Nimi: Jääkaapissa asuu mörkö
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: angst, slash, melankolinen fluffy
Paritus: minä/sinä
Sanoja: Yht. 600
Haasteet: Vuosi raapalehtien IV, Originaali10 #3 ja Gotta love lokakuu!
A/N: Jaaha. Kai sitä pitää joskus tällaistakin omituisuutta harrastaa. Kaksi reppanaa ja mörkö. Sanasen saa sanoa :]
Jääkaapissa asuu mörkö
Vilu syö varpaita. Kipristän niitä ja käperryn tiukemmin sykkyrään, mutta peitto on liian lyhyt. Me nukumme yhden peiton alla ja pidämme sitä poikittain, koska et osaa nukkua lähellä minua. Ehkä pitäisi loukkaantua. En viitsi, kun et kerta voi sille mitään. Olemme erilaisia. Hyväksyn sen ja käännän kylkeä. Kuuntelen hengitystäsi ja imen tuoksuasi keuhkoihin. Huokaan.
Patja on liian ohut ja tunnen, miten lonkkaluu painaa kipeästi lattiaa. Parisängylle ei olisi tilaa ja peittoja on vain yksi. Nukumme siis lattialla. Sinun vikasi se kaikki on. Et halua olla lähellä, mutta et huoli sohvaakaan. Nukut levottomasti ja unesi katkeilee kuin liian usein teipattu filminauha. Mumiset nimeäni ja minun pitää ryömiä luoksesi silittämään kuumaa niskaa, kun et muuten ikinä rauhoitu. On kuitenkin mukava tietää, että vaikken pääse kainaloosi, on minulla tilaa unissasi, vaikka ne sitten olisivatkin painajaisia.
Minäkin herään öisin, mutta nälkään. Se kourii, murisee ja sattuu. En tiedä, mistä se tulee, koska syön aina tukevan iltapalan, vaikka sinä motkotat, ettei se ole terveellistä. Minun mahalaukullani ei näytä olevan pohjaa. Eikä se vedellä täyty. Nousen ja hiivin keittiöön. Valot sokaisevat, kirveltävät ja päähän koskee. Sammutan ne. Jääkaapissa asuu valo ja pärjään sen voimin, mutta hypoteesi on väärä ja valo poissa. Kaappiin on tainnut muuttaa mörkö.
*
Saan yöpalan valmiiksi. Sinä heräät ja pelästytät minut, kun käsittelen veistä. Viillän itseäni ja lämmin, tahmea veri tahraa käteni. Ulvaisen. Sattuu, kirvelee ja polttaa. En pidä kivusta. Silmäkulmia polttaa. Omistan alhaisen kipukynnyksen, vaikka miehellä ei sellaista saisi olla. Vielä joskus evoluutio karsii minunlaiseni pois ja alfaurokset kansoittavat maan. Ehkä on vain hyvä, että olen homo. Sillä tavoin en voi kuormittaa ketään lasta tällaisilla paskageeneillä. Eivätkä naaraat minua isäksi valitsisikaan. Vain sinä olet minut huolinut.
”No voi jumalauta”, sinä sanot, sytytät valot ja tulet katsomaan, vuodanko kuiviin. Otat paperia, kiedot sen haavan ympärille ja puristat. Vavahdan kivusta ja häpeän kyyneliäni.
”Kultapieni”, hellittelet, vaikka äänesi on karhea, kuten aina öisin, kun heräät kesken unien. ”Se on pelkkä pintahaava.”
”Miksi se sitten vuotaa noin paljon?” niiskaisen. Kohautat harteitasi.
”Ehkä osuit hiussuoneen”, arvelet ja katsot ohitseni keittiötasolle. ”Yöpalaa taas hakemassa vai?”
Minun ei tarvitse vastata. Huokaat ja talutat minut vessaan. Puhdistat haavan. Olen urhea enkä itke enää, vaikka haava sykkii edelleen. Tyrehdytät vuodon ja laastaroit minut. Olen puhdas verestä, mutta käsi on arka ja käyttökelvoton. Sinä suukotat sormiani ja sekin sattuu.
”Noin”, sanot pehmeästi. ”Sinut on nyt paikattu.”
”Kiitos”, sanon jokseenkin nöyränä. Palaan syömään ja sinä seuraat kantapäilläni, vaikka siniharmaat silmäsi ovat täynnä unihiekkaa.
*
Kylmät jalkamme leikkivät keskenään, kun minä syön ja sinä siemailet teetä.
”Nukuitko hyvin?” tiedustelen haukkujen välissä. Pudistat päätäsi.
”Hämäriä unia. Ahdistaa”, sanot arkisesti, vaikka paha olo on aitoa. ”Ja sitten sinä olit poissa.”
Se on melkein kuin syytös, mutta siinä missä minä en kestä kipua, sinä et kestä nukkua ilman minua. Kaiketi meillä kaikilla on heikkoutemme. Haukkaan makkaravoileipää, kun sormesi leikkivät teemukin korvalla.
”Jääkaappi on pimeänä”, kerron. ”Ja siellä haisee kummalta. Veikkaan mörköä. Entä sinä?”
”Veikkaan, että se on sinun pilaantunut hernekeittosi, joka siellä haisee”, tuumaat siihen. ”Turhaan syytät mitään mörköjä.”
Nyrpistelyni saa sinut nauramaan ja kumarrut suutelemaan leivänmuruista suupieltäni.
*
Katossa kopisee, kun yläkerran hermoraunio vaeltelee asunnossaan. Kuuntelen tuskastuneita askelia ja mietin, asuuko tässä talossa yhtäkään onnellista ihmistä. Naapureiden silmät ovat tyhjiä aukkoja, jotka välttelevät katsekontaktia eivätkä suut lausu tervehdyksiä. Me asumme onnettomien parissa. Onko sillä merkitystä? Viihtyisimmekö muualla? Vai tarvitsemmeko sykkiviä haavoja, juoksukilpaa kauhukuvien kanssa ja jääkaapin mörköä muistaaksemme, että meillä on jotain hyvää? Me olemme ne kaksi pientä sielua, joiden sisällä säkenöi vielä valoa. Tiedän rakastavani sinua. Kai me sitten olemme hitusen onnellisempia kuin ne muut.
Sinä nukut jo. Se on kevyttä ja haurasta unta, mutta se on alku.
Nukahdan.
Aamulla silmäsi säteilevät auringonkultaa ja minä vastaan hymyyn.
