Ficin nimi: Meidän täytyy puhua
Kirjoittaja: taikatalvi
Beta: Harahel
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: angst, AU, Deathfic,
Ikäraja: K-11
Päähenkilö(t): John Winchester
Summary: ”Minun piti suojella teitä.”
Varoitukset: kuolema, kiroilua, maininta alkoholin käyttö humaltumistarkoitukseen
A/N: Näin käy 20min bussimatkalla, kun kaveri tahtoo jotakin luettavaa. Toiveena oli fluffi, mutta toisin kävi.
John nosti viskipullon huulilleen, mutta pysähtyi. Hän piti katseensa pullonsuussa laskien kättään alemmas. Hän huokaisi raskaasti.
”Pitäisi kai oikeasti sanoa jotain, ennen kuin ryyppää itsensä sammuksiin”, hän aloitti köhäistyään äänensä selväksi.
”Sinun on varmaan vaikea uskoa sitä kaiken sen jälkeen, mutta rakastin sinua oikeasti. Minä vain.. Kaadoin sen kaiken paskan niskaasi, kun en tiennyt silloin mitä muutakaan tehdä. Ymmärrän, että tein väärin. Et varmaan ikinä voi antaa anteeksi. Helvetti, minä en ainakaan antaisi”, John siirsi katseensa Deaniin ja koitti hymyillä.
”Kun synnyit ja sain sinut ensimmäistä kertaa syliini, itkin onnesta. Itkin, koska sinä ja Mary olitte terveitä. En olisi voinut vaatia enempää. Silloin päätin, että teen kaikkeni suojellakseni teitä. Opettaisin sinua pelaamaan jalkapalloa. Auttaisin parhaani mukaan läksyissä, vaikka Mary sen tekisikin paremmin.”
John puri hampaansa yhteen niiskaisten ja pyyhkäisi kyyneleen nenäpielestään.
”Minun piti suojella teitä. Sen sijaan annoin hänen kuolla ja sinä... Et saanut olla lapsi sen jälkeen. Kasvatin sinut sotilaaksi. Käskin vain suojella Sammya. En.. En pitänyt huolta lapsistani. Sanat eivät riitä kuvaamaan, kuinka pahoillani olen ja kuinka kadun kaikkia teitä kohtaan tekemiäni virheitä. Kaikkea sitä, mitä sain sinut tekemään ja tuntemaan. Ettet riittäisi tai ettet merkitsisi minulle mitään, vaikka teit kaikkesi ja enemmänkin.” John asteli lähemmäs Deania.
”En nuku enää oikeastaan ollenkaan. Silloin kun nukun, näen vain unta sotivista lapsista. Teistä pojistani. Teidän piti nähdä minut suojelevana isänä, ei kurittavana kapteenina. En aio suojella itseäni enää suruiltasi, kyyneliltäsi, itkultasi. Kuulen sen kaiken. Minun ei ikinä pitänyt päästää teistä irti, mutta päästin ja nyt olen menettänyt sinut ikuisiksi ajoiksi.”
John silitti vanhemman poikansa hiuksia karhealla kädellään.
”Nuku hyvin, Dean”, John sanoi ja nyökkäsi Samille luvan. Sam puri alahuultaan kyyneleet silmissään. Hän napsautti sytkäriin liekin ja sytytti veljensä ruumiin tuleen.
John taputti Samin olkapäätä hellästi ja lähti marssimaan pois palavan poikansa luota. Hän ei kestänyt katsoa enempää.
Sam tuijotti liekkeihin. Savu kirveli hänen silmiään, mutta hän ei välittänyt.
Dean oli niin kauan uskonut olevansa merkityksetön. Vain sotilas isälleen. Ja kun isä vihdoin sanoi sen kaiken, mitä Dean olisi halunnut – olisi pitänyt - kuulla, Dean ei ollut enää kuulemassa sitä.
