Kirjoittaja: Duzku
Beta: Perjantai<3Ikäraja: k-11
Fandom: Bleach
Genre: Femme, hienoista surumielisyyttä
Pairing(s)/Ghracter(s): Rangiku/Orihime/Rukia
Disclaimer: En omista Bleachia enkä hahmoja, sen tekee Tite Kubo. Minä ainoastaan leikin ja puran tekotaiteellista runosuontani. Ja hah.
Summary: Hengitys katkesi leikaten. Hän tunsi Rukian huohotuksen huulillaan yhtä elävästi kuin aivan hetkeä aiemmin.A/N:Kolmas ficci
kuvakymppiin! ...Luovutan, ei musta ole saamaan valmista kuolemanlinjaan mennessä. Mutta tämä kuitenkin näkee vielä päivänvalon. Inspiskuva
tässä.
Mua on aina houkuttanut rare, ja varsinkin raren kirjoittaminen, heh
Eikä femme ole pahasta. Ikärajassa vedetään kenties hieman varmuuden pälle, mutta pidemmittä puheitta, kolmesataa sanaa ja otsikko ja puumerkki, olkaa hyvät:
Morsiuskankaan puhtaasti valheellinen neitseellisyysRangiku kielsi eh-dot-to-mas-ti Rukiaa itkemästä. Kyynelkään ei saanut valua, ei. Ei täydellisenä päivänä. Ei kajaalille, ei!
Rukia ei edes tahtonut kajaalia.
Mutta hän antoi maalattujen silmäluomiensa levätä alhaalla. Rangiku tiesi mitä teki, hän luotti siihen. Rangiku loitsi paljon aikaan pienessä hetkessä. Kiinnitti hiukset kauniille nutturalle. Koristeli suortuvat helmin. Siloitti olemattomat rypyt kapeilta, neitseellisen valkean kankaan peittämiltä hartioilta; varoi keveitä laskoksia; sujautti hopeakengät jännityksestä vapinaa kaappaaviin jalkoihin ja kiepautti nauhat kapeiden nilkkojen ympärille. Kuin vanha tekijä.
Rukia räpäytti silmänsä auki, hymyili Rangikulle, katsoi alas, lattia tuntui olevan laittoman kaukana ja hän pelkäsi pyörtyvänsä, miten hän pystyisi tähän? Hän pyörtyisi, kuukahtaisi keskilattialle!
**
Rukia näytti kauniilta tänään. Hän näytti himmeästi hehkuvassa puvussaan helmeltä kaukaisesta maasta.
Rangikun päivän pilasi tuskallinen tietoisuus siitä, että tänään kaunis Rukia vietäisiin häneltä kaunis mekko päällä. Ja kenties, myöhemmin, myös mekko vietäisiin. Alas silkinsileitä harteita. Hitaasti...
Rukia seisoi näennäisen vakaasti omilla jaloillaan Byakuyan koputtaessa oveen. Rangiku puristi Orihimen olkavarsia. Orihime puristi nenäliinaa yhtä kipeästi ja jossain toisessa tilanteessa molempiin olisi sattunut, nenäliinaan ja Orihimeen.
Morsiusmekon valkoisuus oli raivostuttavan vanhanaikainen vertauskuva neitsyyden puhtaudesta. Siitä ei löytynyt merkitystä. Kuinka monen helman alla neitsyys oli viety ennen valoja?
Hengitys katkesi leikaten. Hän tunsi Rukian huohotuksen huulillaan yhtä elävästi kuin aivan hetkeä aiemmin.
**
Kuinka monesti Orihime oli katsonut loittonevia selkiä ja tuntenut itsensä niin, niin jätetyksi, riittämättömäksi? Liian monta kertaa, liian monesti.
Eivät auttaneet Rangikun valkeiksi kalvenneet sormet olkapäillä, kun Rukian lyhyen hunnun sijasta näki kalvakat reidet levitettyinä eteensä, kun tunsi hellästi syrjään vedetyt sukkanauhat kutinana sormissaan, maistoi viipyilevän makean kaikkialla suunsa sopukoissa ja hankasi reisiä, ohutta satiinia 10 deniä, varovasti vastakkain ja oli kostea ja kostutti kielenpäällä huuliaan nenäliinan suojassa.
Orihime painoi selkänsä takanaan seisovan Rangikun pehmeisiin rintoihin eikä saanut silmiään irti matalapohjaisista hopeakengistä, lyhyistä helmoista, harsokankaan alle katoavista viekoittelevan ohuista sukista ja nyöreistä, nauhoista, pitsistä.
Orihime. Rangiku. Pois iäksi viety Rukia.
-Duzku