Nimi: Silti hengitämme samaa ilmaa
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Crepuscop
Vastuunvapaus: Kaikki on minun, paitsi seikat, jotka tunnistat kuuluvan jollekulle muulle.
Genre: draamahtavan haikea sisarushömppä
Haasteet: Albumihaaste#4 (Johanna Kurkela - Tuo se mulle),
Gotta love lokakuu!,
Gotta love lokakuu - Viikkohaaste (Rakkausviikko)A/N: Tästä tuli ihan erilainen kun alkuksi ajattelin, hurr. Tykkään kauhiasti kirjoitella sisarustekstejä (usein erityisesti veljeksistä) ja täytyy tämän myötä varmaan kirjoitella lisää, durr.
Silti hengitämme samaa ilmaa
Kitte istuu olohuoneen lattialla. Takana on tyhjä sohva, jolla istumisesta Kitte ei koskaan ole pitänyt. Nyt vielä vähemmän, kun likaisenvihreät koristetyynyt ovat kadonneet.
Ikkunanpuoleisella seinustalla roikkuvat edelleen jouluvalot, vaikka joulusta on jo seitsemän kuukautta. Ja siihen on vielä viisi jäljellä. Sininen valosarja maalaa kuvioita pimeän olohuoneen seinille – poroja, lumihiutaleita, fauneja, painajaisia - kun tummat verhot eivät päästä valoa lävitseen, koska Kitte inhoaa aamuaurinkoa.
Kitte on kääriytyneenä torkkupeittoon ja pitelee kahvikuppia kämmenissään ja sormien sini alkaa vähitellen kadota. Kitte kärsii edelleen aamukylmyydestä, mutta sentään sielu ei enää palele.
Se voisi olla aamukasteen siniharmaaksi värjäämä runotyttöaamu, mutta Koda ei koskaan ole osannut olla hiljaa. Se kiiruhtaa yläkerrassa, jotain rämisee alas portaita ja se kiroaa. Kitte kuuntelee sitä, ei ole vihainen ja pyörittää hopealusikkaa kitkerässä nesteessä, jotta maitosuklaapalat sulaisivat kahvin sekaan.
Kun Koda tulee alakertaan, sen silmien alla menee tummat juonteen. Sen tukka on sekaisin, ja se näyttää nuoremmalta mitä on. Niin näyttää Kittekin.
Koda koettaa syödä, juosta ympäriinsä ja ajatella samaan aikaan. Sen suupielessä on suklaavanukasta, ja kun Kitte huomauttaa siitä, se on liian kiireinen punastumaan.
Liian nopeasti vanukas katoaa huulien vierestä ja huoneet hiljenevät. Kodan kengät tuovat hiekkaa olohuoneen matolle. Kitte leikki, ettei huomaa mitään ja hyräilee
Mourir à Toulousea
Koda polttaa viimeisen tupakkansa keskellä huonetta, ja Kitte mulkaisee sitä kulmiensa alta, koska tietää joutuvansa syntipukiksi.
Koda on polttanut viimeisen viikon aikana varmaan kaksi kertaa niin paljon kuin yleensä. Se kuulemma haluaa eroon
suomisavukkeistaan, jotta se voi polttaa Ranskassa jotain hienompaa, joka savuaa taivaansinisenä, eikä synnytä keuhkokasvaimia. Salaa se on myös vähän hermostunut ja sormet sillä vapisee sinivioletteina.
Koda tumppaa kehnosti palavan savukkeen reiteensä ja irvistää vain vähän. Rento ranneliike lennättää valkovihreä, sateen pehmentämän askin ilman halki kopahtamaan Kitteä päähän. Se putoaa syliin, ja Kitte jättää sen siihen. Tarkoituksella.
Hämäyksen aikana Koda on kävellyt lähelle – Liian nopeasti, isommalla askelvälillä kuin Kitte on muistanut. Se on jäykkä, eikä osaisi, ellei Kitte vetäisi sitä takinhelmasta lähemmäs.
Kodan halaus tuoksuu mentokselta, savulta, sitrushedelmiltä ja syksyltä. Kaiken ympäröi samaan aikaan sekä lämpö, että kylmyys ja vaatteiden läpi tuntuu Kodan kovaa lihasta olevalta vartalo, ja Kitte tajuaa, että se on kasvanut aikuiseksi. Tai ei ehkä aikuiseksi, mutta ulos lapsuudesta. Liian vanhaksi ja liian äkkiä.
Koda inhoaa hyvästejä. Siksi se lähtee nyt, kaksi päivää etuajassa, kun isä on vielä työmatkalla. Kitte ei silti suostunut leikkimään nukkuvaa ja puristaa nyt Kodan takinselkämystä nyrkkiinsä tarpeettoman lujaa.
Kitte ei ole itkenyt sitten äidin kuoltua, eikä se itke nytkään. Silmissä kutittaa pelkkä aamuväsymys, ja Koda uskoo sen, koska lentokentällä hänen silmiinsä käy viima.
”Etsä silti lakkaa olemasta mun pikkusisko”, Koda mutisee siskonsa hiuksiin ja Kitte piilotta nyyhkäyksen nopean hengenvedon taakse.
Koda on hehkuttanut Ranskaa kesäkuun alusta asti ja ollut täynnä poikamaista iloa vielä enemmän kuin koskaan enemmän. Koda astuu askeleita taaksepäin ja sen kasvoilla on kuitenkin surua. Kitte pyyhkii sen pois katsomalla sitä silmiin.
”Lähetä mulle
macaroneja joululahjaksi.”
Kodalla on nahkareppu ja liian iso takki armeijan ylijäämistöstä. Sillä on iloinen suomipoikavirne, jota Kitte on aina sanonut typeräksi.
”
Bien sûr, ma chérie.”
Koda vetää keuhkonsa täyteen kodintuoksuista ilmaa, katsoo hetken aikaan Kitten silmiin, jotka ovat sameammat kuin hänellä itsellään, ennen kuin kääntyy ympäri liian nopeasti, niin että nivelissä naksahtaa. Kitte tuijottaa sen takatukan takkuja ja tietää Kodan tietävän, että niin on parempi.
Ulko-ovi painuu kiinni hiljaa, kuin kuiskaten, eikä jätä taakseen mitään. Kitte juo lähes koko kahvikupillisen yhteen menoon, kurkussa polttaa niin, että korvat menevät lukkoon, eikä Kitte kuule kuinka auto poistuu pihatieltä. Kodan syntymäpäivälahjaksi saama kahvikuppi jää Kitten kädestä sohvannurkkaan kyljelleen ja jättää tahran verhoiluun. Tupakka-aski puristuu vähän kasaan nyrkissä, ja Kitte painaa kipujäljen paljaaseen jalkapohjaansa varmistaessaan, että lattialla makaava savuke on varmasti sammunut ja jättää tumman jäljen rumaan mattoon.
Kitte on pikkusisko, mutta tahtoo suojella isoveljeään maailman pahuudelta. Kitte tietää, että Kodalla on uudessa maassa anteeksianto, uusi alku, suojelija, ystäviä ja joku jota rakastaa. Siksi Kitte päästä irti ja menee takaisin yläkertaan nukkumana partavedeltä tuoksuviin lakanoihin.
