Orenji: Kyllä saadaan, ehdottomasti! On pakko
Sinä järkytyt lievästi, mutta minä olen ihan shokissa vieläkin, että miten helvetissä tässä näin kävi. Tässä vaiheessa on kuitenkin turha voivotella. Pitää vaan saattaa tämä loppuun. Olen hyvin tietoinen, että tämä tarina on epätasainen ja sekava
Tiedän myös, mistä se johtuu. Ehkä joskus parantelen tätä niin, ettei se tunnu niin häiritsevältä, mutta en kyllä ihan lähiaikoina. Sinnitellään :--D Kiva, että silti tykkäät! Kiitos ihana kommentista!
kuuskidi: No huh
Menin lievästi sanottuna sekaisin, kun sain kommenttisi ja taivastelin sen pituutta ja miten paljon sulla on tästä sanottavaa (mutta se oli hyvä. on aina suuri kunnia saada tällaisia kommentteja) Taisin kyllä punastua, kun luin, että olet tehnyt ihan muistiinpanojakin
Voi hyvä tavaton. Tietysti ilahduttaa! Ilahdun tavattomasti kaikenlaisista kommenteista. Lisää draamaa, eh? Enpä olisi uskonut, että kuulen moista :---D mulla on ollut tän kanssa sellainen tunne, että on koko ajan jotain. Ymmärrän pointtisi, mutta draamat tuppaavat aina räjähtää meikäläisen kätösissä, ja se olisi varmaan tarkoittanut, että tässä olisi lopulta ollut 150+ osaa. Ja mullahan oli paljon erilaisia (draama)ideoita tätä varten! En tietenkään käyttänyt kaikkia, koska jotain 150+ osaa olisi ollut mullekin vähän LIIKAA
Aww, ihanaa, että sulla on a-real-life-Jooa parhaana kaverina ja hahmo tuntui todelliselta! Olen samaa mieltä tuosta omasta elämästä, että jotain samaistumista on oltava ja aivan mahdottoman hienoa kuulla, että tämä tarina on antanut sellaista! Rosoja Jooaan. Joo, olen itsekin miettinyt tätä ja kyllä sillä niitä on. Taneli-kohtauksissa toin Jooan rosoisuuksia esille, ja tuossa riitelyssä. Jos hän on vielä nytkin liian täydellinen, en tiedä, mitä sanoa. Jooaa ei vain saa kovin kamalaksi, sori :'D
Voi voi. Nyt se tuli. Nyt sinä tulit ja sanoit sen, mitä olenkin uumoillut lukijoiden ainakin miettivän.
Auroora sanoi aivan tarinan alussa, että hmm, Eetu muistuttaa hyvin paljon toista hahmoani, niin nimeltään kuin luonteeltakin ja olin siitä jo silloin aivan APUA!!
Hahmot. Kamala totuus on tämä: en suunnitellut heitä ennen tarinan julkaisua ömm, paljoakaan, ehkä ollenkaan? Olin paljolti vain lol, spurttiraapale kuulostaa hauskalta ja pistin palamaan. Kaduttaa tietysti jälkikäteen, koska senhän tietysti huomaa muutkin kuin minä, etenkin tarinan alkupuolesta. Tietysti he ovat nyt päässäni oikein eheinä ja kokonaisina, mutta se on yksin vain tämän tarinan ja sen kirjoittamisen ansiota. Pelkästään hahmot eivät kehittyneet ja kasvaneet matkan varrella. Sama tapahtui kirjoittajalle. Tämä on yhden toisen tarinan ohella pisin projektini ja olen oppinut tästä paljon kaikenlaista mahtavaa. Eetun kasvutarina on itselle kyllä sellainen, minkä katson saavutukseksi. Joten kiitos hirveästi! On häkellyttävää ja kamalan ihanaa kuulla, että pystyy herättämään tuollaisia reaktioita. Huh huh. Tämän kommentin läpikäyminen on yhtä tunnevuoristorataa
Olen tosi iloinen, että tulit lainanneeksi noi Jumala-jutut 21. osasta, koska mulla oli tapana naureskella niille yksinäni (olen tietenkin omasta mielestäni aivan tajuttoman hauska, pff :--D) ja mieletöntä kuulla, että joku muukin sai hupia niistä! Eetun kyynisyys tulee myös niiden huomioiden myötä hyvin esille, eikös? (Joo, en enää ikinä naureskele, että muka 100 osaa, pffhaha niin varmaan, koska SILLOIN se oikeasti tulee, typerä minä...) No niin. Kiitos aivan tajuttomasti, että jaksoit ja halusit kertoa ajatuksistasi tämän tarinan suhteen. Se merkitsee niin paljon! <3 Olet ihana!!
A/N: No niin. Seuraava osa ja siinä esiin tuleva asia. Eetun kaappiluurangot. Voi hyvä tavaton. Melkein toivoin, etten olisi koskaan sellaisesta kertonutkaan, koska yhyy, olen kirjoittanut tämän osan varmasti ainakin 5 kertaa eikä se koskaan tuntunut oikealta. Joko Jooan suhtautuminen oli liian kiltti ja hyvä tai se oli tosi kylmä, mikä ei ole Jooan tapaista. Mutta
tiesin, etten voi päättää tarinaa kertomatta siitä, joten hnngh. Jos tämä ei vieläkään onnistunut... en edes tiedä, mitä sitten teen. Jään vuoden jäähylle tai jotain
Se tuntuu nyt kyllä hyvältä.
94. Yhä olemassa
S
angst, draama
16. Epäinhimillinen
350 sanaa
Jooa
Jokin painoi Eetun mieltä koko kesän. Se varmaan luuli, etten huomannut, mutta tietysti mä huomasin. Se oli vähän kummallinen juttu. Se ei näkynyt Eetusta kuin silloin tällöin, yksittäisinä, pysähtyneinä hetkinä: aamun ensimmäisinä selkeinä ajatuksina, päivien keskustelujen välisinä hiljaisuuksina ja valoisien aamuöiden humalatunteina. Kun mä yritin näyttää siltä, että se voi kertoa, hetki meni ohi, ja mut jätettiin aina vaan ihmettelemään, mitä se oli ollut.
Kun se lopulta kertoi, oli jo heinäkuu. Se tapahtui epäinhimillisen kuumana yönä, kun oli punaviinihumala ja Eetun vasemman solisluun tyvessä komeili vahinkofritsu. Eetu tärisi, ja mä pelkäsin, että se kertoisi jotain kamalaa, ja kamalaahan se olikin. Se ei ollut kuolemansairas eikä se aikonut jättää mua, mikä oli tietysti vaan hetken helpotus.
Eetu uskoutui mulle ajasta Jussin jälkeen. Se kertoi mulle ihmisestä, jota en tunnistanut omaksi poikaystäväkseni. Silloin Eetu ei ollut välittänyt kenestäkään. Miksi olisi välittänyt? Kukaan ei ollut ollut sille todellinen ihminen. Se oli valehdellut, kusettanut ja satuttanut tahallaan, koska se oli hauskaa. Se oli tuntunut hyvältä ja oikeutetulta. Eetu oli varastanut ja hyväksikäyttänyt kavereidensa ystävällisyyttä ja hyväuskoisuutta vailla rippustakaan empatiaa omatunnosta puhumattakaan.
Olin shokissa.
”Oon katunut monta vuotta, ja yrittänyt pyytää anteeksi – mutta harvat kestivät edes katsoa mua, kuuntelemisesta puhumattakaan eikä kukaan huolinut multa mitään. Ne vaan sanoi, että ainoa, mitä saatoin tehdä, oli pysyä kaukana niistä. Tein sit niin ja yritin tehdä elämälläni jotain parempaa”, Eetu kuiskasi. Se oli iskenyt kyntensä paljaisiin reisiinsä niin syvälle kuin ikinä kykeni. Puolikuuhaavoista tirskahti verta. Mun oli pakko saada Eetu lopettamaan.
Ei tarvinnut kysyä, miksei se ollut kertonut aiemmin. Tajusin sen kysymättäkin. Miten sellaisesta voi kertoa?
”Joskus pelkään, että oonkin oikeasti sellainen”, Eetu jatkoi. ”Ettei Jussi lopulta tehnyt muuta kuin paljasti jotain, mikä oli aina ollut siellä.”
”Mun pitää vähän prosessoida tätä”, sanoin tyhjällä äänensävyllä.
”Haluatko, että lähden?”
”Älä. En halua, että lähdet tuollaisessa mielentilassa yhtään minnekään.”
Pelkäsin, että se tekisi jotakin itselleen. En osannut sanoa, kumpi meistä oli tässä tilanteessa järkyttyneempi. Oli parempi vaan olla tässä.
Vedin sen rintaani vasten ja puoliksi odotin, että kaikki pimenee sillä hetkellä. Tai että edes aika pysähtyisi ja me lakattaisiin hengittämästä. Mitään sellaista ei tapahtunut. Siinä me vaan oltiin, yhä olemassa.
