Nimi: Seitsemän sentin sääntö
Kirjoittaja: pihlajanmarja
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama ja huumori
Tiivistelmä: Nurmikon suositeltu pituus oli seitsemän senttiä, kaikkihan sen tiesivät.Kirjoittajan kommentit: En tiedä onko kukaan lukenut
tätä HS:n juttua pihanurmikoiden hoidosta Yhdysvalloissa, mutta minun mielikuvitukseni lähti laukkaamaan välittömästi jutun luettuani. Siitä syntyi Korhonen ja hänen jatkuva huolensa naapurin nurmikon kunnosta.
Osallistuu Originaali10 #3 -haasteeseen.
Seitsemän sentin sääntöKorhonen ajoi nurmikkonsa joka sunnuntai kolmen ja viiden välillä iltapäivällä. Se oli oikein ja kunnollista, ja mielellään kaikkien muidenkin naapurustossa asuvien pitäisi tehdä samalla tavalla. Suurin osa heistä pitikin nurmikkonsa kurissa, mutta Korhosen murheenkryyninä oli jo pitkään ollut Hyttisen lesken talo. Vanha puutalo sijaitsi aivan Korhosia vastapäätä vaikka Korhonen ei olisi todellakaan halunnut katsella sitä villiintynyttä nurmikkoa joka aamu lähtiessään töihin. Nurmikon seassa näkyi voikukkia ja apiloita ja ties mitä muita turhia rikkaruohoja, ja Korhosen sormet syyhysivät päästä kitkemään niitä. Nurmikon suositeltu pituus oli seitsemän senttiä, kaikkihan sen tiesivät.
Sitten Hyttisen mummo kuoli ja talo laitettiin myyntiin. Vihdoinkin, Korhonen ajatteli. Ei hän tietenkään ollut toivonut muorin kuolemaa, mutta sitä hän oli odottanut, että taloon muuttaisi kunnollisia ihmisiä jotka tekisivät jotakin tuolle naapuruston hirvitykselle, rikkaruohoiselle pihamaalle. Sunnuntaina kolmen ja viiden välillä naapuriin vihdoin muutti uusi perhe. Korhonen ajoi nurmikkoaan tavallista hitaammin, sillä hän halusi nähdä kaiken. Pihaan ajoi ensin muuttoauto, ja sen perässä punainen pikkuauto, jonka takapenkiltä purkautui neljä lasta. Neljä? Korhonen olisi voinut lyödä vaikka vetoa, että takapenkki oli suunniteltu kolmelle matkustajalle. Lapset juoksivat talon ympäri ja huusivat, ja kuskin paikalta nousi liehuvaan kesämekkoon pukeutunut nainen, jonka kasvot olivat leveän lierihatun varjostamat. Hänen miehensä (ainakin Korhonen oletti, että se oli hänen miehensä, kuka muukaan se olisi voinut olla) seurasi perässä, eikä kumpikaan heistä tuntunut välittävän meluisista lapsista jotka talloivat nurmea niin tarmokkaasti, että se saattoi hyvinkin madaltua soveliaaseen seitsemään senttiin pelkästä pelosta.
Nurmikko oli ajettu nopeammin kuin Korhonen olisi sinä päivänä toivonut, ja hänen oli pakko lähteä sisälle syömään päivällistä, vaikka olisi mielellään jäänyt seuraamaan tuon omituisen perheen muuttokuorman purkua. Löytyisikö kuormasta ruohonleikkuri? Korhonen todellakin toivoi, että löytyisi. Tuollaiset pöheiköt laskivat naapuritalojenkin arvoa, oli itsekästä jättää rikkaruohot paikoilleen.
Korhonen odotti viikon, odotti kaksi. Naapurin kauhistuttavalle pihalle ei oltu tehty mitään. Voikukkia oli tullut sen sijaan vielä lisää, jos se oli edes mahdollista. Hyttisen pojanpoika oli tullut ajamaan ruohon sentään kerran kuussa, mutta kun viikot kuluivat, alkoi käydä selväksi, ettei tämä uusi perhe aikonut tehdä mitään asialle.
Eräänä yönä Korhonen meni naapurin pihalle ja mittasi ruohon. Se ylitti melkein kaksi kertaa soveliaan rajan, ja Korhosen teki mieli huutaa turhautumistaan. Sitä hän ei tietenkään tehnyt, ei ollut hyväksi näyttää tunteitaan niin avoimesti. Sen sijaan hän hiipi kotiinsa ja vaihtaessaan pyjamaa ylleen mietti kuumeisesti, mitä ihmettä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän.
Nurmikko täytti hänen ajatuksensa. Hän näki sen aamulla kun lähti töihin ja iltapäivällä palatessaan kotiin. Hän kyseli muilta naapureilta häiritsikö asia heitä, mutta he vain kohauttivat olkapäitään, eivät olleet kuulemma edes huomanneet. Hän kielsi lapsiaan leikkimästä naapurin lasten kanssa, ties mitä sairauksia he tuolla pihamaalla möyriessään olivat mullasta napanneet. Hän katsoi pettyneenä vaimoaan, kun hän tervehti iloisesti naapurin miestä joka oli pihalla grillaamassa. Korhonen toivoi, että grillistä lennähtäisi kytevä hiili maahan ja sytyttäisi nurmikon tuleen. Turha toivo.
”Meidän täytyy muuttaa”, Korhonen lopulta totesi illallispöydässä. Muuta ratkaisua hän ei ollut keksinyt, vaikka oli miettinyt päänsä puhki. Hänen vaimonsa purskahti nauruun, eikä Korhonen puhunut hänelle viikkoon.
”Minä annan heille lahjaksi vanhan leikkurini”, hän sanoi seuraavalla viikolla. ”Se toimii vielä ja sopisi heidän tarpeisiinsa paremmin kuin hyvin. En minä suuria vaadi, kunhan vain tasoittaisivat kaiken rehottavan. Ja hankkiutuisivat eroon voikukista.”
”Oletko edes puhunut heille?” vaimo uteli, ja Korhonen tuhahti. Kyllä seitsemän sentin sääntö olisi pitänyt tietää ilman puhumistakin.
”Voisimmekohan istuttaa pensasaidan? Niin minä en ainakaan joutuisi katselemaan sitä hirvitystä, vaikka pahaa tekee vain sekin, että tiedän millainen piha heillä on. Oikeastaan luulen, ettei pensasaita auttaisi, kun tietäisin silti, minkä näköesteenä se olisi.”
Tällä kertaa vaimo ei vaivautunut edes vastaamaan.
Korhonen jätti vanhan ruohonleikkurinsa houkuttelevasti aivan tonttinsa rajalle, että naapurit näkisivät sen varmasti. Kolmen päivän päästä naapurin nainen kysyi oliko leikkuri Korhosten ja miksi joku oli jättänyt sen saastuttavan rumiluksen kaikkien näkyville. Korhonen jäi sanattomaksi ja kärräsi koneen loukkaantuneena pihavajaansa. Toivotonta sakkia.
Välillä hänellä oli ikävä Hyttisen muoria. Hän oli sentään edes yrittänyt.
Korhonen näki unta tasaisista ruohokentistä ja leikatun ruohon tuoksusta. Hän piti vielä parempaa huolta siitä, että ajoi varmasti joka ikisen neliömetrin pihanurmestaan. Oli entistä tärkeämpää, että ainakin heidän pihansa pysyisi siistinä.
Korhonen kuoli eräänä sunnuntaina kolmen ja viiden välillä puristaessaan tiukasti ruohonleikkurinsa kahvaa. Hänen vaimonsa löysi hänet siitä ja hellästi yritti irrottaa puristuneiden nyrkkien otetta tuosta koneesta, jonka viehätystä vaimo ei ollut koskaan oikein ymmärtänyt.
Naapurin puolelta leijaili valkoisia haituvia Korhosten pihatielle. Seuravana kesänä nurmikkoon kasvoivat ensimmäiset voikukat.
