Kiitokset kommenteista!
Kuolotar: Heh he, minusta oli niin kamalan hauskaa jättää vihjeitä Feliksen historiasta, kirjoittaa Hollannista ja jättää luvut jänniin kohtiin!
Saphira: Juuri sopivasti ehdit loppuhuipennuksen odottamiseen. Kaikkiin kysymyksiin (toivottavasti) löytyy vastaus tästä viimeisestä luvusta. Tosin toi ilkeä, voimakas noita ei esiinny nyt enää (se oli vaan sellainen pieni sivujuttu) ja lordi Böse haipui myös jonnekin muualle...
Timin seikkailuista oon harkinnut omaa fikkiä, mutta en oo vielä sen pidemmälle siitä ajatuksesta päässyt. Katotaa ny.
Jee, viimeine luku! On muuten ollut tosi hauskaa tämän kanssa ja kerrankin osasin arvioida pituuden suurinpiirtein oikein! "Melkein kymmenen lukua" osui aika lähelle, vaikka osa näistä luvuista oli pidempiä kuin miun luvut yleensä.
Tuli vähän kiire tehdä tämä loppuun, koska mie lähen huomenna Ruotsiin viikoksi ja sitten alkaa tenttikausi, joten aattelin että ehkä olisi iha reilua että vien tämän loppuun ennen kuin katoan taas hetkeksi johonkin.
Olkaa hyvä~
Yhdeksäs luku: Herää, ole kiltti! Feliks pysähtyi huoneen ovelle ja katseli villisti ympärilleen hengittäen raskaasti sekä pelästymisen että linnan lävitse juoksemisen vuoksi. Hänen kätensä tärisivät hieman, mutta se alkoi näkyä kunnolla vasta kun hän huomasi Toriksen takin lojuvan yhä sängyn päällä juuri samassa kohti, kun se oli ollut aiemminkin.
”Liet!” hän huusi ja toivoi sydämensä pohjasta, että hänen ystävänsä ilmestyisi jostain yllättäen, mutta kukaan ei vastannut hänen kutsuunsa. Vash ja Elise saapuivat paikalle pian hänen perässään eikä Vashin tarvinnut vilkaista huonetta kuin kerran tajutakseen mitä oli tapahtunut. Hänen ilmeensä kiristyi ja hän käännähti katsomaan kuningattaren perässä seuraavia vartiosotilaita.
”Sinä”, hän käski osoittaen yhtä heistä, ”tee hälytys. Haluan jokaisen liikenevän miehen etsimään mahdollista tunkeilijaa ja linnan puolustusvalmiuteen. Nyt!” Vartija teki kunniaa ja juoksi toteuttamaan tehtävänsä. Elise astui eteenpäin ja tarttui kiinni Feliksen olkapäästä ennen kun Feliks ehti astua sisälle huoneeseen.
”Odota”, hän sanoi vihaiselle miehelle, ”jos loitsusta on vielä jotain jäljellä, se saattaa satuttaa sinua!” Feliks mutristi huuliaan ja näytti yhtä aikaa sekä vihaiselta että epätoivoiselta, mutta hän ei kuitenkaan ravistanut kuningattaren kättä olkapäältään tai yrittänyt rynnätä huoneeseen. Hän kaivoi peilinsä taskustaan ja tuijotti sitä hetken outo ilme kasvoillaan ennen kuin rohkeni lausua sanaakaan. Ensimmäisen kerran koskaan hän pelkäsi sitä, mitä peili hänelle näyttäisi.
”Kerro, kerro kuvastin, mis’ on ystäväin?” hän pidätteli hengitystään, kun peili sumeni. Pian kuva kirkastui jälleen näyttäen hämärän huoneen, jossa Toris makasi selällään sängyn päällä. Paikalla ei näyttänyt olevan ketään muita ja Toris näytti aivan siltä, kuin olisi vain kaatunut sängylle. Feliks tunsi pelon ja kipeän surun kouraisevan sisintään luullessaan hetken, että oli jo menettänyt rakkaan ystävänsä. Sitten hän huomasi muutoin liikkumattoman miehen rinnan kohoavaan hieman hengityksen tahtiin.
”Hän on elossa”, Feliksen olan ylitse peiliä katsonut Elise sanoi ja puristi miehen olkapäätä rohkaisevasti, ”hän on luultavasti vain sen unikirouksen alla.” Feliks nyökkäsi ja pyyhkäisi poskelleen karanneen kyyneleen pois ennen kuin vihainen ilme palasi hänen kasvoilleen. Hän kuiskasi nopeasti toisen lorun peililleen pyytäen sitä näyttämään reitin tai keinon pelastaa Toris. Mutta kerta toisensa jälkeen peili kieltäytyi heijastamasta mitään ja lopulta Feliks sulki sen turhautuneena. Tim, joka ei ollut juossut vaan kaikessa rauhassa kävellyt paikalle, vilkaisi Poloninan prinssiä ja pudisti päätään, muttei sanonut mitään.
Vash huusi toista vartijaa hakemaan hovinoidan paikalle. Kuningattaren veljen käskyjä oli tapana totella nopeasti joten muutamassa minuutissa linna oli hälytystilassa, yksi vartiopäälliköistä raportoi Vashille, ettei mitään poikkeavaa oltu toistaiseksi havaittu, ja linnan ylin hovinoita tutki tuumailen Feliksen ja Toriksen huoneen ovea. Kyseinen noita oli palvellut hovissa koko ikänsä ja tunnettiin valtakunnan parhaana. Hän oli jo vanha ja kulki kumarassa, mutta hänen katseensa oli kuitenkin kirkas ja hän silitti partaansa mietteliäänä tarkastellakseen tilannetta.
”Kyllä”, hän lopulta mumisi, ”tässä on ollut siirtoloitsu.” Feliks päästi suustaan kärsimättömän äännähdyksen ja mulkaisi noita.
”Siis todellakin siinä on ollut!” hän huudahti, ”me niinku tiesimme sen jo.” Elise hyssytteli miestä rauhoittumaan ja noita loi häneen terävän katseen.
”Nuori herra”, vanha mies aloitti vakavalla äänellä, ”ymmärrän, että et ole kovin tuttu taikuuden kanssa etkä voi tietää kaikkia sääntöjä, mutta nämä asiat ovat hyvin monimutkaisia!” Feliks pyöräytti silmiään.
”Ala sitten jo kertoa, kuinka minä saan Lietin takaisin!” hän tokaisi ja noita kurtisti kulmiaan.
”Se ei ole mahdollista”, hän väitti kivenkovaan, ”tämä loitsu oli yksisuuntainen eikä siitä ole jäänyt mitään jäljelle.” Feliks näytti nyt todella ärtyneeltä ja hän olisi luultavasti alkanut todella huutaa, jos Tim ei olisi sattunut keskeyttämään. Hän oli koko ajan nojannut seinää vasten ja seurannut tapahtumia uteliaana mutta myös hyvin epäilevänä.
”Oikeastaan olet väärässä”, Tim totesi vakavana, ”loitsunrippeet voi koota vielä aivan helposti.” Vanha noita näytti siltä kuin mies olisi juuri loukannut hänen kunniaansa.
”Ei voi”, hän sanoi varmalla sävyllä, ”minä tiedän nämä asiat.”
”Minä tiedän nämä asiat paremmin”, Tim totesi.
”Sinulla ei ole taikuutta”, noita sanoi hieman halveksivalla sävyllä, ”näen sen selvästi.” Hän oli ehkä yrittänyt loukata kauppiasta sanoillaan, mutta Tim ei näyttänyt olevan yhtään pahoillaan. Hän vain nyökkäsi lyhyesti.
”Ei olekaan”, hän myönsi, ”mutta minulla on paljon tietynlaista kokemuksia, erilaisia taitoja ja tiedän ihmisiä joilla on taikuutta enemmän kuin osaat edes kuvitella.” Hovinoita ei näyttänyt juurikaan arvostavan sitä mielipidettä tai epäilyä taitojaan kohtaan.
”En usko tuota”, hän julisti, ”minä olen tämän valtakunnan voimakkain noita, kuinka…”
”Hän kirosi kokonaisen linnan viideksi vuodeksi ja onnistui vielä tekemään sellaisen kirouksen, joka vaikutti kaikkiin eritavalla”, Tim keskeytti, ”ja hän jopa selvisi hengissä.” Kauppias lähemmäs ja tarkkaili ovenkarmeihin jääneitä loitsunrippeitä tottuneesti välittämättä vihaisesta vanhasta noidasta vierellään.
”Ei voi olla totta!” vanha noita huudahti ja kauppias tuhahti.
”Älä sitten usko”, hän mutisi ja nyökkäsi Feliksen suuntaan, ”mutta hän oli peili vielä pari vuotta sitten.”
”Miten sinä…” noita aloitti vihaisesti, mutta Tim hyssytteli hänet hiljaiseksi ja keskittyi johonkin aivan muuhun. Vanha mies näytti sieltä, että olisi voinut vaikka räjähtää kiukusta tai kirota miehen, jos ei olisi jo huomannut kauppiaan olevan täysin suojattu kaikkea taikuutta vastaan. Pahimmassa tapauksessa hänen kirouksensa vain kimpoaisi takaisin ja sitten hän eläisi koko loppu elämänsä sammakkona.
”Siis kertokaa jo, miten voin pelastaa Lietin!” Feliks huusi. Vanha noita, joka oli valmiiksi erittäin pahalla päällä, oli jo aikeissa sanoa äkäisesti, ettei mitään mahdollisuutta ollut koska loitsua ei voinut jäljittää, mutta sitten hän tajusi vilkaista kuningattarensa ilmettä ja päätti viisaasti olla hiljaa.
”Teknisillä termeillä sanoen voisimme rejektoida maagisen pakotetun teleportaanionin opposoimalla energian heijastustaktiikalla takaisin ja materiasoimalla sen johonkin konkreettiseen fokusaatioon”, Tim totesi ja sai pitkiä katseita osakseen, ”en minä tiedä, mitä se tarkoittaa mutta Lukas sanoisi noin. Onneksi häntä ei kuitenkaan tarvita, koska minulla on tämä.” Hän kaivoi takkinsa taskusta pienen kristallin, joka hehkui hieman sisältämänsä taikuuden määrän vuoksi. Vanhan noidan silmät levisivät ja hän nosti jo kätensä koskettaakseen kristallia, mutta Tim veti sen pois hänen ulottuviltaan.
”Mikä se on?” Elise kysyi, koska hän ei pystynyt tuntemaan kristallista huokuvaa taikuutta.
”Se on taikakristalli”, vanha hovinoita vastasi ennen kuin Tim ehti selittää mitään, ”joku noita on ladannut sen täyteen taikuuttaan. Mistä sinä sait sen?”
”Sitä se juuri on”, kauppias myönsi ja kopitteli kristallia kädessään, ”sain sen kauan sitten Lukakselta erästä palvelusta vastaan. Mutta se ei ole tärkeää vaan se, että tämän avulla voin sitoa tuon loitsunrippeet kasaan ja luultavasti pitämään ehjänä niin kauan että ehdit tehdä pelastamisretkesi.” Hän katsoi suoraan Felikseen, joka ei edes miettinyt kahta kertaa.
”Tee se”, hän pyysi vakaalla äänellä ja Tim katsoi häntä hetken ennen kuin vastasi pyyntöön.
”Sinä olet minulle velkaa”, hän totesi, ”tällä kertaa minä autan vasta, kun olet maksanut.”
”Herra”, Elise huudahti ennen kuin Feliks ehti vastata, ”mitä tahansa hän onkin sitten velkaa, minä voin maksaa sen hänen puolestaan.” Feliks ja Toris eivät olleet kertoneet kaikkia seikkailunsa vaiheita hänelle, mutta hän ei ollut typerys ja hän tiesi, että Feliksen velka liittyi luultavasti juuri häneen. Miehet olivat auttaneet nuorta kuningatarta paljon eikä hän aikonut jättää heitä pulaan.
”Ihailtavaa uhrautumista”, Tim totesi, ”mutta nyt ei ole kyse rahasta.”
”Mitä sinä sitten niinku haluat?” Feliks kysyi kärsimättömällä äänellä, ”siis kerro jo!”
”Minä haluan sinun peilisi”, kauppias sanoi yksinkertaisesti. Feliks oli hetken hiljaa, mutta ei siksi että miehen vaatimus olisi ollut mahdoton. Peili oli hänen kallisarvoisin aarteensa ja hän todella piti siitä, mutta Toris oli paljon arvokkaampi. Peilejä oli muitakin, mutta Toris oli ainoa. Enemmänkin Feliks oli yllättynyt siitä, että kauppias halusi kaikesta maksuksi juuri sen, koska mies oli niin monta kertaa sanonut hänelle, ettei peileihin pitänyt uskoa ja ne valehtelivat aina.
”Miksi sinä haluat sen?” hän kysyi.
”Koska minulla on syyni”, kauppias vastasi, ”no, hyväksytkö tarjouksen?”
”Tee se”, Feliks sanoi varmalla äänellä eikä epäröinyt lainkaan antaa peiliä miehelle. Tim nyökkäsi ja työnsi peilin taskuunsa ennen kuin kääntyi taas huoneen avoimen oven puoleen ja kuljetti sormeaan puista karmea pitkin. Vanha hovinoita oli jo poistunut takavasemmalle jupisten itsekseen jotain siitä että amatöörien pitäisi vain pysyä kotona ja kaikki päättyisi kuitenkin vain katastrofiin. Paikalle oli ilmestynyt kuitenkin muita uteliaita, mutta Vash määräsi heitä pysymään kauempana jotta tilanne ei olisi häiriintynyt liikaa.
”En ole aivan varma tämän unikirouksen laadusta”, Tim sanoi samalla kuin työskenteli, ”mutta yleensä ne toimivat kaikki täsmälleen samalla tavalla, koska ilmeisesti noidilta puuttuu mielikuvitus täysin. Eli kirous murtuu, kunhan hänen tosirakkaansa suutelee häntä.” Kauppias piteli hohtavaa kristallia toisessa kädessään ja toisella hän näytti aivan kuin poimivan näkymättömiä säikeitä ovenkarmeista ja kietovan niitä kristallin ympärille. Kukaan muista ei kuitenkaan pystynyt erottamaan taikuutta katseellaan, joten miehen toiminta näytti heistä erittäin määrätietoiselta sekopäisyydeltä.
Jostain syystä Feliksen ilme kiristyi, kun Tim mainitsi tosirakkaan, ja Elise vilkaisi häntä huolestuneena. Nainen oli ollut ihan varma, että juuri Feliks oli Toriksen tosirakas, mutta miksi mies näytti nyt sitten niin tuskaiselta? Eikö hänen pitäisi olla vain iloinen.
”Feliks”, kuningatar kuiskasi, kun oivallus alkoi hiipiä hänen mieleensä, ”älä vain sano…”
”Sano niinku mitä?” Feliks kysyi vaimeasti. Hän oli painanut katseensa lattiaa kohden eikä se ele ainakaan rauhoittanut kuningattaren mieltä.
”Sinä…”, Elise sanoi epäröiden ja miettien parasta sanavalintaa, ”sinä tiedät, kuka on Toriksen tosirakas?” Hän ei halunnut kysyä suoraan, oliko se joku muu kuin Feliks.
”Hän todellakin tietää”, Tim totesi matkien hieman kuivasti Feliksen puhetapaa.
”Sinä itse sanoit, että peilit valehtelevat”, Feliks tokaisi ja mulkaisi kauppiasta pahasti, mutta hillitsi itsensä kuitenkin ennen kuin sanoi sen pahemmin. Hän ei tiennyt, mitä ja miten Tim tiesi hänen asioistaan, mutta häntä ei edes kiinnostanut tietää sillä hetkellä.
”Niin ne tekevätkin”, Tim myönsi, ”mutta jotkut asiat ovat niin päivänselviä, ettei niistä voi edes valehdella.”
”Ole hiljaa”, Feliks mutisi ja käänsi katseensa jälleen poispäin. Elise katsoi heitä hiljaa ja hämmentyneenä, kunnes hän viimein ymmärsi, mistä miehet puhuivat.
”Oh”, hän henkäisi, ”sinä
olet Toriksen tosirakas! Katsoit sen peilistä.” Feliks ei kieltänyt asiaa, muttei myöskään näyttänyt sen iloisemmalta.
”Mutta se ei todellakaan voi olla totta”, hän sanoi itsepintaisesti, ”minä olen siis vain minä, mutta Liet… Hän on täydellinen!”
”Feliks”, Elisa sanoi, ”minä en ymmärrä…”
”Liet on niin komea, rohkea ja hyvä”, Feliks sanoi nopeasti nyt kun oli päässyt vauhtiin, ”hän niinku todellakin pelasti minut, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Minä en ole tarpeeksi hyvä hänelle!” Elise kuunteli hänen puhettaan hetken, mutta sitten nuori kuningatar nosti kätensä ja viittoi miestä vaikenemaan. Hänen ilmeensä oli niin vihainen, että jopa Vash otti askeleen taaksepäin ennen kuin ehti estää itseään.
”Väitätkö sinä, että sinä
tiesit koko ajan asiasta”, hän sanoi äänellä, joka melkein hyysi veren, ”mutta et sanonut hänelle mitään, koska sinusta sinä et ole
tarpeeksi hyvä hänelle?”
”Joo”, Feliks sanoi hiljaa ja katsoi yleensä niin herttaista ja suloista Elise säikähtäneenä.
”Kävikö sinun mielessäsi kertaakaan, että ehkä
hänkin rakastaa sinua?” nainen kysyi ja Feliks pudisti päätään nopeasti, ”
miehet! Te ette ymmärrä mitään.”
”Hei, älä syyllistä meitä kaikkia”, Tim mutisi sivusta.
”Feliks, me kaikki näemme niin selvästi että te kumpikin olette aivan täysin umpirakastuneita”, Elise jatkoi, ”mutta olette ilmeisesti myös täysiä typeryksiä, koska ette kumpikaan voineet sanoa sitä toisillenne.”
”Mutta…”
”Ei mitään muttia!” kuningatar sanoi ja jatkoi sitten hieman hellemmällä äänellä, ”ennen kruunajaisia minä sanoin sinulle, että minua pelottaa ja en tiedä onko minusta kuningattareksi. Muistatko vielä, mitä sinä vastasit minulle?”
”Että sinun pitäisi todellakin vain luottaa itseesi ja olla niinku sitä mitä olet”, Feliks kuiskasi ja Elise nyökkäsi.
”Miksi sinä et siis vain nyt mene tuonne ja tuo häntä takaisin?” Elise kysyi ja osoitti ovea, johon asetetun loitsun Tim oli saanut jo lähes kokonaan parsittua kokoon. Näytti aivan siltä kuin oviaukossa olisi ollut läpinäkyvä kalvo, joka väreili hieman, mutta jota olisi ollut todella hankala havaita jos ei olisi tiennyt sen olevan juuri siinä. Feliks katsoi sitä ja nyökkäsi sitten uudella tavalla päättäväisenä. Hänen ilmeessään oli silti hitunen epäröintiä, mutta ainakaan hän ei näyttänyt täydellisen epätoivoiselta ja itsesäälivältä enää.
”Kristallissa on tarpeeksi voimaa pitämään tätä yllä vain hetken”, Tim sanoi, kun Feliks käveli hänen vierelleen, ”joten yritä olla nopea. Tai ihan miten vaan, jos jäätte sinne, saatte kävellä takaisin. Ei ole minun ongelmani.” Feliks nyökkäsi ja odotti miehen merkkiä ennen kuin käveli kohti väreilevää oviaukkoa. Hän ei epäröinyt sillä kertaa ollenkaan ja Elise henkäisi hieman, kun mies näytti vain katoavan tyhjään ilmaan. Tim keskittyi pitelemäänsä kristalliin ja Vash piti silmällä kaikkea muuta.
”Ai niin, unohdin kertoa että siihen värttinään ei kannata koskea”, kauppias mutisi hetken päästä, ”no jaa.”
*****
Felikseltä ei mennyt kauaa tajuta, että hän oli saapunut samaan pieneen huoneeseen, jonka oli nähnyt peilissä. Hän huomioi ohimennen huoneen karun sisustuksen ja pöydällä lojuvan värttinän, mutta hän oli liian huolissaan Toriksesta ajatellakseen mitään muuta sen enempää. Hän kiirehti miehen luokse ja kiipesi sängynpäälle. Hän taittoi jalkansa alleen ja laski kätensä ystävänsä poskelle. Toris näytti siltä kuin olisi vain syvässä unessa, mutta Feliks tiesi että taikuus oli pakottanut hänet siihen. Miehen iho tuntui lämpimältä hänen kätensä alla ja hän hymyili aivan kuin näkisi jotain todella hyvää unta.
”Mistä sinä uneksit, Liet?” Feliks kysyi hiljaa ja hymyili silittäessään miehen poskea, ”sinun pitäisi niinku herätä nyt. Minä tarvitsen sinua todella paljon.” Hän epäröi hetken vielä, mutta sitten hän kumartui eteenpäin ja painoi huulensa kevyesti hänen huuliaan vasten. Se oli hyvin pieni ja kevyt suudelma, mutta silti Feliks tunsi miellyttävän lämmön sisällään. Hän katsoi Toriksen kasvoja ja odotti.
”Liet?” hän kysyi hetken päästä, kun Toris vain jatkoi nukkumista, ”Liet, herää nyt!” Hän ravisteli miestä olkapäästä ja jokaisen kuluvan sekunnin myötä hän alkoi muuttua vain entistä hätääntyneemmäksi. Lopulta hän melkein aneli Torista vain avaamaan silmänsä, mutta sillä ei näyttänyt olevan vaikutusta. Feliks vaikeni ja hitaasti hän siirtyi hieman kauemmas Toriksesta kunnes hän istui aivan sängynlaidalla jalat roikkuen vapaana reunan yli. Hänen ilmettään ei olisi voinut kuvailla muutoin kuin että se oli sellaisen miehen ilme, joka oli juuri särkenyt sydämensä.
”Mutta minä rakastan sinua niin paljon”, hän kuiskasi pettyneenä, ”minun rakas Liet…” Kyynel vierähti hänen poskelleen, mutta hän ei välittänyt siitä eikä hän kuullut kuinka kangas kahisi hieman hänen takanaan. Hän ei huomannut mitään ennen kuin käsi kurkotti hänen takaansa ja pyyhkäisi kyyneleen pois hänen poskeltaan.
”Feliks, miksi sinä itket?” Toris kysyi, ”tekikö joku sinulle jotain? Oletko kunnossa?” Feliks käännähti nopeasti ja kiljahti iloisena kapsahtaessaan ystävänsä kaulaan. Hän halasi Torista tiukasti ja selvittyään hämmennyksestä Toris laski kätensä hänen selälleen.
”Liet, sinä tulit takaisin”, Feliks sanoi onnellisena ja Toris hymähti, vaikka ei tiennytkään mistä hänen ystävänsä puhui.
”Feliks, missä me olemme?” hän kysyi vähän ajan päästä ja samassa Feliks muisti, että heidän aikansa oli rajoitettu. Hän päästi irti Toriksesta ja vilkaisi kohti sitä seinää josta oli astunut sisälle huoneeseen. Tietystä kulmasta katsottuna näytti aivan siltä kuin seinässä olisi ollut haaleat, läpinäkyvät karmit joiden välissä ilma väreili hieman. Ilmeisesti he eivät siis olleet myöhässä, Feliks ajatteli noustessaan ylös ja kiskoessaan Toriksen mukaansa.
”Äkkiä nyt”, hän sanoi, ”selitän kaiken niinku myöhemmin.” Toris, joka oli tottunut Feliksen tyyliin eikä epäröinyt hetkeäkään seurata häntä vaikka olikin hämmentynyt kaikesta, ja yhdessä he astuivat seinän lävitse.
Elise huokaisi helpottuneena nähdessään kummankin miehen ilmestyvän taas näkyviin oviaukosta. Vain hetki sen jälkeen, kun he astuivat loitsun läpi, Timin pitelemä kristalli välähti ja särkyi pienen pieniksi paloiksi vapauttaen samalla pitelemänsä loitsunrippeet. Kauppias käänsi tyynesti kättään ja antoi viimeistenkin sirpaleiden tipahtaa lattialle.
”Ehditte juuri ja juuri”, hän totesi ja vilkaisi Felikseä kohti, ”kanssasi oli ilo asioida. Hyvästi.” Hän kääntyi ja poistui paikalta sanomatta sanaakaan enää. Kukaan ei kuitenkaan oikeastaan huomannut hänen poistumistaan. Feliks oli aivan liian kiireinen pidellessään kiinni Toriksen kädestä, Toris oli vieläkin hämmentynyt tapahtumista ja Elise keskittyi tarkistamaan että kumpikin mies oli todellakin kunnossa. Vash oli ainoa joka huomioi edes pikaisesti Timin poistumisen, mutta hänkään ei välittänyt vaan huusi vain ohjeita vartiomiehille.
Muutama viikko myöhemmin Tim lähetti heille lyhyen viestin, jossa kerrottiin hänen tietolähteensä ilmoittaneen että lordi Böse oli poistunut julkisuudesta ja täysin rahaton. Hänestä ei luultavasti olisi enää mitään haittaa, joten Vash tunsi olonsa todella tyytyväiseksi sen uutisen jälkeen.
****
”Minut oli siis lumottu”, Toris kertasi varmistaen, että oli ymmärtänyt aivan oikein kaiken mitä Feliks oli juuri selittänyt hänelle, ”koska lordi Böse halusi kostaa sinulle sen, että pilasit hänen suunnitelmansa. Suudelma tosirakkaaltani kuitenkin rikkoi kirouksen ja pelasti minut.” Oli kulunut vajaa vuorokausi tapahtumista ja Feliks oli säästänyt asian selvittämisen seuraavaan aamuun, jotta Toris saisi leveätä ja toipua loitsun sivuvaikutuksista rauhassa. He istuivat nyt tallivintillä, josta oli tullut yksi Toriksen lempipaikoista rauhallisuuden vuoksi, ja he nauttivat pientä aamupalaa samalla kun kuuntelivat kuinka hevostenhoitajat tekivät töitään tallissa.
”Joo, niin todellakin”, Feliks vastasi ja pureskeli omenaa. Toriksesta tuntui, että hänen ystävänsä oli nyt jopa entistäkin läheisempi ja haki aina tekosyitä olla aivan Toriksen vieressä tai koskettaa häntä. Torista se ei tosin haitannut, hän piti siitä tunteesta jonka sai Felikseltä jo pelkästään siitä kun mies katsoi häntä.
”Feliks”, hän kuitenkin sanoi päättäen ottaa viimein puheeksi asian, jota oli miettinyt koko aamun.
”Mitä?” Feliks kysyi.
”Sinä olit ainoa, joka oli siellä huoneessa minun kanssani”, Toris sanoi, ”joten… Olitko se sinä, joka suutelit minua?” Feliks pureskeli hitaasti suupalaansa ja antoi Toriksen odottaa hetken ennen kuin vastasi.
”Joo”, hän sanoi hieman jännittyneellä äänellä, ”se olin minä.” Toris hymyili helpottuneena.
”Hyvä, minä jo pelkäsin että se olisi ollut joku muu”, hän sanoi ja jatkoi sitten hieman hämillään tajuttuaan, että hän oli juuri periaatteessa tunnustanut huolella varjellut ja salassa pidetyt tunteensa, ”tai siis… Minä todella pidän sinusta ja… minä…”
”Minä rakastan sinua”, Feliks sanoi. Hän oli viime aikoina harjoitellut sen lauseen sanomista ääneen ja hänen ilokseen se ei kuulostanut yhtään niin oudolta kuin ensimmäisellä harjoituskerralla. Toris hymyili hänelle lämpimästi, mutta sitten hänen hymyynsä hiipi aavistus surua.
”Voi Feliks”, hän sanoi, ”mutta sinä olet prinssi ja minä olen vain tallipoika. Ei se voisi koskaan toimia.”
”Minä en ole prinssi enää”, Feliks vastasi.
”Silti”, Toris kuiskasi ja käänsi katseensa poispäin. He olivat hetken hiljaa, mutta sitten Feliks puristi hänen kättään vielä kerran ennen kuin päästi irti.
”Ehkä sinun pitää niinku miettiä asiaa vielä”, entinen prinssi sanoi ja hymyili hieman katsoessaan Torista, ”mutta minä aion rakastaa sinua ikuisesti, joten voin odottaa vielä jonkin aikaa.” Toris ei sanonut mitään, mutta seurasi katseellaan, kun Feliks kiipesi tikkaat alas ja heitti loput omenastaan karsinassa seisovalle hevoselle ennen kuin häipyi paikalta. Sitten Toris huokaisi ja hetken hän tunsi olonsa todella yksinäisesti.
Seuraavan päivän aikana he eivät nähneet toisiaan. Toris vetäytyi omaan rauhaansa ja Feliks antoi hänen olla. Nähdessään miesten käytöksen nuori kuningatar oli huokaissut ja kysynyt veljeltään, olivatko kaikki miehet oikeasti näin monimutkaisia. Vash ei ollut osannut vastata, mutta Toris oli hämillään hymyillen sanonut Eliselle, että hänen täytyi vain miettiä asiaa.
Ja niin hän mietti, mutta miten päin tahansa hän asiaa mietti, se ei vaan tuntunut järkevältä. Feliks oli hänen hyvä ystävänsä, oli ollut jo kauan, mutta hän oli myös prinssi eikä tallipoika voinut olla prinssin tosirakas. Prinssit eivät rakastuneet alhaissyntyisiin vaan tekivät suuria urotekoja ja naivat aina prinsessan jonka olivat pelastaneet ties mistä vaarasta. Toris tiesi omat tunteensa, mutta hän oli pitänyt niitä salassa jo niin kauan ja saatuaan selville Feliksen todellisen syntyperän, hän oli kaikin keinoin pitänyt rakkautensa ystäväänsä kohtaan vieläkin tarkemmin salassa.
Mutta toisaalta oliko rakkaus koskaan järkevää? Toris oli todistanut monet kerrat kuinka oudoimmatkin parit vain löysivät toisensa. Sitä paitsi hänen työnantajansa oli paroni, jonka tosirakas oli normaali kyläläinen, joten ehkä tallipojan ja entisen prinssin rakkaus ei ollutkaan niin outoa.
”Minä rakastan häntä”, Toris sanoi ääneen todeten, että se lause oli ainoa järkevä minkä hän oli saanut päähänsä sinä päivänä, joten ehkä hänen pitäisi vain elää sen mukaan ja olla ajattelematta asiaa liikaa.
Toris loikki tallivintin portaat alas kaksiporrasta kerrallaan ja kiirehti etsimään tosirakastaan. Heillä oli paljon puhuttavaa ja tällä kertaa hän aikoisi antaa oikean vastauksen. Toris pystyi jo kuvittelemaan mitä Feliks sanoisi hänelle. Mies ensimmäisenä ilmoittaisi, että oli hyvä että Toris oli viimeinkin keksinyt asian ja sitten hän suutelisi häntä ja sanoisi rakastavansa, vaikka Toris olikin niin hölmö välillä.
Hymyillen mies kulki linnan käytäviä pitkin, mutta hän ei löytänyt ystäväänsä mistään. Viimein hän sattumalta törmäsi Eliseen, joka oli juuri palaamassa neuvoston kokouksesta. Hänen kruununsa välkehti hieman valossa ja virallinen edustusmekko kahisi hänen liikkeidensä tahtiin, kun hän pysähtyi hämmästyneenä nähdessään eksyneen näköisen Toriksen.
”Hei Elise”, Toris tervehti ennen kuin kuningatar ehti sanoa mitään, ”tiedätkö, missä Feliks on? Minulla on hänelle tärkeää asiaa.” Elisen kasvoilla vilahti hämmentynyt ilme ja hän kurtisti kulmiaan.
”Etkö sinä tiedä?” hän kysyi sen sijaan, että olisi vastannut.
”Tiedä mitä?” Toris kysyi ja hänen hymynsä hiipui hieman.
”Feliks ei oikeasti kertonut sinulle?” kuningatar kysyi ääneen ja näytti hetken todella huolestuneelta, ”Polonia… Polonian kuningashuone sai selville, missä hän on ja he lähettivät edustajansa hakemaan hänet takaisin kotiin. Hän vastasi heille myöntävästi ja he lähtevät tänään.”
”Mitä?” Toris kysyi yllättyneenä, ”miksi?” Elise epäröi hieman ennen kuin vastasi siihen kysymykseen.
”Hän mutisi jotain siitä, että ei aikoisi palata entiseen, jos sinä et tahtoisi häntä”, nainen sanoi, ”ja että jos hän jäisi nyt yksin, hän ei selviäisi joten olisi aivan sama palata Poloniaan.”
”Miksi hän niin tekisi?” Toris kysyi, ”hän vihaa prinssinä oloa! Ja minä rakastan häntä. Miksi hänen täytyy aina olla näin dramaattinen?” Mies huokaisi hieman ja pudisti päätään.
”Minustakin hänellä on ehkä jopa liikaa taipumusta dramaattisuuteen”, kuningatar myönsi, ”mutta jos kiirehdit, ehdit vielä hyvin pysäyttää hänet. Seurue on vielä linnanpihalla.” Toris nyökkäsi ja sitten hän hymyili kuningattarelle ystävällisesti.
”Saisinko yhden hevosen lainaan?” hän kysyi, ”minusta Polonian kolmastoista prinssi ansaitsee haluamansa elämän.” Elise hymyili ymmärtäessään, mitä mies tarkoitti.
”Ota minkä vain haluat”, hän lupasi, ”olkoon se minun lahjani teille.”
”Kiitos, Elise!” Toris huudahti ja kiirehti jo takaisin talleja kohti.
”Kiitos itsellesi”, kuningatar sanoi hänen peräänsä ja vilkaisi sitten vieressään seisovaa veljeään, ”veli, eivätkö he olekin aivan suloisia?”
”Jos niin sanot, Lis”, Vash vastasi silti ymmärtämättä, miksi asian pitäisi edes kiinnostaa häntä.
*****
”Sir Dzienkvich, mukava tavata taas”, Feliks sanoi kohteliaasti tutulle miehelle, joka odotti häntä Liechtensteinin kuninkaallisen linnan pihalla. Sir Dzienkvich ja jokainen muukin pienen seurueen jäsen oli pukeutunut Polonian väreihin, punaiseen ja valkoiseen, ja he kantoivat kuningashuoneen tunnusta rinnallaan. Feliksen kävellessä paikalle kaikki kumarsivat.
”Prinssi Feliks”, sir Dzienkvich sanoi, ”viime kerrasta onkin jo aikaa.” He kumpikin muistivat hyvin tavanneensa tanssiaisissa vain jokin aika sitten, mutta kumpikaan ei maininnut siitä. Feliks tiesi, että mies oli hänen puolellaan. Siksi hän olikin uskaltautunut puhumaan tälle aiemmin, koska hän tiesi ettei sir Dzienkvich paljastaisi häntä.
”Aivan”, Feliks sanoi käyttäen virallista puhetapaa, jonka etikettikouluttaja oli hänelle lähes pakkosyöttänyt aikoinaan, ”olette näköjään saapuneet kunnollisen seurueen kanssa.” Hän oli jo ehtinyt silmäillä joukkoja ja todennut kaikkien kuuluvan Polonian eliittiratsuväkeen. Sir Dzienkvich hymähti.
”Teidän ylhäisyytenne aiheutti aikamoisen kaaoksen kuningashuoneessa tempauksenne vuoksi”, hän totesi, ”tämä on vain varotoimi.”
”Ymmärrän”, Feliks sanoi ja siirsi painoaan toiselle jalalle. Hän oli viimein suostunut Elisen hovimestarin hartaaseen toiveeseen pukea päälleen jotain prinssille sopivampaa, joten nyt hänellä oli tyylitelty takki, siistit housut ja uudet saappaat. Vaatteet tuntuivat aivan liian jäykiltä ja kangas oudolta hänen ihoaan vasten, joten hän ei tuntenut oloaan kovin hyväksi, vaikka hovimestari oli ylistänyt asua maasta taivaisiin.
”Joten, jos voisimme lähteä nyt”, sir Dzienkvich sanoi, ”teidän ylhäisyyttänne odotetaan jo kotona.” Feliks nyökkäsi ja pakotti itsensä pitämään katseen suoraan eteenpäin. Hän ei ollut kertonut tästä mitään Torikselle, mutta Toris ei halunnut häntä. Feliks tiesi rakastavansa häntä aina, mutta tämä oli ainoa vaihtoehto nyt.
Feliks ei kuitenkaan ehtinyt vastata, kun hän kuuli takaansa laukkaavan hevosen kavion kopseen. Hän ei ehtinyt edes kääntyä, kun suurikokoinen hevonen pysähtyi suoraan hänen ja Polonian joukkojen väliin. Polonialaiset sotilaat hätkähtivät, mutta eivät voineet tehdä mitään ollessaan vieraan valtion alueella. Sir Dzienkvich ehti juuri sopivasti astua syrjään hevosen tieltä ja seurasi tilannetta erittäin uteliaana.
”Feliks”, Toris sanoi hengästyneellä äänellä hevosen selästä ja ojensi kätensä, ”minä rakastan sinua. Ole kiltti ja palaa kanssani kotiin.”
”Liet…”
”Sinä et halunnut olla prinssi eikä sillä oikeastaan ole edes väliä, mitä me olemme. Anteeksi, että olin hölmö enkä tajunnut sitä heti”, Toris sanoi nopeasti, ”ja sinä näytät todella kauniilta siinä vanhassa mekossa, jonka Eliza ompeli sinulle sopivaksi. Tule nyt.”
”Sinä tosiaan olet niinku tosi hölmö, Liet”, Feliks vastasi ja hymyili tarttuessaan kiinni hänen kädestään, ”mutta minä rakastan sinua silti.” Toris ei ollut kiireessään ehtinyt satuloida hevosta, joten he kumpikin istuivat sen paljaalla selällä ja Feliks kietoi käsivartensa Toriksen vyötärölle.
”Anteeksi”, hän sanoi polonialaisille, ”minä en niinku halua olla prinssi vielä tänäänkään!” Toris kannusti hevosen laukkaan ja nopeasti he katosivat linnapihalta jättäen jälkeensä joukon hämmentyneitä ihmisiä.
”Niin minä arvelinkin, prinssi Feliks”, sir Dzienkvich sanoi pieni hymy huulillaan. Hän nosti toisen nyrkkinsä sydämelleen kunnian osoituksen merkiksi ja käski sen jälkeen miehiään valmistautumaan kotimatkaan ilman kadonnutta prinssiä.
Korkealla linnan tornissa verho heilahti takaisin ikkunan eteen ja nuori kuningatar naurahti hiljaa. Hänen naurunsa oli sekä helpottunut että tyytyväinen ja jopa hänen veljensä, joka seisoi vähän matkan päässä, hymähti vaimeasti. Elise todellakin piti onnellisista lopuista.
Epilogi: Tervetuloa kotiinKulkijan mieli todellakin keveni aina sillä hetkellä, kun hän tajusi olevansa aivan lähellä kotia ja niin kävi myös Felikselle ja Torikselle. Pari päivää he olivat ratsastaneet yhdessä Toris ohjaten suuren hevosen menoa ja Feliks istuen hänen takanaan. Entinen prinssi oli nopeasti palannut takaisin normaalin mielialaansa ja kaikki oli lähes tulkoon täsmälleen samoin kuin viikkoja sitten ennen kuin he olivat lähteneet matkalleen. Ainoa merkittävä ero oli se, että tällä kertaa he eivät tyytyneet olemaan vain ystäviä ja se näkyi siitä tavasta jolla he puhuivat toisilleen, nauroivat yhdessä ja jakoivat pieniä suudelmia silloin tällöin.
Hevosen valtavat kaviot iskivät maata tasaisesti ja pian he olivat jo tutulla tiellä, joka johti linnaa kohti. Toris hymyili ja Feliks naurahti nähdessään Felicianon, joka oli sattumalta ollut hakemassa lisää polttopuita keittiöön juuri sillä hetkellä. Nähdessään lähestyvän ratsukon hän pysähtyi ja heilutti kättään riemastuneena tunnistaessaan tulijat. Miehet vastasivat tervehdykseen ja italialainen juoksi takaisin sisälle selvästikin ilmoittamaan muille, että Feliks ja Toris olivat palanneet kotiin.
”Katsokaa, tuhlaajapoikamme palaavat!” Eliza vitsaili, kun ratsu seisahtui pienelle linnapihalle. Nainen ojensi käsivartensa ylöspäin merkiksi siitä, että heidän kummankin olisi parempi laskeutua satulasta ja halata häntä tervehdykseksi. Tietenkin Feliks ja Toris tottelivat ja nainen nauroi, kun he halasivat häntä yhtä aikaa. Hevonen korskahti hieman, kun pieni väkijoukko kerääntyi ympärille kysymään asioita ja tervehtimään miehiä.
”Oi, Feliks, mistä sinä sait noin hienon takin?” Feliciano kysyi samalla kun Tino katseli epäilevästi suurta hevosta.
”Minä olin ihan varma, että te lähditte ponin kanssa”, hän mutisi itsekseen ja hevonen tuijotti häntä uteliaana.
”Sen nimi on niinku Kuc”, Feliks sanoi ylpeällä sävyllä Tinolle samalla kun yritti selittää Felicianolle, että hänen takkinsa oli tosi tylsä. Italialainen saisi sen, jos vain haluaisi, koska Feliks itse aikoisi pukea mekon päälleen heti kun vain pääsisi käymään huoneessaan.
”Tarkoittaako se jotain?” Tino kysyi.
”Joo, se tarkoittaa niinku ponia”, Feliks vastasi sujuvasti ja Toris loi häneen tietynlaisen katseen samalla kuin yritti vastata yhtä aikaa kaikkiin häneltä kysyttyihin kysymyksiin. Vain hänen tosirakkaansa saattoi nimetä ponin hevoseksi ja hevosen poniksi, mutta toisaalta omalaatuisuus oli ehkä yksi parhaista Feliksen puolista. Ilmeisesti Feliks arvasi hänen ajatuksensa, koska hän vilkaisi Torista ja hymyili aivan erityisellä tavalla. Toris piti siitä hymystä erittäin paljon ja tällä kertaa hän ei ollut edes ainoa joka huomasi sen.
”Ei voi olla”, Eliza henkäisi, ”oletteko te jo viimein tunnustaneet toisillenne?” Se kysymys tuntui herättävän kaikkien huomion ja piha hiljeni yhtäkkiä täysin, jotta kaikki varmasti kuulisivat vastauksen. Feliks ja Toris vilkaisivat toisiaan ja sitten Toris ojensi kätensä, johon Feliks tarttui heti. Ihmiset heidän ympärillään henkäisivät ja Eliza näytti siltä kuin olisi saanut todistaa toisiksi suurimman toiveensa toteutumisen. Hänen suurin toiveensa oli tietenkin etsiä Gilbert mistä lie maailman ääristä, minne mies oli sitten mennytkin, ja kovistella häntä sydämensä kyllyydestä. Sen toiveen toteuttamista hän joutuisi kuitenkin odottamaan vielä hetken.
”Nyt”, nainen julisti päättäväisellä äänellä, ”me kaikki menemme keittiöön ja te kaksi kerrotte aivan kaiken.”
”Kyllä, neiti”, Feliks ja Toris sanoivat melkein yhtä aikaa uskaltamatta uhmatta linnanemännän käskyä. Ludvig mumisi jotain siitä, että etsisi kaikille jotain naposteltavaa ja Feliciano juoksi keittiöön hänen edellään laittamaan teevettä kiehumaan. Tino taputti Berwaldin olkaa ja lupasi hänelle, että he puhuisivat sen verran kovalla äänellä, että paronikin kuulisi oven toiselle puolelle.
****
”Yhtä asiaa minä en ymmärrä”, Tino sanoi vakavalla sävyllä. Kaikki olivat kokoontuneet keittiön juhlimaan Feliksen ja Toriksen kotiinpaluuta ja kaksikko oli juuri saanut selitettyä kaiken seikkailustaan jokaista pientäkin yksityiskohtaa myöten. Heidän yleisönsä oli ollut täysillä mukana tarinassa ja osannut eläytyä juuri oikeissa kohti, joten nyt miehet istuivat tyytyväisinä vierekkäin ja Feliks piteli tiukasti kiinni Toriksen kädestä. Hän oli jo ehtinyt vaihtaa mekon päälleen ja näytti paljon tyytyväisemmältä siihen kuin hienoon kuninkaalliseen asuunsa jota oli pitänyt päällään aiemmin.
”Niinku mitä?” Feliks kysyi hieman haastavasti.
”En tarkoittanut teidän seikkailuanne”, Tino kiirehti selittämään, ”vaan oikeastaan teitä kaikkia. Kadonnut prinssi, entinen merirosvo ja kaksi lainsuojatonta? Miten te oikein päädyitte kaikki juuri tänne.” Ludvig ja Feliciano hätkähtivät kumpikin, kun Tino mainitsi lainsuojattomat, ja he näyttivät heti varautuneilta.
”Sinä tiesit?” Feliciano lopulta kysyi varovasti ja Tino sekä Eliza nyökkäsivät kumpikin.
”Me löysimme erään lehden roskista jokin aika sitten”, nainen selitti, mutta hymyili lempeästi, ”mutta älkää huolehtiko, te olette osa meitä. Mitä tahansa sitten teittekin, täällä olette turvassa. Eikö niin?” Kaikki muut nyökkäilivät ja hymyilivät miehille. Ludvig ja Feliciano olivat jo kauan olleet osa linnan palveluskuntaa eikä kenelläkään ollut mitään pahaa sanottavaa heistä. Feliciano näytti todella onnelliselta saatuaan hyväksynnän ja hän halasi Ludvigia tiukasti.
”Samoin kuin Feliksen salaisuus on turvassa täällä”, Tino totesi ja nyökkäsi entiselle prinssille, ”oliko vielä joku, jolla on erikoinen historia?” Palvelijat vilkuilivat toisiaan ja sitten Eliza kohotti kätensä.
”Arthur on keijujen kasvattama”, hän sanoi, koska mies itse oli jättänyt linnan jo eikä ollut enää paikalle, ”ja minä olen koulutukseltani eliittisoturi.”
”Tim on minun veljeni”, Emma totesi olkiaan kohottaen, ”siinä on varmasti tarpeeksi outoutta.” Tino nyökkäsi vakavana ja kääntyi sitten ympäri kohti raollaan olevaa ovea. Berwaldilla ei ollut lupaa astua keittiöön, mutta he olivat säälistä kantaneet hänelle tuolin oven ulkopuolelle, jotta linnanherran ei aivan tarvinnut riutua yksinäisyydestä silloin kun Tino halusi jutella palvelusväen kanssa.
”Berwald, etkö sinä oikeasti tarkista alaistesi taustoja?” hän kysyi, mutta hänen äänessään oli myös hitunen naurua.
”Se on Elizan tehtävä”, linnanherra vastasi kuuluvasti ja kaikkien katseet kääntyivät naista kohti.
”Miten sinä valitsit palkattavat?” Tino kysyi ja Eliza kohautti olkiaan hymyillen samalla.
”Minä vain luotin vaistooni”, hän totesi yksinkertaisesti.
He juttelivat vielä hetken sekä kaksikon seikkailusta että myös linnan tapahtumista. Tosin elämä kotoa ei ollut kovin erikoista ollut Feliksen ja Toriksen poissa ollessa. Tinon veljet olivat vierailleet kerran, mikä oli johtanut siihen että Mathias oli täysin vahingossa kierinyt portaat alas ja Lukas oli kiusannut Tinoa kysymyksillä joihin mies ei ollut halunnut vastata. Eliza oli jatkanut harjoitteluaan paistinpannun kanssa ja Feliciano oli onnistunut kerran vahingossa päästämään kaikki hevoset puutarhaan. Ludvig oli ehtinyt paikalle juuri sopivasti pelastamaan porkkanapenkin ennen kuin hevoset olivat tuhonneet sen, mutta kaikki omenat olivat auttamattomasti mennyttä.
Jossain vaiheessa iltaa Tino livahti pois keittiöstä ja istui Berwaldin seurana käytävässä, mutta kukaan ei kuullut mitä he siellä puhuivat keskenään. Lopulta Feliks alkoi haukotella ja sulki silmänsä painaessaan päänsä Toriksen olkaa vasten. Feliciano oli nukahtanut jo hieman aiemmin ja makasi puolittain Ludvigin sylissä vakavan miehen silittäessä hänen hiuksiaan puolihuolimattomasti.
”Ehkä olisi paras mennä nukkumaan”, Ludvig totesi ja Eliza myöntyi katsoen hymyillen alaisiaan. Toris sai herätettyä Feliksen siksi aikaa, että ehti johdattaa hänet sänkyyn, mutta Feliciano oli niin syvässä unessa jo että Ludvig päätyi turhan yrittämisen sijaan vain kantamaan miehen huoneeseensa.
”Liet”, Feliks mumisi unisesti rojahtaessaan sängylle. Hän ynähti tyytyväisesti venytellessään oman sänkynsä päällä ja tiputti vahingossa tyynyn lattialle.
”Niin Feliks?” Toris kysyi ja nosti tyynyn ylös ojentaen sen takaisin miehelle. Feliks otti sen vastaan ja puristi lujasti syliinsä aivan kuin se olisi hänen arvokkain asiansa.
”Minä siis todellakin rakastan sinua”, hän sanoi ääni unisena ja silmät kiinni.
”Minäkin sinua”, Toris sanoi hymähtäen ja kumartui sipaisemaan hiukset pois miehen silmiltä, ”tervetuloa kotiin, Feliks.” Hän painoi suukon miehen otsalle ja Feliks hymyili onnellisena. Hänen kotinsa ei ollut Polonian ylellisissä linnoissa ja loiston keskellä, se oli siellä missä ikinä hänen Toriksensa oli.
*****
Kon katseli kavioidensa edessä avautuvaa ruohokenttää ja tuuli heilutti sen harjaa. Liilat lehmät laidunsivat lähistöllä ja laumanjohtaja piti ympäristöä silmällä aivan, kuten laikukas ponikin teki. Muutama vasikka kirmasi Konin luo ja hieroi päätään sen kylkeä vasten ennen kuin jatkoi leikkiään innolla. Kon oli jo tottunut vasikoihin ja erilaiseen laumaansa eikä se enää olisi halunnutkaan olla missään muualla.
Joskus se ihmetteli, mitä niille ihmisille oli tapahtunut joiden kanssa se oli aiemmin ollut. Se ei kuitenkaan koskaan ihmetellyt kovin pitkään sillä ponit eivät pohtineet sellaisia asioita kovinkaan paljon ja sen emätamma oli kertonut sille, ettei ihmisten asioihin kannattanut liiaksi takertua.
Laumanjohtaja lehmä ammui ja Kon vastasi sille jonkinlaisella ammumisen ja hirnumisen välimuodolla. Se ei ollut aivan oppinut lehmää täysin ja sen äänessä oli selkeä aksentti, mutta se tuli hyvin toimeen vasikoiden kanssa ja kaikki lilojen lehmien lauman jäsenet olivat hyvin kiintyneitä erikoiseen laumatoveriinsa.
Tämä on koti, Kon mietti ravatessaan pienen vasikkaryhmän perään ennen kun ne ehtivät karata liian kauas muusta laumasta.
*****
Muutama viikko Feliksen ja Toriksen paluun jälkeen muiden jo nukkuessa Eliza käveli yhä linnan pitkiä käytäviä pidellen kädessään sytytettyä kynttilää valoa tuomaan. Hän ei pelännyt yön pimeää eikä hiljaisuutta, mutta hän oli syvällä mietteissään ja hän oli harkinnut tekojaan pitkään ennen kuin oli lopulta tehnyt päätöksensä. Eliza ei ollut pelkuri ja hänellä oli tarpeeksi itsepäisyyttä, että hän vei päätöksensä aina loppuun asti, kunhan oli vain sen tehnyt.
Nainen käveli huoneeseensa ja laski kynttilän pöydälle laskeutuessaan lattialle polvilleen puuarkun eteen. Hän kaivoi kaulassaan roikkuvan pienen avaimen esiin ja katsoi sitä hetken ennen kuin nyökkäsi ja avasi arkun. Hän tunsi monien muistojen nousevan mieleensä nähdessään arkussa mustan sametin päällä lojuvat metalliset rannesuojukset. Ne olivat koristeltu yksinkertaisilla kaiverruksilla ja ajan sekä käytön kuluttamat, mutta nainen kohteli niitä kuin tärkeintä aarrettaan. Tottuneesti hän kiinnitti ne ranteisiinsa ja nykäisi sitten mustan sametin pois arkusta paljastaen niiden alla piilossa olleet vaatteet.
Hetken päästä linnanemäntä Eliza oli kadonnut ja tilalle oli palannut Erzsébet. Hän hymyili letittäessään pitkät hiuksensa ja katsoessaan itseään. Kaikki näytti täydelliseltä.
”Gil”, nainen sanoi hieman vaarallinen sävy äänessään ja ottaessaan sängyn päällä lojuvan paistinpannun käteensä, ”minulla on sinulle paljon asiaa.” Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, jätti lyhyen kirjeen yöpöydälle ja hiljaisin askelin poistui linnasta.
”Sinä tarvitset mahtavaa minua ja minä en aio koskaan jättää sinua”, Gilbert oli sanonut hänelle ja Eliza aikoi varmistaa, että mies pitäisi sanansa.
A/N: Siinä se oli. Nyt on hieno olo.
Viimeinen luku oli aika hankala kirjoitettava ja mie todellakin toivon että muistin sitoa kaikki langat kiinni (paikkaan sitten seuraavassa osassa, jos en muistanut...) Ja miksi tein noin kliseisen lopun? Koska se vain tuntui Puolalle sopivalta..
Epilogissa jälleen pientä vihjausta seuravasta osasta eli Kissanpäivästä! Sitä en vielä tiedä, millon alotan sen kanssa, mutta ehkä tossa joulukuun lopulla ehtisi? Siis siinä tapauksessa, että työ kestätte näitä vielä
Kiitokset kaikille! Valmis fikki on aina hieno tunne ja toivottavasti olette nauttineet tästä aivan niin paljon kuin minä olen nauttinut tämän kirjoittamisesta. Mie häivyn nyt hetkeksi sinne Ruotsiin (varautukaa SuFin fikkeihin...), joten hei hei!
~Vyra