Ihanaa, että työ ootte mukana roikkumassa tässäkin fikissä <3
hamsu: Kiitos! Feli on oikein suloinen ja todella ovela. Minä oon jotenkin aina ajatellut, että Italian on oltava myös jollain tavalla hieman kiero tyyppi. Sellaisella viattomalla tavalla. Vähän niinkuin salainen puoli kaiken suloisuuden takana.
Gilbert ei ikävä kyllä esiinny tässä... Hänellä oli hieman kiire merillä sillä hetkellä. (jos nätisti pyydätte, saatan kirjoittaa oneshotin siitäkin, kuinka Antonio, Francis ja Gilbert päättivät lopettaa uransa merirosvoina. Mut on oikeasti melkein liian helppo suostutella kirjoittamaan asioita
Sipi tietää tämän, pahus vie)
Kuolotar: Kiitos! Mullakin läksyt paino päälle tossa pari viikkoa. Berwaldhan ehti jo pestä kätensä koko touhusta myöntämällä, että Eliza hoitaa aina palvelusväen palkkauksen
Ja sehän nyt arvataan, millä periaatteella meijän Unkari palkkaa väkeä.
Ja nämä tapahtumat olivat tosiaan osasyy sille miksi Lovi päätti kirota veljensä lapseksi. Mä oon miettinyt tämän ajan vähän ylimalkaan, mutta ajattelin niin että Ludvig ja Feliciano tulivat Berwaldin linnaan töihin noin puolitoista vuotta ennen kirouksen alkua. Francis liittyi joukoon pari kuukautta ennen Lukaksen kirousta ja Lovino lähetti Vladin kiroamaan Felicianon vain hieman sen jälkeen kun Francis oli ilmaantunut paikalle (eli Ludvig ei ehtinyt etsiä Lovia tai Vladia käsiinsä, koska... no, hänestä tuli liesi). Gilbert oli jo hetken sitä ennen asustellut kylässä ja Antonio saapui lopulta paikalle vasta, kun Lukaksen kirous oli ollut voimassa jo jonkin aikaa. Tää alkaa kuulostaa melkein jo saippuasarjalta.
Uusi osa. Ikäraja muuten nousi, koska tähän tuli pari kohtaa, joita en aluksi kirjoittanut mukaan, mutta päätinkin sitten valoittaa tilannetta hieman lisää. Syynä ikärajan nostoon oli pieni tappelu ja tulella leikkiminen.
Kolmas osa: Vapauta minutFeliciano nojasi poskeaan kosteaa kiviseinää vasten ja yritti olla huomioimatta ahdistavia ääniä ympärillään. Häneen sattui hieman vartijoiden kovakouraisen käsittelyn jälkeen ja hänen kätensä olivat silti sidottu selän taakse hyvin epämukavasti, mutta ruumiillinen kipu ei ollut mitään hänen henkiseen kipuunsa verrattuna. Kivinen selli oli kylmä, haisi kuvottavalta ja muut vangeista pitivät melua samoin kuin rotat, mutta silti Feliciano yritti vain pitää itsensä koossa. Hän oli itkenyt jonkin aikaa ja ajatellut veljeään, joka luultavasti ensimmäisenä kertoisi hänelle että juuri tämän takia hänen ei olisi pitänyt luottaa Ludvigiin eikä kehenkään muuhunkaan, mutta silti kipu hänen sisällään ei loppunut.
Hän oli ollut todella innoissaan ajatuksesta, että Ludvig lähtisi hänen mukaansa. He voisivat mennä jonnekin kauas ja ehkä perustaa oman maatilan tai keksiä keinon auttaa ihmisiä. He voisivat olla yhdessä ja Feliciano voisi opettaa Ludvigin antamaan kunnollisia suukkoja ja nauttimaan elämästä sääntöjen sijaan. Ajatellessaan näitä asioita hän oli ollut liian huolimaton kävellessään sovitulle tapaamispaikalle eikä hän ollut huomannut väijytystä ennen kuin oli ollut liian myöhäistä juosta pakoon. Viisi miestä oli hypännyt hänen kimppuunsa ja pitänyt häntä kiinni sillä välin kun yksi mies oli sitonut hänen rimpuilevat kätensä ja jalkansa tiukasti jotta hän ei pääsisi pakenemaan. Sitten hänet oli raahattu suoraan vankilaan ja nakattu tähän selliin.
Feliciano ei ollut uskaltanut huutaa Ludvigin nimeä, mutta hän oli yrittänyt etsiä miestä katseellaan tuloksetta. Se olikin hänen ainoa lohtunsa, Ludvig ei ollut ollut paikalla.
”Hän ei ollut siellä”, Feliciano kuiskasi itselleen ja sulki silmänsä käpertyessään mahdollisimman pieneksi vetoiseen nurkkaan, ”hän ei ollut siellä. Hän ei pettänyt minua.”
****
Ludvig oli saapunut metsän laitaan vasta, kun Feliciano oli jo viety pois. Hän oli taluttanut hevosta, joka oli nopein ja paras johon hänellä oli ollut varaa. Hänellä oli myös valmiiksi pakattu laukku valmiina Felicianoa varten ja kaikki oli ollut kunnossa, joten hän oli ollut todella yllättynyt löydettyään vartiostonpäällikön odottamassa häntä Felicianon sijaan.
”Sir?” Ludvig kysyi ja toivoi, että kyseessä oli vain sattuma.
”Ludvig”, päällikkö oli sanonut tiukalla sävyllä ja siinä samassa Ludvig tiesi, että se ei ollut sattumaa, ”minä olen saanut kuulla hyvin järkyttäviä asioita sinusta.”
”Sir, jos saan selittää…”, Ludvig sanoi ja tunsi huolensa kasvavan Felicianon vuoksi. Missä mies oli?
”Ei”, päällikkö sanoi käskevästi, ”tästä hetkestä lähtien sinut on asetettu arestiin ja virkaoikeutesi poistettu, kunnes tämä sotku on selvitetty. Onneksi ehdimme saada sen rikollisen kiinni, joten sinun maineesi voidaan vielä ehkä pelastaa.” Mutta Ludvig ei välittänyt omasta maineestaan. Ei enää. Sillä hetkellä, kun päällikkö sanoi Felicianon olevan vangittuna, Ludvig alkoi jo suunnitella keinoa saada mies jälleen vapaaksi. Hänen täytyisi kuitenkin olla varovainen ja toimia nopeasti, jotta Feliciano ei ehtisi kärsiä tämän enempää.
”Ja, sir”, hän sanoi alistuvalla sävyllä, mutta vain teeskenteli tottelevansa. Jotkut asiat olivat tärkeämpiä kuin säännöt, niin hän oli itse sanonut vain hieman aiemmin sinä päivänä ja vasta nyt hän alkoi todella ymmärtää kuinka paljon tärkeämpiä ne asiat olivat.
Ludvig käveli muiden vartijoiden mukana takaisin päämajan ja luovutti aseensa pois. Kaksi hänen entistä vartijatoveria saattoi hänet pieneen huoneeseen ja lukitsi oven tiukasti. Ludvig ei muistanut heidän nimiään, mutta häntä ei toisaalta edes kiinnostanut. Kuten kaikki hyvät vartijat, miehet eivät puhuneet hänelle tai näyttäneet tunteitaan kasvoillaan. Jäätyään yksin Ludvig tarkisti pienen huoneen nopeasti. Se oli yksi niistä harvoin käytetyistä huoneista, jotka yleensä palvelivat vierashuoneina satunnaisille vartioston vieraille. Se ei ollut kovin erikoisesti kalustettu, oikeastaan siellä oli vain matala sänky, yksi tuoli ja hieman huteran näköinen pöytä. Huoneen ikkuna oli kuitenkin pieni ja ovi tarpeeksi vankka, joten siksi se oli luultavasti valittu sääntöjä rikkoneen vartiomiehen säilytyspaikaksi.
Ludvig hioi vielä suunnitelmaansa hetken keskittynyt ilme kasvoillaan. Pienessä tulisijassa huoneen nurkassa oli selvästi pidetty valkeaa sinä päivänä, koska sää oli ollut yllättävän kylmä, ja heikko hiillos hehkui vielä palaneiden puiden keskellä. Ludvig katseli sängyn peitteitä arvioiden ja nyökkäsi tyytyväisenä todettuaan ne juuri hänen tarkoituksiinsa sopiviksi.
Mies ei aikaillut enää. Nopeasti hän kiskoi peitteet sängystä ja repi muutaman pienemmän kangassuikaleen peitosta ruokkiakseen hiipuvaa tulta niillä. Tuli tarttuikin ahnaasti kuivaan kankaaseen ja alkoi kasvaa kunnes Ludvig saattoi huoletta heittää sille koko peitteen. Piippu ei jaksanut enää vetää niin paljon savua, joten osa alkoi kerääntyä huoneeseen, mutta Ludvig pysyi tyynenä ja työskenteli määrätietoisesti siirtäessään myös tuolin ja pöydän liekkien ulottuvilla. Hän yritti varoa hengittämästä savua ja keskittyä tehtäväänsä. Hänen pitäisi odottaa kunnes tuli olisi levinnyt tarpeeksi ennen kuin hän voisi huutaa vartijoita paikalle. Tulen täytyisi olla tarpeeksi voimakas, jotta sen hallintaan saaminen ja sammuttaminen vaatisi kaikkien huomion ja aiheuttaisi tarpeeksi hämmennystä, jotta kahden miehen olisi helppo karata huomaamatta.
Tuli kasvoi ja levisi ahnaasti. Savu alkoi jo sattua miehen kurkkuun ja hän tunsi ihonsa alkavan kesiä kuumuuden vuoksi, kun hän lopulta totesi tilanteen tarpeeksi sopivaksi ja alkoi hakata ovea nyrkillään.
”Tulipalo!” hän huusi mahdollisimman voimakkaasti ja toivoi, että lähistöllä oli vartijoita, vaikka yleensä tämä siipi päämajasta olikin tyhjillään, ”tuli irti! Avatkaa tämä ovi!” Ehkä vartijat olivat jo nähneet uhkaavasti leviävän tulipalon tai sitten he ottivat entisen toverinsa sanat tosissaan sillä Ludvig kuuli pian juoksuaskelien tulevan kohti. Ovi hänen edessään kiskaistiin auki ja ennen kuin kukaan ehti estää, hän tunki ihmisten ohitse ja juoksi poispäin. Joku huusi hänen peräänsä, mutta Ludvig ei pysähtynyt ja tulipalo vei huomion nopeasti pois hänestä.
Ludvig pääsi helposti ja ongelmitta pidätyssellien luokse. Tieto tulipalosta levisi nopeasti ja useimmat vartijat sekä muut ihmiset vain kiiruhtivat karkurin ohitse kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota. Ludvig ei myöskään kiinnittänyt heihin huomiota sillä hän keskittyi vain yhteen asiaan. Nopeasti hän laskeutui portaat alas sellien luokse ja etsi avainta naulasta, jossa se yleensä roikkui.
”Tätäkö etsit?” pilkallinen ääni kysyi, kun Ludvig ei löytänytkään avainta normaalilta paikaltaan. Mies käännähti ympäri ja katsoi tiukasti vartijaa, joka seisoi muutaman metrin päässä ja piteli sellien avainta sormiensa välissä.
”Anna se tänne”, Ludvig määräsi nopeasti sillä hänellä ei ollut aikaa jäädä selvittelemään välejä kenenkään kanssa. Hänellä ja Felicianolla olisi vain tietty aikaa päästä karkuun hämmennyksen turvin. Vartija ei kuitenkaan totellut häntä vaan tuhahti pilkallisesti.
”Minä arvasin, että sinä yrittäisit jotain”, hän totesi, ”te petturit olette kaikki samanlaisia.” Ludvig pysyi paikoillaan, mutta hänen katseensa oli vihainen ja kärsimätön. Hän ei muistanut vartijan nimeä eikä oikeastaan mitään muuta kuin sen että joskus hän oli nähnyt tämän saman miehen tuijottavan häntä katkerasti ja epäillen. Ludvig ei yleensä kiinnittänyt huomiota muihin, mutta hän muisti kateellisen katseen jonka oli saanut osakseen monta kertaa tehtäviensä päätyttyä onnistuneesti ja erinomaisen harjoitteluottelun jälkeen.
”Anna vain se avain”, Ludvig sanoi ja ojensi kätensä, ”minä en halua mitään pahaa sinulle.” Vartija virnisti.
”Mutta minä tahdon sinulle”, hän sanoi, ”siitä päivästä lähtien, kun sinä saapastelit tänne kuin mikäkin pöyhkeä sotilas, minä olen tiennyt että sinussa on jotain epäilyttävää. Miltä nyt tuntuu? Pikku rakastajasi on vankilassa ja sinun urasi ohi.” Ludvig kuunteli häntä hiljaa ja kaikki tuntui yhtäkkiä aivan selkeältä. Hän olikin jo miettinyt, että kuka oli seurannut häntä ja paljastanut Felicianon ja hänet vartiostolle, mutta ilmeisesti syyllinen seisoi nyt aivan hänen edessään.
”Se olit sinä”, hän sanoi nyt selkeästi vihaisemmalla ja hieman pelottavalla sävyllä, ”sinä kerroit meistä.”
”Tietenkin se olin minä”, vartija sanoi nauraen, ”se oli yksi elämäni parhaita hetkiä. Pikku rakastaja roistosi oli niin pettynyt, kun saimme hänet väijytykseen. Heh, melkein näin miten hänen sydämensä särkyi kun hän luuli sinun pettäneen hänet. Se kurja…” Enempää hän ei saanut sanottua, koska Ludvigin huolella tähdätty nyrkki osui häneen kasvoihinsa ja löi häneltä tajun kankaalle. Vihaisesti murahtaen mies katsoi nyt tajutonta vartijaa ja poimi sitten pudonneen avaimen lattialta.
****
Jossain vaiheessa Feliciano oli onnistunut nukahtamaan ja hän havahtui vasta, kun sellin ovi kolahti auki ja hahmo ryntäsi häntä kohden. Hän hätkähti ja olisi perääntynyt, jos ahtaassa sellissä olisi ollut enää tilaa perääntyä ja hänen kätensä ja jalkansa eivät olisi olleet sidottuina. Hänen reaktionsa sai kuitenkin hahmon pysähtymään ja kiskaisemaan hupun pois päästään.
”Ludvig”, Feliciano henkäisi ja syvä helpotus täytti hänet, kun mies kumartui alas ja katkoi veitsellä häntä sitovat köydet. Mies ei ollutkaan pettänyt häntä ja se ajatus sai Felicianon tuntemaan itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan.
”Anteeksi, että olen myöhässä”, Ludvig sanoi nopeasti, ”pystytkö kävelemään? Meidän täytyy mennä ennen kuin kukaan huomaa, että en ole enää paikalla ja he saavat tulen hallintaan.” Feliciano nyökkäsi ja Ludvig auttoi hänet ylös lattialta.
”Tulen?” italialainen kysyi, kun he kävelivät oudon tyhjää käytävää pitkin ulos. Oli kulunut vain muutama tunti siitä, kun Feliciano oli saatu kiinni, joten yö oli vielä tarpeeksi pimeä jotta he voisivat liikkua huomaamatta varjoissa. Ludvig ohjasi hänet nopeasti ulospäin ja Feliciano ehti vain nopeasti vilkaista kummastuneena tajutonta vartijaa lattialla, kun he kävelivät hänen ohitseen.
”Ja”, Ludvig sanoi hieman oudolla äänellä, ”minä sytytin päämajaan tulipalon.”
”Sinä teit mitä?” Feliciano kysyi hämmästyneenä sillä hän ei olisi koskaan osannut odottaa sellaista tekoa yleensä niin kunnialliselta Ludvigilta. Mutta nyt kun hän kiinnitti asiaan enemmän huomiota, Ludvig tuoksui savulta ja hänen äänensä oli käheä aivan kuin hän olisi myös hengittänyt savua. Hänellä oli myös likatahroja kasvoissaan ja vaatteissaan.
”Sytytin tulipalon”, mies toisti, ”se oli ainoa harhautus jonka keksin. Feli, minua seurattiin silloin kun tulin viimeksi tapaaman sinua. Anna anteeksi, jos olisin ollut tarkempi…” Feliciano pysähtyi rakennusten varjoihin hetkeksi ja painoi sormensa hänen huulilleen.
”Hys”, hän sanoi, ”Ludvig, se ei ollut sinun vikasi ja nyt sinä olet pelastamassa minua.” Ludvig katsoi häntä ensin totisena, mutta sitten kevyt hymy viivähti hänen huulillaan.
”Aivan”, hän totesi, ”voimme puhua sitten, kun olemme turvassa. Toivottavasti osaat varastaa hevosen, koska minä en osaa.”
”Oi, se on aivan helppoa”, Feliciano totesi ja painoi nopean suukon miehen huulille. He olisivat sittenkin vapaita.
****
He onnistuivat varastamaan kaksi hevosta helposti ja olivat jo kaukana siinä vaiheessa, kun tulipalo saatiin sammutettua ja joku keksi tarkistaa olivatko kaikki vangit vielä paikalla. Felicianon ja Ludvigin katoamisesta nousi heti kohu ja heidän peräänsä lähetettiin partioita, mutta se oli liian myöhäistä. He olivat jo kaukana ennen kuin kukaan ehti heidän jälkeensä ja nopeasti laukkaavat ratsut veivät heitä vain kauemmas koko ajan.
Parin päivän kiireisen ratsastuksen jälkeen kaksi uupunutta, nälkäistä ja kurjan näköistä miestä lopulta pysähtyivät ja vilkaisivat toisiaan helpottuneena.
”Luuletko, että olemme jo turvassa?” Feliciano kysyi. He eivät olleet syöneet mitään aikoihin ja lyhyt vankilassa olo oli ehtinyt jättää pieniä naarmuja miehen ranteisiin ja kasvoihin. Kuitenkin heistä Ludvig oli se, joka oli surkeamman näköinen sillä hetkellä. Feliciano oli melkein pelästynyt nähdessään hänet ensimmäisen kerran päivänvalossa. Kuten hän oli epäillytkin, Ludvig oli hengittänyt savua minkä vuoksi hänen kurkkuunsa sattui ja hänen äänensä oli käheä, mutta sen lisäksi hänellä oli myös useita lieviä palovammoja käsissään ja kasvoissaan ja hänen vaaleat hiuksensa olivat hieman kärähtäneet latvoista.
”Ehkä”, Ludvig sanoi ja nojasi hevosensa kaulaan hieman, ”ehkä emme ole koskaan turvassa.”
”Mutta olemme yhdessä”, Feliciano sanoi hymyillen ja Ludvig vastasi hänen katseeseensa, ”Ludvig, minä lupaan, etten enää koskaan tee mitään laitonta. Jos saamme hankittua oikeaa työtä ja pidettyä itsemme turvassa, voimme elää aina yhdessä ja onnellisena.”
”Se olisi mukavaa”, Ludvig vastasi ja kosketti hänen hiuksiaan hellästi, ”niin mukavaa.”
He ratsastivat vielä jonkin aikaa, kunnes tulivat suuren linnan luokse. Siinä vaiheessa Ludvig pysäytti heidät ja he keskustelivat pienen hetken ennen kuin laskeutuivat alas varastettujen hevostensa selästä ja kiersivät linnan keittiön ovelle. Kumpikin tiesi aivan hyvin, että he olivat kaikkea muuta kuin luotettavan näköisiä sillä hetkellä, mutta he kaipasivat ruokaa ja suojaa, joten he päättivät yrittää. Ludvig koputti oveen kolmesti ja pian ruskeahiuksinen nainen avasi sen ja katsoi heitä uteliaasti.
”Keitä te olette?” hän kysyi heti.
”Minun nimeni on Feliciano”, italialainen sanoi jättäen muut nimensä pois ja käyttäen parasta suostuttelu ääntään, jolla oli jo ryöstänyt monia aatelisneitoja, ”ja tämä on Ludvig. Me ajattelimme kysyä, jos täältä liikenisi hieman ruokaa kovia kokeneille matkaajille?” Nainen katsoi heitä pitkään tutkivasti ja hänen katseensa viivähti hetken myös heidän yhteen liitetyissä käsissään.
”Tietenkin”, hän sitten vastasi yllättäen pirteällä äänellä ja hymyillen ystävällisesti, ”minun nimeni on Eliza. Oletteko kenties etsimässä työtä? Meillä on muutama paikka vapaana.”
”Ja”, Ludvig vastasi heti, ”tai, millaista työtä? Ja kenen linna tämä edes on?” Eliza naurahti kevyesti ja viittoi heitä seuraamaan häntä siistiin keittiöön.
”Tämä linna kuuluu lordi Oxenstiernalle ja hän on todella hyvä isäntä”, Eliza sanoi, ”ei vaadi paljoa ja hieman epäsosiaalinen. Kuitenkin, meillä olisi tarvetta keittiöväelle. Osaatteko laittaa ruokaa?” Kumpikin miehistä nyökkäsi ja Eliza laski heidän eteensä pöydälle leipää ja hedelmiä sekä hieman valmiiksi paistettua lihaa.
”Hienoa!” nainen sanoi, ”meillä on tällä hetkellä kiertävä ruuanlaittovuoro ja sanotaan vaikka näin, että kukaan ei halua syödä silloin kun Arthur on keittiövuorossa.”
”Minä kuulin tuon, Eliza!” keittiöön asteleva äkäisen oloinen mies sanoi, mutta nainen vain ohitti hänet käden heilautuksella.
”Mutta Arthur, sinäkin tiedät sen”, hän totesi ja hymyili. Arthurin perässä keittiöön marssi myös muita ihmisiä ja ihme kyllä kenestäkään ei näyttänyt olevan kovin outoa, että kaksi aivan tuiki tuntematonta ja kurjan näköistä miestä istui heidän keittiössään.
”Siis todellakin kaikki tietävät, että Arthurin ruokia ei syödä jos haluaa niin kuin pysyä elossa”, yksi palvelijoista totesi toiselle ja Arthur mulkaisi häntä pahasti.
”Hei, nyt kun kaikki ovat täällä”, Eliza sanoi kohottaen ääntään hieman ja estäen mahdollisen alkavan tappelun, ”saanko esitellä uusimmat jäsenemme, Ludvig ja Feliciano.”
Ja niin he päätyivät töihin linnaan melkein vahingossa, mutta sopeutuivat nopeasti. Feliciano jätti kaiken entisestä elämästään ja hurmasi edelleen ihmisiä hyvällä luonteellaan ja tavoillaan ja Ludvig pääsi harjoittamaan armeijassa oppimiaan taitoja komentamalla välillä sekasortoista menoa, jonka palvelusväki sai aikaan. Kului vuosi eikä kukaan löytänyt heitä ja he melkein unohtivat koko asian kunnes eräänä päivänä Francis ilmestyi paikalle ja liittyi sekopäiseen palveluskuntaan Arthurin suureksi harmiksi. Hän näytti erittäin yllättyneeltä nähdessään Felicianon, mutta italialaisen nopea päänpudistus sai hänet pysymään vaiti asiasta ja vain hymyilemään leveästi tervehdykseksi. Ajan kuluessa myös Lovino tietenkin sai selville veljensä edesottamuksista ja teki asioista omat päätelmänsä.
Epilogi: Älä päästä minua koskaan”Ludvig?” Feliciano kutsui miestä pehmeällä äänellä ja astui huoneeseen, jonka he jakoivat kahdestaan, ”hei Ludvig, oletko nähnyt Elizaa missään?” Ludvig, joka oli ollut lukemassa kirjaa pöydän ääressä, nosti katseensa ja hymyili hieman italialaiselle.
”Hän on varmaan hajottamassa viimeistä paistinpannuani”, hän vastasi hieman synkeällä äänellä, ”äänestä päätellen.”
”Ai”, Feliciano totesi ja istahti sängylle, ”sitten en taida enää haluta etsiä häntä.”
”Oliko sinulla tärkeääkin asiaa hänelle?” Ludvig kysyi, koska joskus Feliciano saattoi unohtaa kertoa joitakin erittäin tärkeitä asioita, jos ei heti löytänyt henkilöitä joille hänen piti ne kertoa.
”Ei oikeastaan. Feliks vain lähetti kirjeen”, hän sanoi ja nojasi taaksepäin kunnes makasi selällään sängyllä ja katseli kattoa käsivarret niskan alla, ”he ovat tulossa takaisin! Ilmeisesti retki oli todella onnistunut, vaikka ei aivan sillä tavalla kun Feliks ajatteli.”
”Aha”, Ludvig mutisi ja käänsi sivua.
”Ajattelin, että Eliza voisi olla kiinnostunut asiasta”, Feliciano totesi ja vaihtoi sitten taas omalla tutulla tavallaan aihetta lennosta, ”Ludvig, minä olen viime aikoina miettinyt yhtä asiaa.” Nyt Ludvig keskeytti lukemisen ja vilkaisi häntä uteliaana.
”Mitä asiaa?” hän kysyi.
”Se päivä, kun sait selville, että minä olen Veni”, hän sanoi ja käänsi päätään niin että saattoi katsoa miestä kunnolla, ”miksi sinä et oikeasti pidättänyt minua silloin? Olisit voinut jatkaa elämääsi normaalisti.” Ludvig katsoi häntä hetken totisena, mutta sitten hän huokaisi ja hymyili hieman.
”Minä taisin rakastaa sinua jo silloin”, hän myönsi. Hänellä oli ollut vaikeuksia ymmärtää omia tunteitaan ja oli mennyt kauan ennen kuin hän oli viimein saanut ensin niistä itse selvää ja sitten vielä tunnustanut ne Felicianolle, joka oli tietenkin ajat sitten ymmärtänyt ja hyväksynyt omat tunteensa täysin ja vain odotellut että Ludvig pääsisi samaan pisteeseen. Nyt Feliciano kuitenkin naurahti ja hymyili onnellisena hänen sanoilleen.
”Minä arvasin”, hän sanoi selvästi tyytyväisenä.
”Sitä paitsi minun veljeni oli merirosvo”, Ludvig totesi, ”ehkä minun ei ollutkaan tarkoitus seurata sääntöjä niin tarkasti.” Feliciano mietti hetken, mutta pudisti sitten päätään.
”Ei, kyllä sinä seuraat niitä”, hän totesi, ”minä vain onnistuin opettamaan sinulle jotain uutta! Mitäköhän sille ilkeälle kaupunginherralle muuten kävi?” Ludvig pudisti päätään miehen tavalle vaihtaa puheenaihetta lennosta, mutta vastasi kuitenkin.
”Minä kuulin huhun, että hänet erotettiin pari kuukautta meidän pakomme jälkeen”, hän sanoi, ”ilmeisesti hän uhkaili vääriä ihmisiä. Joka tapauksessa olen varma, että asiat ovat paremmin siellä päin tällä hetkellä.”
”Hyvä”, Feliciano totesi, ”joskus minusta tuntuu pahalta niiden kaikkien ihmisten vuoksi. Minä en ole enää auttamassa heitä ja…”
”Feli”, Ludvig sanoi varottavasti ja mies naurahti.
”En minä aio maantierosvoksi enää”, hän totesi ja hymyili sitten hieman ilkikurisella tavalla iskiessään silmää Ludvigille, ”minä varastin jo sinun sydämesi ja sen enempää en halua enää varastaa.” Ludvig katsoi häntä hetken, mutta sitten hän kumartui alas ja painoi huulensa hänen huuliaan vasten. Feliciano oli todella hyvä opettaja ja ehtinyt kaikkien vuosien aikana kouluttaa vakavasta miehestä erinomaisen suutelijan.
”Tai ehkä sinä varastitkin minun”, Feliciano sanoi suudelman jälkeen ja katsoi yleensä vakavaa miestä hellästi samalla kun Ludvig kiipesi sängylle hänen viereensä ja piteli häntä tiukasti sylissään. Feliciano rakasti sitä tunnetta jonka hän sai painautuessaan aivan lähelle rakastamaansa miestä, joten hän huokaisi tyytyväisenä ja painoi pieniä suukkoja rakkaansa kasvoille.
A/N: Ei taida näyttää tuhopolttokaan kovin hyvältä Ludvigin CV:ssä... Onneksi Eliza ei kysynyt sitä!
Se oli siinä sitten. Toivottavasti tykkäsitte! Minä ainakin tykkäsin.
