Otsikko: Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa…
Kirjoittaja: Subbe93
Ikäraja: S
Henkilöt: Minttu Saarenmaa
Genre: Draama
Yhteenveto: … se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.Haaste: Originaali10 #3 A/N: Laulu:
Ihme ja kummaMaailmassa monta on ihmeellistä asiaa…
Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa.
Kun päivä painuu pilveen, niin varjo katoaa.
Minttu asteli pienin askelin isänsä jäljessä ja katseli maahan. Hän seurasi omaa varjoaan. Kuusivuotiaasta Mintusta oli aika jännittävää, miten varjo seurasi häntä kaikkialle. Se tuli aina mukana, vaikka Minttu olisi tehnyt mitä. Minttu oli pysähtynyt äkisti. Varjo oli tehnyt saman hänen kannoillaan. Minttu oli ottanut huijausaskeleen, mutta hypännyt, ja varjo oli lukenut hänen ajatuksensa ja tehnyt saman. Minttu oli pyrähtänyt juoksuun, mutta varjo oli pysynyt mukana. Miten ihmeessä se oli yhtä nopea kuin Minttu, ja miten se osasi lukea Mintun ajatukset?
Sitten oli hetkiä, kun se vain katosi. Ei, ei se äkkiä kadonnut, mutta silti se katosi, hiljalleen. Minttu oli eksyttänyt sen!
Mutta sitten se tuli taas esiin, ihan pyytämättä. Miksi? Ja silloin Minttu yritti taas harhauttaa sitä.
”Minttu-rakas, mitä sinä teet?”
Minttu nosti katseensa ja katsoi isäänsä, joka oli pysähtynyt ja kääntynyt katsomaan häntä. Äiti jatkoi sisaruksien ja isovanhempien kanssa matkaa hiekkatietä pitkin mökille. Mikseivät ne huomanneet, että varjo seurasi niitä?
”Yritän eksyttää varjoa”, Minttu vastasi isälleen ja kääntyi taas katsomaan varjoa, joka odotti, kuten Minttukin. Minttu teki taas muutaman hypyn, kuin kokeeksi, ja varjo hyppi mukana. ”Se tekee kaiken niin kuin mäkin.”
”Sen kuuluu tehdä kaikki niin kuin sinäkin”, isän ääni vastasi. ”Olisin todella huolissani, mikäli onnistuisit eksyttämään sen.”
Minttu käänsi katseensa isäänsä ja kurtisti ihmeissään kulmiaan. ”Mutta mä onnistuin kerran!” Minttu sanoi, ja mietti, oliko se todellakin niin huono juttu, että isäkin huolestuisi. ”Se vain katosi, mutta sitten se tuli taas takaisin.”
”Se katosi, koska pilvi oli auringon edessä”, isä sanoi tyttärelleen.
”Miten se siihen vaikuttaa?” Minttu uteli, ja unohti hetkeksi varjonsa.
Isä hymyili ja ojensi kätensä. ”Tulehan, niin kerron sinulle”, hän sanoi. Minttu hihkaisi, otti muutaman innostuneen loikka-askeleen isänsä luokse ja tarttui tämän kädestä kiinni. Yhdessä he lähtivät äidin ja muiden perään varjojen seuratessa heidän jokaista askeltaan.
Siilillä on piikit, linnulla on höyhenet,
pupulla ja oravalla turkit pehmoiset.
Metsä oli jännä paikka, ainakin Mintusta. Hän oli nähnyt jo vaikka mitä, kun hän oli tullut äidin, siskon ja isoäidin kanssa metsään keräämään marjoja. Minttu oli innoissaan kerännyt mustikoita ja puolukoita, ja kaikkea muutakin, mutta sitten hän oli nähnyt jotakin todella jännittävää. Siilin!
Minttu olisi halunnut silittää sitä, ottaa sen mukaansa, mutta äiti oli kieltänyt. Sillä oli kuulemma piikit, ja se pisti!
”Mutta miksi siili on piikikäs?” Minttu uteli.
”En minä tiedä”, äiti vastasi hyväntuulisena. ”Sellaiseksi luonto on siilin tarkoittanut, piikikkääksi.”
”Mutta miksi?” Minttu tivasi. ”Ei kaikki ole piikikkäitä. Ei linnut, eikä puput, eikä oravat…”
Äiti nauroi. ”Voi Minttu-kulta, se johtuu siitä, että jokainen eläin tarvitsee jotakin, minkä pitää heidät hengissä suuremmilta eläimiltä, kuten vaikkapa susilta ja karhuilta”, äiti selitti. ”Lintu osaa lentää, se voi hyvin nousta ilmaan, kun peto saapuu paikalle. Pupu puolestaan loikkii todella ketterästi karkuun, ja orava voi kiivetä puuhun. Siili puolestaan ei osaa mitään noista, ja se on hidas, joten sillä on terävät piikit, jotka puolustavat sitä suuremmilta pedoilta.”
”Mutta en mä ole peto… enhän?” Minttu kysyi hieman huolestuneena. Hän ei halunnut olla peto. Hän halusi olla kaikkien ystävä.
Äiti naurahti lempeästi ja tarttui kuopustaan kädestä kiinni. ”Et sinä ole peto, mutta pienten eläinten mielestä olet, koska olet niitä suurempi”, äiti selitti ja auttoi Minttua etenemään metsässä. ”Ja nyt, pikku peto, mennään etsimään mummi ja Emilia, jotta voidaan mennä näyttämään iskälle, vaarille ja Aleksille, mitä ollaan löydetty.”
Minttu nyökkäsi ja asteli eteenpäin pitäen äitiään tiukasti kädestä kiinni. Toisessa kädessä heilui pieni ämpäri, johon Minttu oli löytönsä kerännyt. Silti hän kääntyi vielä vilkaisemaan kohtaa, jossa siilin oli nähnyt. Hän ei vieläkään täysin ymmärtänyt, miksei siili halunnut olla hänen ystävänsä, mutta ehkä vielä joskus…
Muurahaiset aina rakentaa ja rakentaa,
vaan eivätkö ne koskaan valmihiksi saa?
Mökin kulmalla oli muurahaispesä. Minttu oli huomannut sen jo eilen illalla, kun he olivat saapuneet mökille. Nyt oli kuitenkin ensimmäinen hetki, kun Minttu ehti kyykistyä sen viereen ja katsella sitä pää hieman kallellaan.
Ne olivat jo eilen illalla rakentaneet sitä. Miten ne jaksoivat rakentaa sitä niin paljon? Mintusta se oli hassua. Eivätkö ne muka koskaan saaneet sitä valmiiksi? Minttu muisti nähneensä kotona takapihan metsän reunalla muurahaispesän, ja sen asukkaat olivat rakentaneet sitä pesää aikaisesta keväästä aina sinne syksyyn asti. Se oli outoa. Rakensihan isikin taloja, mutta ne sentään valmistuivat. Mikseivät muurahaiset valmistuneet? Olivatko ne paljon laiskempia kuin isi?
”Mitäs Minttu-tyttönen puuhaa?” vaarin leppoisa ääni kyseli kuistilta. Vaari oli istunut siellä pitkän tovin. Se vain tykkäsi istua ja nauttia kesästä ja jutella isin kanssa mukavia ja kiusata äitiä. Vaari oli joskus vähän lepsu ja hassu.
”Katselen muurahaisia”, Minttu vastasi vilkaisemattakaan vanhukseen, ja kallisti sitten päätään toiselle sivulle.
”Ja miksi sinä niitä katselet?” vaari kysyi.
”Koska ne vain rakentaa ja rakentaa”, Minttu vastasi. ”Ne ei saa koskaan valmiiksi mitään.”
”Tarvitsisiko niiden?”
Minttu kääntyi katsomaan vaariaan, joka katsoi häntä hieman ihmeissään. Eikö vaari ymmärtänyt?
”Saa isikin taloja valmiiksi”, tyttö sanoi.
”Mutta sinun isäsi onkin supersankari”, vaari sanoi ja sai tytön mielenkiinnon heti puoleensa. ”Sinun isäsi ei tarvitse kuin pistää toimeksi, niin kaikki valmistuu hetkessä.” Sitten vaari kumartui eteenpäin nojaten polviinsa, ja katsoi Minttua pienoinen pilke silmäkulmassa. Vaari jatkoi hieman hiljaisemmalla äänellä, ihan kuin peläten, että pian joku kuulisi salaisuuden. ”Sinun isälläsi on näet sellainen voima, että hänen ei tarvitse kuin napsauttaa sormiaan, niin kaikki laudat ja naulat menevät paikoilleen ja talo alkaa valmistua.”
”Mutta isillähän on niitä työntekijöitä”, Minttu sanoi hämmästyneenä. Hän tiesi, että isillä oli paljon kivoja työkavereita, olihan hän käynyt muutamia kertoja katsomassa, miten iskän rakentama talo valmistui ja sellaista.
”Mutta he ovatkin siellä vähän kuin teatterina”, vaari selitti. ”Katsos, ettei ketään epäile mitään…”
”No niin, vaariseni”, mummin ääni sanoi lempeästi, ja sai niin nuoren tytön kuin vanhan miehenkin katseet puoleensa. ”Älähän syötä Mintulle mitä sattuu, tai Adrianilla on kova työ uskotella lapselle olevansa ihan tavallinen ihminen.”
”Äääh, älä nyt, mummi”, vaari huokaisi. Mies nojautui jälleen penkin selkänojaa vasten. ”Pitäähän elämää hiukan värittää… Niin Charlottakin aina tekee.”
”Niin, hän tekee niin, koska kirjoittaa tarinoita”, mummi sanoi lempeästi. ”Mutta eivät sellaiset jutut ole oikeasti totta.”
”Niin kai sitten”, vaari mumisi, mutta heti kun mummi oli palannut takaisin sisälle, vaari kumartui jälleen Mintun puoleen. ”Mutta pidä silti mielessä, mitä vaari äsken kertoi.”
Matkamies käy rantaan lammen vettä juodakseen,
niin peilikuva katsoo alta tyynen veen.
Vaikka Minttu olikin kuusivuotias ja mielestään iso tyttö, hän ei ollut tarpeeksi iso, että olisi saanut mennä yksin jokirantaan. Ei ainakaan isin mielestä. Mutta muiden kanssa Minttu sai mennä. No, Emilia kuulemma oli vähän siinä ja siinä, antaisiko isi mennä hänen kanssaan, mutta Aleksin kanssa Minttu sai mennä – kunhan Minttu vain tottelisi Aleksia.
Mutta ei Minttu nähnyt mitään syytä, miksei hän tottelisi. Aleksi oli kiva ja reilu isoveli, joten oli todella kivaa, että Minttu sai mennä veljensä kanssa hakemaan vettä saunalle.
”Älä kurottele liikaa”, Aleksi varoitti, kun Minttu oli edeltä intoillut rantaan, ja katseli nyt alimmalta kivirappuselta veteen. Tytöstä oli todella hassua, miten hän katseli itseään vedestä. Mitenkähän se oli mahdollista? Miksi se heijasti Mintun kuvajaisen?
Pian viereen tuli Aleksi. Aleksi astui alimmalta rapulta veteen. Veden pinta alkoi väreillä, ja se väärensi Mintun peilikuvaa hassusti.
Mutta se ei silti selittänyt, miksi Minttu näki oman kuvajaisensa vedestä. Eihän se ollut niin kuin peili. Peilin läpi ei päässyt, mutta veden läpi pääsi. Miten ihmeessä se saattoi sitten näyttää peilin lailla Mintun kuvajaisen?
”Allu”, Minttu aloitti ja katsoi sitten veljeään, joka oli upottanut ämpärin veteen ja nosti sen pian vettä valuvana ylös. ”Miksi mun kuvajaiseni näkyy veden pinnasta?”
”Miksi se ei näkyisi?” Aleksi puolestaan kysyi ja vaihtoi täyden ämpärin rannalla odottavaan tyhjään.
”Sen läpi saa käden ja sillai”, Minttu sanoi ja vilkaisi taas väreilevää kuvajaistaan. ”Ja sen läpi näkeekin. Mutta ei peilin läpi näe tai voi mennä.”
Aleksi täytti toisen ämpärin, ja sai Mintun kuvajaisen väreilemään hieman enemmän. ”Se johtuu valosta”, hän sanoi siskolleen ja nousi ensimmäiselle kivirappuselle täyden ämpärin kanssa. ”Osa valosta heijastuu takaisin veden ja ilman rajapinnasta.” Aleksi piti pienen tauon ennen kuin jatkoi: ”Jos se päästäisi kaiken valon lävitseen, niin silloin se näyttäisi siltä kuin kalat uisivat ilmassa.
”Näyttäisikö?” Minttu kysyi ja riisti katseensa väreilevästä peilikuvastaan. Hänestä oli kovin kiehtova ajatus, että kalat uisivat ilmassa.
”Näyttäisi, koska silloinhan vesi näyttäisi näkymättömältä.”
Minttu katseli hetken isoveljeään ennen kuin riisti katseensa takaisin kuvajaiseensa. Miksei hän ymmärtänyt?
”En mä ymmärrä”, hän sanoi lopulta ja nousi ylös. ”Miten muka valo voi heijastua vedestä? Miten siitä muka silloin tulisi näkymätöntä? Vesihän on läpinäkyvää.”
Aleksi hymähti huvittuneena. ”Sun pitää kysyä äidiltä tai iskältä”, hän sanoi ja otti toisenkin ämpärin kahvasta kiinni. ”Ehkä ne osaa selittää sulle paremmin.”
Minttu vilkaisi vielä vettä. Ei, ehkä hänelle vielä toistaiseksi riitti, että vesi oli sellaista kuin oli, ja siinä pääsisi uimaan. Hänestä nimittäin tuntui, ettei hän ymmärtäisi. Niinpä hän tyytyi vain hymähtämään, loikki sitten Aleksin vierelle ja tarttui toisen ämpärin kahvasta kiinni auttaakseen veljeään sen kantamisessa.
Mitenkähän lumpeet kelluu veden pinnalla,
ja yhtä kevyt korento on niiden rinnalla?
”Mitenköhän lumpeet pysyvät veden pinnalla?”
”En mä sunkas tiedä”, vastasi Mintusta kaksi vuotta vanhempi Emilia. ”Onko sillä jotain väliä?”
Minttu katsoi isosiskoaan, joka oli vasta laskeutumassa rappusia pitkin uimaan. Se tykkäsi uimisesta melkein yhtä paljon kuin muutkin, mutta se väitti, että vesi oli kylmää. Ei Mintusta. Minttu oli jo tullut veteen aina olkapäihin asti.
”No onhan sillä”, nuorempi tytöistä vastasi. ”Ja sitten varsinkin, kun sudenkorento laskeutuu sen päälle tai on siinä vieressä…”
”Niillä on siivet, Minttu”, Emilia keskeytti. ”Ne leijailevat siinä paikallaan. Sitä paitsi ne ovat niin kevyitä, ettei ne pysty upottamaan tuollaista lummetta.”
Vihjasiko Emilia, että Minttu oli iso ja painava?
”Mutta kai nekin jotain painaa”, Minttu aloitti.
”Voi Luoja, Minttu”, Emilia huokaisi. ”Lopeta tuo kysely. Et sä ole tehnyt tänään mitään muuta kuin kysellyt ja kysellyt.”
Niin, koska Minttu oli utelias. Hän halusi tietää.
”Eikö sua sitten kiinnosta tietää, miksi lumpeet ja sudenkorennot pysyvät veden pinnalla?” Minttu kysyi ja kääntyi siskonsa puoleen.
”Ei”, Emilia kivahti. ”Se on vain luonnon laki. Niin se on aina mennyt ja niin se tulee aina menemäänkin.”
”Tai sitten sä et vaan tiedä”, Minttu tokaisi. Hän tiesi, että Emilia ei tykännyt kysymyksistä, joihin ei osannut vastata. Emilia ei halunnut olla tyhmä. Ei varsinkaan silloin, kun sitä verrattiin Aleksiin. ”Allu tietäis.”
”No kysy Allulta”, isosisko kivahti ja polskahti veteen uiden kauas Mintusta. Sinne syvälle, minne Minttu ei saanut mennä. Se tiesi, että Minttua harmitti huono uimataito ja se, ettei hän saanut mennä yksin uimaan syvemmälle. Minttu sai yksin mennä vain niin pitkälle, että jalat ylsivät pohjaan ja kaula pysyi veden pinnalla. ”Odotellessa sä voit vaikka uida… Ai niin, ku sä et osaa uida… Ethän sä saa tulla ton syvemmälle.”
”Saisinpas!” Minttu kivahti.
”Etpä saa”, Emilia ilkkui virnistellen. ”Tai saat, mutta mä meen kertomaan heti iskälle, että sä oot rikkonu sääntöjä.”
Mintun teki mieli uhmata sääntöjä ja mennä perässä, näyttää, että kyllä hän osaisi yhtä hyvin uida kuin Emiliakin, mutta ei tehnyt niin. Minttu tiesi, ettei isi tykännyt, että sääntöjä rikottiin, ja Minttu tiesi myös sen, että isi saisi tietää siitä tavalla tai toisella. Isille mikään ei tuntunut olevan salaisuus. Ja jos isi saisi tietää, että Minttu oli yksin mennyt syvemmälle kuin oli lupa, niin isi suuttuisi todella pahasti. Enemmin hän kertoisi sitten isille, että Emilia oli kiusannut ja pilkannut Minttua. Sitten Emilia saisi kuulla kunniansa pikkusiskon kiusaamisesta.
Kalat asuu vedessä ja kuu ja tähdet taivaalla,
mut lapset voivat purjehtia unilaivalla.
Minttu oli todella väsynyt. Hän ei ihmeitä tarvinnut, kun äiti kantoi hänet makuuhuoneeseen ja peitteli lämpimään petiin. Isikin oli käynyt antamassa tyttärelleen iltasuukon, ennen kuin ovi oli jätetty raolleen ja muut olivat jääneet vielä valvomaan.
Ikkunan verhoa ei ollut ketään huomannut vielä laittaa kiinni. Minttu katseli unisin silmin siitä, miten tähdet ja kuu alkoivat valloittaa taivasta.
Äiti oli joskus laulanut laulua, jossa lapset purjehtivat unilaivalla. Mitenköhän se oli mahdollista? Eihän sellaista ollut? Voisiko muka laivalla matkustaa jonnekin taivaalle? Se olisi tosi jännää, mutta eihän sellainen ollut mahdollista?
Minttu kysyisi heti huomenna. Nyt hän vain sulki silmänsä, käänsi kylkeä lämpimän peiton alla posken siirtyessä lepäämään pehmeälle tyynylle, ja alkoi hitaasti tuhista rauhalliseen tahtiin. Unissaan hän astui siihen äidin kertomaan unilaivaan, jolla hän matkusti uniin kauneimpiin.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa…
