Nimi: #706e6e
Ikäraja: K11
Paritus: Pansy/Astoria
Varoitukset: tahallista toisen ja itsensä satuttamista
AN: Tuntuupa oudolta, mutta silti niin kotoisalta. En ole vajaaseen vuoteen mitään julkaissut, saatii mitään tämmöistä mistä olisin pitänyt. Luihuisilla ja varsinkin tällä parituksella on niin paljon annettavaa ja kerrottavaa, en tiedä mistä tämä headcanon tulee, mutta tiedän, että tästä tarinasta puuttuu niin paljon. Kuuluu siis ficcisarjaani "
Kuinka käärmetytöt palavat", mutta mielestäni toimii erikseenkin. Kirjoitusmusiikkina toimi omituinen sekoitus Nylon Beatin klassikoita, Haloo Helsingin Lähtövalmiina ja Arttu Wiskarin Sirpaa (?).
Haasteet: OTG-Angst, FF100 (puoliväli) #706e6eToisaalta se kaikki kipu tuntui niin liioitellulta hetkittäin. Kuuntelin aamulla kuinka hän keräsi lasinsiruja keittiön lattialta, korjasi lattian palojäljet ja selasi isoäitinsä rohtokirjan kahisevia sivuja löytääkseen oikean värisen basilikan palovammojen parantamiseen. En edes avannut silmiäni hänen hiipiessään sänkymme luo ja painellessaan salvaa lapaluilleni.
”Anteeksi.”
En vastannut. Hän hymähti ja silitti hiuksiani ennen palaamistaan keittiöön ja kuulin hänen askeleistaan, että hän tiesi minun jo antaneen anteeksi. Niinpä tietenkin. Raotin silmiäni siristellen aurinko vasten, en halunnut katsoa veritahroja ja höyheniä lattialla. Mustia, valkoisia ja harmaan eri sävyjä (niitä on yhteensä 256 ja olin varma kaikkien löytyvän lattialtamme).
**
”Entä jos linnut eivät laulakaan, vaan itkevät kadonneiden muistoille?” Pansy oli kysynyt. Parvekelasit ja katuja huuhtova rankkasade peittivät Lontoon katujen äänet; minä olin nostanut matkaradion pöydälle soljumaan vanhoja klassikoita, oli niin sopivan hiljaista olla vastaamatta.
”Jos minä olisin lintu, olisin vain hiljaa.”
”Etkä olisi”, nauroin ja siemaisin valkoviiniäni kahvimukista.
Siinä vaiheessa olin hymyillyt, luullut elämäni olevan naurua ja viiniä ja musiikkia ja sadetta ja Pansy,
minun Pansyni, ehkä elämän kuuluisi olla sellaista? Elämä on vain jono hetkiä, jono kasveja ikkunalaudalla odottamassa kuihtumista kylmissä käsissäni, niinhän meille kaikille kävisi, samaa kevyttä ilmaa kaikki
- mutta minun kaikkeni olivat minä ja hän, eivät kyyneleet aamuisin tyynyliinalla tai särkyneet viinipullot keittiön kaakeleilla. Eivät seinistä kaikuvat kirkaisuni siitä kivusta kun hän piirsi minulle siivet, eivät pelosta vapisevat sormeni, eivät hengittämättä jääneet minuutit.
**
”Sinun siipesi olivat kauniit.”
En taaskaan vastannut. Istuimme katolla, siinä samassa syvennyksessä jossa me joka sunnuntai istuttiin. Edellisen päivän sade oli lakannut ja taivas oli pelkkää väriä, violettia oranssia sinistä punaista roosaa ja harmaata. Oliko harmaa edes väri (sävyjä on yli 200, on sen pakko olla), ja jos oli niin missä sävyssä me kuljimme?
”Minun pitäisi varmasti lähteä.”
Sanoinko sen ääneen?Katsoimme toisiamme silmiin ja hetken näin vilahduksen siitä kadonneesta valkeasta kyyhkysestä. Olisi voinut luulla, että ero olisi vaikea, huutoa, tavaroiden heittelyä ja tulella leikkimistä. Hän vain katseli minua.
”Niin pitäisi, mutta ei vielä.”
Ja joka ilta jäin vielä yhdeksi tummemmaksi yöksi.
//: hirveesti mietin, että ymmärtääkö tässä otsikon yhteyden tekstiin? kertokaa! ja btw, harmaa ei itseasiassa ole värisävy, vaan kuuluu akromaattisiin sävyihin. sain paljon apua tähän tekstiin täältä. jos klikkasit, niin yllätyit varmasti. vitsi että tekis mieli kirjottaa tähän vaikka mitä mutta joo, olen hiljaa. :---)
