Ruutupaitoja, maustepähkinöitä ja indigonsinisiä haaveita | K-11 | slash, hömppädraama | raapalesarja 100/100

[.Slytherin.]

Wou ! Kolme osaa peräkkäin ja kaikki yhtä ihania ! c:
Sun kirjoittama teksti on tosi hyvää ja se vie mukanaan edelleen :--)
Jatkoa

[Hilla]

Tänään mennään parhaimpia lainauksia hehkuttamalla.

Mun siskot eivät ota itseensä vaan kiljuvat takaisin. Äiti sivaltaa sillä lailla, että sille ei kyllä juuri napista.

Niin. Riitelyä on montaa tyyliä, rakentavaa, kerralla tukahduttavaa ja kiduttavaa. Täytyy sanoa, etten enää kamalasti arvosta kiljumista, vaikka joskus huutaminen tuntuu ajatuksena suunnattoman helpottavalta.

oli suorastaan seksikkään välinpitämätön

Pystyn näkemään miehen olemuksen vaivatta tämän kuvauksen ansiosta. Se on seksikästä.

”Sähän oot oikea alfa.”
”Toisinaan”, sanoin vaatimattomasti, mutta virnuilin leveästi.
”Tiäkkö”, Eetu myhäili, ”oot aika kuuma, kun komentelet tolleen.”
Kohotin toista kulmaani.
”Aijaa?” sanoin ja menin sen luo. ”Tykkääks vai?”
”Ehkä.”

Grraur!!

Oon vieläkin ihan täpinöissäni.

Rakkaus.*huokaa*

[Sokerisiipi]

Orenji: Hii, kivaa, että monta osaa kerralla on hyvä juttu, koska se tuntuu nyt olevan helpompaa tämän kanssa Kiitos kommentista!

.Slytherin.: Aww, kiitos kehuista ja kommentista

takkuinen: Riitelytyyli vaihtelee ihmisten ja perheiden välillä ja niitä kotona opituista metodeista ei ole ihan helppo karistaa itsestään, jos se kiljuminen on ollut yleisesti hyväksytty tapa purkaa tunteita. Itse inhoan huutamista, mutta joskus se on kyllä helpottavaa. Seksikkyyttä ja rakkautta, nää miehet sopii moneen junaan ^^ Kiitos kommentista!

A/N: Hei, jos kiinnostaa, niin Eetusta ja Jooasta löytyy nyt myös korkeamman ikärajan rapsukokoelma: Turkinpippureita ja pikkumaisuuksia, K-18. Sen lisäksi useampi osa ^^ (ja tehän kaikki haluaisitte, että mä nimeäisin teidän lemmikit, eikö niin? )

47. Jouluhaaveita
S
draama
49. Pörröinen
300 sanaa

Jooa

Salla pyysi mua koiravahdiksi pariksi päiväksi, kun se itse lähti Helsinkiin. Mua vähän ihmetytti, että se pyysi just mua, koska mä en edes ollut meidän kaveriporukan koiraihminen. Tykkäsin enemmän kissoista lemmikkimielessä. Musta ei olisi siihen koulutusurakkaan.

Suostuin tietysti, koska kaveri pyysi. Salla oli huomaavaisesti laittanut jääkaapinoveen ohjeet, milloin Mustikkaa piti ruokkia ja lenkittää. Se oli puolivuotias vehnäterrieri, mutta onneksi jo sisäsiisti, ellei sattunut säikähtämään jotain. Mustikka oli hirmu söpö. Sillä oli toffeenvaalea, kiharaan kääntyvä pörröinen turkki ja tummat surkusilmät. Olin ollut Mustikan kanssa tekemisissä ennenkin, joten se ei vierastanut mua. Me tultiin toimeen vallan mainiosti, mitä Mustikka nyt uikutti, koska se ikävöi Sallaa ja oli välillä vähän levoton.

Vikana iltana ennen Sallan kotiinpaluuta mä yritin soittaa Eetulle, että lähtisikö se mun ja Mustikan kanssa lenkille. Se ei vastannut. Huokaisin. Mustikka hyppi ovea vasten ja päästi kurkustaan ääntä, joka muistutti huvittavasti kissan mouruamista.

”Mennään, mennään”, rauhoittelin sitä flexiä kiinnittäessäni. Kakkapussit ja namit taskussa, jes, let’s go. Mustikka ampaisi ovesta, mutta pidin flexin tiukkana, jotta se tajuaisi mun olevan se, joka määräsi, missä tahdissa ja minne me oltiin menossa.

En kuitenkaan päässyt irti Eetun ajattelemisesta. Olisin halunnut tiedustella sen joulunviettosuunnitelmista. Mun olisi varmaan pakko mennä moikkaamaan porukoita jossakin välissä, mutta olisi ihanaa viettää jouluaatto Eetun kanssa. Riisipuuro, sauna, jouluruoka. Illalla lahjat ja joku niistä lukemattomista leffoista, mitä jouluna näytettiin. Mun pää täyttyi höttöisensuloisista unelmista, kun ajattelin sitä. Siihen ei ollut enää edes kauaa, pari viikkoa.

Mua kuitenkin pelotti, että Eetu vastaisi kieltävästi tai sanoisi, ettei viettänyt joulua. Se vähän vaikutti sellaiselta, joka voisi sanoa niin. Eetu oli paljon käytännöllisempi ja kyynisempi kuin mä. Toisinaan se oli musta kamalan surullista. Ajatuskin siitä, etten viettäisi joulua, oli ihan absurdi.

”Hei, Jooa!” joku huudahti jostain mun sivulta, kun Mustikka ja mä oltiin poikettu Kupittaanpuistoon. Käännyin katsomaan ja mun mieli synkkeni, kun näin, kuka se oli.

[Sokerisiipi]

48. Liian täydellinen
S
draamahömppä
219. Tarkkaavaisuus
350 sanaa

Jooa

Mä ja Hanna oltiin tavattu pari kertaa ennenkin, ihan niin kuin Eetukin oli tavannut pari mun läheisintä kaveria. Ei Hannassa ollut mitään vikaa, se oli todella ihana ja sympaattinen nainen. Se siinä olikin. Eetu tykkäsi Hannasta aivan hirveästi ja arvosti tämän mielipidettä ja – no, myönnetään, mä olin vähän mustasukkainen. Kun Eetu ei ollut mun kanssa, se oli yleensä Hannan kanssa jossakin ja musta välillä tuntui, että mä jouduin kilpailemaan Eetun huomiosta, vaikka mähän tässä se poikaystävä olin!

”Moi”, tervehdin Hannaa kuitenkin ihan hymysuin. Se tuli mun luo ja Mustikka oli ihan innoissaan uudesta tuttavuudesta. Hannalla oli tummanharmaa villakangastakki, tummanpunainen kaulaliina ja kermanvaalea pipo näytti kivalta sen suklaanruskeaa polkkatukkaa vasten.

”Onko tämä sun koira?” Hanna kysyi ja polvistui tervehtimään Mustikkaa, joka oli ihan kikseissä. Hannaa nauratti.

”Ei, vaan kaverin”, sanoin. Hanna hymyili ja nousi ylös silmissään ärsyttävän tarkkaavainen katse. Se ei ollut tunkeileva vaan ainoastaan tutkiskeleva. Voi Hanna, olet hiukan liian täydellinen. Siksi en kai tykännytkään siitä.

”Olen tulossa Eetun luota”, Hanna kertoi, ja suuttumuksensekainen harmi valtasi mut. Vai niin. Siksi Eetu ei ollut siis vastannut mulle, kun se oli hengaillut Hannan kanssa. Tosi kiva.

”Se puhui sinusta paljon”, Hanna jatkoi, ”ja tuskaili, että mitä lahjoja se sinulle jouluksi ostaa, koska sinä et ole kuka tahansa vaan tarvitset jotakin erityistä.”

”Nyt keksit päästäsi”, naurahdin häkeltyneenä, koska se ei kuulostanut yhtään Eetulta.

”Aijaa?” Hanna sanoi kulmiaan kohottaen. Se otti kännykkänsä esiin ja näytti mulle sen ja Eetun viestiketjua.

Hannaaa, oon taas kiertänyt miljoona kauppaa, mutta en ole löytänyt Jooalle mitään!
En suostu ostamaan mitään krääsää, koska vittu ei poikaystävälle osteta sellaista.
Tuu mun luo. Tää viestituskastelu ei auta yhtään, koska seuraavaksi yritän varmaan kalastaa kuuta Aurajoesta tai jotain, koska Jooa. Äää, miksi tykkään siitä niin paljon, urr.

”Voi luoja”, mä nauroin viestejä lukiessani. Katsoin Hannaan. ”Kiitos, mä tarvitsin tätä.”

”Ajattelinkin sun tarvitsevan”, Hanna sanoi, ”näytit vähän siltä. Mun pitää nyt jatkaa matkaa, mutta nähdään!”

”Nähdään”, hymähdin ja virnuilin itsekseni, koska Eetu kriiseili mun joululahjasta. Mun oli ihan pakko laittaa sille viestiä:

Niin kaunis ajatus kuin se kuu olisikin, mulle riittää, että saan sut aatoksi itselleni ;) <3

Kolmen minuutin päästä Eetu soitti.

[Sokerisiipi]

49. Suukkoja ja lahjoja (ja siltikin masennut, koska minä)
S
hömppä
237. Joulu
150 + 250 sanaa

Eetu

Hannan seura oli rauhoittanut mun joulupaniikkia jonkin verran. En yleensä stressannut joulusta, koska toisinaan en edes viettänyt sitä, mutta mä tiesin Jooan olevan jouluihminen. Se oli jo viime vuonna fiilistellyt mulle, mitä kaikkea aikoi tehdä jouluna. Tänä vuonna se oli pysytellyt huolestuttavan hiljaa. Ehkä se ajatteli joulun ärsyttävän mua, ja tavallaan se ärsyttikin, mutta olisin silti halunnut kuulla Jooan suunnitelmista. Onneksi ymmärsin sentään, että lahjat piti hankkia.

Hanna oli antanut mulle pari hyvää ideaa, joista soveltamalla päätin saada aikaan jotakin kelvollista. Paljon suukkoja päälle, niin pakkohan se olisi kelvata. Toivottavasti. Silti mua hermostutti, koska joulu oli jotain suurempaa. Eikä se ollut välttämättä kiinni edes lahjasta vaan tunnepuolesta. Osaisinko mä viettää joulua niin kuin sitä piti viettää? Pettyisikö Jooa muhun, jos en osaisikaan? Mun pää oli täynnä ahdistavia ajatuksia. Toivoin, että Jooa olisi ollut täällä, mutta se oli kiinni jossain typerässä koiravahtihommassa. Mun piti vain katsoa telkkaria ja masentua hiukan lisää.

*

Kahdenkymmenen minuutin päästä Hannan lähdöstä mun kännykkä piippasi. Ajattelin, että Hannalta oli jäänyt jotakin, mutta se olikin Jooa.

Niin kaunis ajatus kuin se kuu olisikin, mulle riittää, että saan sut aatoksi itselleni ;) <3

”Mitä vittua?” mä älähdin ääneen, koska miten Jooa saattoi tietää siitä kuusta? Hannalta tietysti, mutta miten ihmeessä? Puhuivatko ne musta salaa keskenään? Mun täytyi soittaa Jooalle ja kysyä, että mikä tää juttu oikein oli.

”Moi rakas”, Jooa sanoi äänessään härnäävää iloa. Pyörittelin silmiäni.

”Juoruatteko sinä ja Hanna musta?” kysyin.

”Ei juoruta”, Jooa nauroi, ”se tuli mua vastaan puistossa ja kertoi mulle sun lahjakriisistä.”

”Ei sillä ollut oikeutta!” henkäisin Hannan petoksesta aidosti järkyttyneenä. Miten se nyt tolleen meni Jooalle kertomaan tällaisista asioista, joita tuskasteltiin ihan syystä kaverin kanssa?

”Oli tai ei, mä oon tosi iloinen, että se kertoi”, Jooa sanoi, ”pelkäsin nimittäin, ettet sä halua viettää joulua ollenkaan.”

”No kyl mä haluun”, sanoin ja emmin ennen kuin jatkoin, ”mutta en tiedä, osaanko mä. Niinku fiiliksen pohjalta. En halua masentaa sua tai mitään.”

”Et sä mua masenna!” Jooa vakuutti. ”Ootko siis aaton mun kaa?”

”Joo”, lupasin, ”kunhan sulla ei ole mitään joulupukkifantasioita.”

”No hyi, ei todellakaan ole!”

Mä nauroin.

”Missä sä oot?” kysyin, koska halusin nähdä sen. Menin eteiseen ja aloin pukeutua.

”Kupittaanpuistossa Mustikan kanssa.”

”Kenen kanssa?” pärskähdin.

”Sallan koiran. Tullaanko me sua vastaan?” Jooa kysyi, koska se tiesi, miksi olin kysynyt. Se kuulosti innokkaalta näkemään mut. Voi luoja, miten ihana se oli. Mua hymyilytti nolostuttavan paljon ja sydän ei ollut kestää.

”Tulkaa”, sanoin ja astuin ovesta ulos.

[Sokerisiipi]

A/N: Panttaus ei ole koskaan hyväksi, eihän? Toivottavasti ei. Miksi näistä tulee näin pitkiä? Ja 50 osaa, voi herranjestas. Mulla on vielä niin paljon suunnitelmia näiden kahden varalle. Toivottavasti löytyy kiinnostusta tulevaisuuden osiin, koska niitä todellakin riittää.

50. Puolikkaita vitsejä
S
melankolinen fluffy
207. Pelokkuus
350 sanaa

Jooa

Eetulla oli takki ja kengännauhat auki meidän kohdatessa. Se oli lähtenyt kiireellä. Mua vähän nauratti, mutta enimmäkseen olin yhtä innokas. Ei siitä kai ollut edes viikkoa, kun me oltiin viimeksi nähty, mutta se oli tarpeeksi. En ehtinyt edes tervehtiä, kun Eetu oli jo kietonut kätensä mun vyötäisille ja seuraavaksi se suuteli mua. Kiedoin flexistä vapaan käteni sen hartian ympäri ja nautin siitä hetkestä, sen huulien pehmeydestä ja kielen hellästä hipaisusta. Eetu oli hengästynyt, joten se vetäytyi pian, mutta hymyili kuitenkin. Hymyilin takaisin.

”Jooa”, Eetu huokaisi turhautuneen kuuloisena ja painoi otsansa vasten mun olkapäätä, ”sä saat mut tuntemaan itseni niin typeräksi.”

”Mitä typerää tässä on?” ihmettelin. ”Typerämpää olisi, jos sä vaan heittäisit kylmän yläfemman ja kysyisit mitä jätkä. Loukkaantuisin.”

Eetu nauroi ja kohotti kasvonsa. Suutelin sitä uudelleen. En halunnut, että se lopettaisi hymyilyä. Se oli niin suloisen näköinen onnellisena. Ottamatta turhaa krediittiä, Eetu oli ollut aika paljon sen näköinen koko meidän seurustelun aikana. Mutta ennen sitä? Ei todellakaan näin paljoa.

Mustikka alkoi vinkua ja riehua meidän jaloissa, kun kukaan ei huomioinut koiraparkaa. Eetu vetäytyi huokaisten ja polvistui antamaan Mustikalle hieman rakkautta. Eetu käsitteli koiraa epävarmasti ja vähän arastikin. En syyttänyt sitä. Mustikka oli vielä aika vallaton ja se saattoi näykkiä melko napastikin. Ja se yritti ahkerasti tunkea naamalle. Tervehdittyään Eetu nousi aika nopeasti ylös mun syliin turvaan. Pussasin Eetua otsalle ja komensin Mustikkaa rauhoittumaan, mutta kuunteliko se pentu mua? Ei tietenkään.

”Onneksi se on koira”, Eetu sanoi, ”koska hetken jo ajattelin, että sä liehittelet jotakin jätkää, jolla on maailman homoin nimi.”

”Vai sellaista ajattelit”, sanoin loukkaantuneena, vaikka tiesin, että se vitsaili, mutta ei ehkä täysin. Eetu halasi mua ja oli hiljaa. Olin arvannut oikein.

”Nokun”, se huokaisi eikä katsonut muhun, ”olen vähän mustis ja epävarma ja muutenkin ihan idiootti tunteiden kanssa. Jussin jälkeen – mun on joskus vaikea uskoa, että riitän.”

Eetun ääni hiljeni hiljenemistään, kunnes siltä loppui sanat.

”Voi kultarakas”, huokaisin sen korvaan, ”ei se mitään. Kyllä mä tajuan, että siinä kestää. Oon kuitenkin ihan hulluna suhun.”

”Kiitos”, Eetu mumisi. Mua kadutti mun kömpelöt sanavalinnat.

Mä rakastan sua.

Mun olisi pitänyt sanoa niin, koska se oli totta.

Mutta myös mä pelkäsin.

[Sokerisiipi]

A/N: Lässyn lää, mutta tämä on aika lässynlää tarina muutenkin, joten mitäpä siitä :'D

51. Sun syliin on hyvä nukahtaa
S
fluffy
263. Haavoittuva
250 sanaa

Eetu

Päätin hetkeksi mennä Sallan kämpille Jooan mukaan, koska en halunnut vielä erota siitä. Mulla oli jotenkin haavoittuva olo. Oli ollut vaikea myöntää, että tunsi itsensä riittämättömäksi. Siitä jäi kurja olo, vaikka Jooa olikin vakuuttava ja suhtautui ihanasti. Silti musta tuntui kuin olisin menettänyt itsekunnioitukseni.

Me juotiin glögit ja pantiin joululevy soimaan ”harjoituksena” aattoa varten, kuten Jooa sen sanoi. Mulle kyllä riitti vaan se, että sain käpertyä Jooa syliin ja hipsuttaa sen vatsaa paidan alta. Se teki saman mulle selkäpuolelta. Meidän ei tarvinnut puhua. Me vaan oltiin, ja se oli ihan tarpeeksi. Mustikka oli niin väsyksissä pitkästä lenkistä, ettei sekään häiriköinyt meitä.

Olin ollut koko päivän kaupungilla kiertämässä kaikki mahdolliset kaupat, ja sen aiheuttama väsymys alkoi tuntua. Jooan kanssa oli hyvä olla, ja se tuoksui ihanalta, miehekkäältä, mutta lämpöiseltä. Rakastin sitä tuoksua.

Pihistin joskus Jooalta paidan tai pari, ihan vain, jotta voisin ikävöidessäni lohduttautua sen ominaistuoksulla. Mun ajatukset alkoi harhailla. Todellisuus tuudittautui jonnekin huomattavasti kauemmas.

Havahduin, kun Jooa kierähti pois mun alta, mutta se oli kuitenkin heti siinä kädet mun ympärillä. Asento oli vaihtunut vain lusikkaan. Mun olo oli pöhnäinen ja sekava. Ei helvetti, olin nukahtanut.

”Mitä kello on? Mikset herättänyt mua?” ynähdin.

”Kello on yksitoista, ja miten mä olisin voinut?” Jooa huokaisi. ”Sä aloit tuhista niin suloisesti. Anteeksi, että herätin. Mun kroppa vaan alkoi puutua. Muuten olisin pitänyt sut siinä.”

”Mun pitäis lähtee”, mutisin.

”Miksi? Eiks sulla oo huomenna iltavuoro?”

”Osaat mun työvuorot ulkoa. Karmivaa”, naurahdin.

”Romanttistapas”, Jooa väitti vastaan ja suuteli mun niskaa. ”Jäisit mun luo.”

Tietenkin mä jäin.

[Orenji]

Ihastuttava julkaisutahti, viisi osaa kahden vuorokauden sisään! Minusta on ainakin mukavaa lukea monta uutta osaa putkeen, kun eivät nämä nyt niin pitkiä ole ja ihan vain siksi, että tämä teksti on yksinkertaisesti loistava. Lässyn lää on tarpeellista toisinaan, joten hyvä jos Eetu ja Jooa jaksavat söpöillä edelleen. Tämän lukeminen on sitä elintärkeää aivojen nollausta aina silloin, kun meneillään ei ole mitään draamaa. Pientä epävarmuutta on edelleen ilmassa Eetun puolelta, kyse ei taida olla luottamuksesta vaan pikemminkin omista aivoituksista, on tuota ennenkin nähty.

Toivottavasti Eetu saa varmuutensa takaisin, ei tuollainen tilanne ole kiva yhtään kenenkään kannalta. Mustikka ei sentään ollut Jooan uusi jätkä, vaan koira, hyvä niin. Ja sun kannattaa ehdottomasti jatkaa lemmikkien nimeämistä, ei Mustikka ole edes karmeimpia mihin olen törmännyt! :') Eksyin taas kerran vähän liiaksi aiheesta, vaikka tavoitteenani olikin vain kertoa, että tykkään vieläkin vaan ja olen menossa mukana puolensadan osan jälkeen edelleenkin. Kunnioitettavan määrän tekstiä olet kieltämättä saanut aikaan, huh. Kiitos kaunis miellyttävistä uusista osista, toivottavasti jaksat jatkaa samanlaisella innolla eteenpäin.

[Sokerisiipi]

Orenji: Ihanaa, että julkaisutahti miellyttää, koska mulla on tasan kaksi vaihdetta: kaikki tai ei mitään Eetu kyllä luottaa Jooaan, mutta se ei ihan luota itseensä. Inhimillistähän se on epäröidä, mutta lukijana se tietysti voi ärsyttää, että miksei se nyt voi uskoa :'D Mustikka lemmikkinimenä huvittaa itseäni niin paljon, että pakkohan se oli käyttää. Sopii hyvin Pahvilaatikon kanssa samaan kastiin Puolisataa, voi ei, se kuulostaa vielä kauheammalta tuolla tavoin ilmaistuna, mutta ei voi mitään. The show must go on. Kiitos jälleen kommentista! Ihanaa tietää, että olet edelleen messissä, vaikka julkaisutahtini on todella arvaamatonta.

A/N: Eetun isosisko! Hänet on mainittu ohimennen muutamaan kertaan. Hän oli tärkeässä roolissa silloin, kun Eetu yritti päästä Jussista yli. Ja sanotaanko nyt sen verran, että Eetun ja sen siskojen äidillä, josta en ole kertonut paljoa, oli ihan omanlaiset tapansa kasvattaa lapsensa.

52. Salaisuudenvartija
S
draama
265. Harvinainen
350 sanaa

Eetu

Pari päivää ennen aattoa mun isosisko soitti.

”Hyvää melkein-joulua!” Marika toivotti. Hymyilin kuullessani sen hyväntuulisen äänen. ”Joko tiedät aaton ohjelman?”

Mä olin kertonut sille, että viettäisin aaton Jooan kanssa, kun Marika oli kutsunut mut sen ja sen poikaystävän luokse joulunviettoon. Tuntui kivalta, että ne olivat kutsuneet mut, ja ilman Jooaa olisinkin ehkä mennyt.

Olin sanonut, että Jooalla oli joku aivan erityinen suunnitelma meidän aatolle. Se ei ollut jakanut sitä vaan halusi sen olevan yllätys. Se vähän hirvitti mua. Toivoin vaan, ettei se ollut saanut päähänsä raahata mua jonnekin keskelle ei mitään oikein kunnon perinteiseen joulunviettoon. Ajatuskin jostakin alkeellisesta erämökistä puistatti, mutta kai Jooa tunsi mut paremmin.

”Jooa vartioi salaisuuttaan viimeiseen saakka”, huokaisin siskolleni, joka hymähteli huvittuneena.

”Leevikin yrittää, mutta se on hirveän huono valehtelija ja pimittäjä”, Marika nauroi pahankurisen kuuloisena. ”Luulen, että se aikoo kosia mua.”

”Jaa, se haluu siis muuttaa sun tossun alle ihan pysyvästi, vai?” virnuilin.

”Pää kiinni”, Marika nauroi. ”Mun tossun alla on oikein mukavaa. Leevi tykkää siitä, kun sitä vähän pomottaa niin arjessa ja makkarissakin. Milloin mä muuten saan nähdä sen sun miehen?”

”Joulun jälkeen varmaankin”, sanoin.

”Hyvä”, Marika sanoi tyytyväisenä mun puolilupaukseen. ”Mä en kyllä vieläkään meinaa uskoa sitä, miten te tapasitte!”

”Se on aika hieno tarina”, hymähdin ja mietin hymyillen Jooan kenkiä, sen kahvikutsua ja uteliaasti tuikkivia silmiä.

”Todellakin. Tai siis, Leevi kauhistui sydänjuuriaan myöten, kun kerroin sille meidän varkauksista, mutta Jooa tiesi heti alusta lähtien ja oli sen kanssa ihan okei. Se on aika harvinaista.”

”Jooa on aikamoinen harvinaisuus”, sanoin enkä edes viitsinyt peitellä mun äänestä kuuluvaa hellyyttä. Marikan hymähdys oli pehmeä.

”Rakastatko sä sitä?” Marika tiedusteli varovasti. Se tiesi kaiken Jussista ja mun muista epäonnisista miessuhteista. Marika oli aina ollut mun uskottu numero yksi.

”Taidan rakastaa”, sanoin kevyemmin ja itsevarmemmin kuin olisin uskonut kykeneväni. Mun sydän alkoi kuitenkin tempoilla sillä tavalla, josta tiesin, ettei tää ollut mikään pikkujuttu.

”Ihana kuulla”, Marika sanoi lämpimästi ja yhtään painostamatta. ”Viettäkää hauska ja ihana joulu te kaksi.”

”Samoin te”, sanoin. Hyvästien jälkeen lopetin puhelun.

Mun sydän ei rauhoittunut. Siihen sattui. Se oli yhtä aikaa sekä tukahduttavan pelottavaa, että ihanaa kipua. Pelkäsin, että luhistuisin näiden tunteiden alle.

[Orenji]

Oi, olipas piristävä tekstinpätkä näin illaksi. Eetun isosisko tarvitsi ehdottomasti oman osansa, yleisesti ottaen päähenkilöiden perheet ansaitsevat myös tulla nähdyiksi. Sellainen selkiyttää toisinaan pääosassa olevan hahmon tekemisiä kummasti, kun luonteenpiirteitä ja käyttäytymismalleja on omaksuttu vaikkapa vanhemmilta. Sisarusten luottamukselliset ja lämpimät välit ovat myös yksi aihe, johon en kyllästy varmaankaan ikinä. Eetun ja Marikan keskustelu kulki ihanan luontevasti:

”Jaa, se haluu siis muuttaa sun tossun alle ihan pysyvästi, vai?” virnuilin.
”Pää kiinni”, Marika nauroi.

Tässä oli sopivasti sellaista perinteistä kinastelua ja vitsailua, hymyilytti. Ainoa asia, joka harmittaa mua on se, että meillä ei ole vielä joulu... Hmph.

Kiitos!

[Hilla]

Kunnolla suunniteltu ja mietitty yllätys on ihana hetki sekä yllätytetylle että järjestäjälle. Eetu ja Jooa alkavat pikkuhiljaa osoittaa luottamusta heidän suhteeseen ja sen kestävyyteen. Suloiset.

[Sokerisiipi]

Orenji: Marika on aikas kiva. Eetun toinen sisko sit... ei niinkään Kiva, että pidit. Kiitos kommentista!

takkuinen: Sanopa muuta, awws ♥ On nämä kyllä sellaisia höttöhölmöjä, että. Kiitos kommentista!

A/N: Mitä jos skipataan se joulu kokonaan ja mennään vaikka uuteen vuoteen? Mitä, eikö. No ehkä annetaan miehille edes joulu!

53. Teet musta onnellisen otuksen
S
fluffy
sanalla taksi
200 + 150 + 200 sanaa

Jooa

Mulla oli päällä hirveä häslinki aattoaamuna. Olin herännyt seitsemältä, jotta ehtisin varmasti tehdä kaiken eli lähinnä pakata lahjat ja muut kamppeet. Ilman Eetun väliintuloa olisin ollut vastuussa kaikesta, mutta Eetu ei suostunut sellaiseen. Mun poikaystävä oli aika hurjannäköinen, kun se otti ohjat omiin käsiinsä ja käski mun antaa vähintään puolet kaikesta duunista sille. Ruoka- ja juomakulut jaettiin tasavertaisesti ja Eetu lupasi ostaa mun haluamat (vinkumat, sanoi Eetu) kynttilät. Mä huolehtisin musiikkipuolesta.

Ethän sä vaan kuskaa meitä jonnekin metsään? Eetu oli laittanut mulle yhdeksän aikaan hyvin huolestuneen viestin. Sit sen sävy oli muuttunut:

Jooa, mä vannon, että jos sä raahaat mut jonnekin erämökkiin, sä et pääse sieltä elävänä pois!

Mua oli naurattanut ja olin vaan vastannut sydänten kera:

Luota muhun.

Kello oli varttia vaille kymmenen, kun olin valmis. Mietin kuumeisesti, että olinko unohtanut jotakin arkista. Hammasharja- ja tahna, vaatteet, laturi, avaimet, juu, kaikki oli.

”Ai vittu”, ähkäisin, kun tajusin, mikä oli jäänyt. Kaksi vuotta ja edelleen mä unohdin. Lääkkeet.

Enhän mä nyt tietenkään kuolisi ilman tai mitään sellaista, mutta jos mä poikkeaisin rutiinista, voisin unohtaa ne pitkäksi aikaa. Mulla oli vähän taipumusta sellaiseen. Palasin makkariin ja tungin pari liuskaa ja pikkupurkin vaatekassini sivutaskuun. Sit raahasin kaikki laina-autoon ja huristelin Eetun luokse.

*

Eetu venasi oven edessä ja jaloissa sillä oli loput tarvikkeet.

”Viimeinkin!” se puuskahti, kun tulin tervehtimään sitä ja auttamaan auton pakkaamisessa. ”Mä jo mietin, että pitääkö soittaa taksi tai jotain, kun sun lähtöviestistä kului vähän turhan kauan.”

”Aww, huolestuitko sä?” kysyin ja pussasin Eetua.

”Kyllä”, se sanoi suoraan ja ravisteli mua takin kauluksesta, kun mua vaan hymyilytti. ”Ihan tosi. Tää on pahin autokeli, mitä on.”

Siinä Eetu ei ollut väärässä. Taivaalta satoi loppumattomasti lumiräntää, tiet olivat liukkaita ja näkyvyys huono.

”Ajan varovasti”, lupasin.

”Mäkin voin ajaa”, Eetu tarjoutui, ”jos sä nimittäin olet ratissa samanlainen kuin muutoin, me vittu kuollaan.”

”Toi nyt ei osoita suurta luottamusta”, moitin sitä, ”ehkä jätänkin sut tänne.”

”Voi itkuparku sentään”, Eetua nauratti ja se pujahti vikkelästi kuskin paikalle. ”Tuu tai jää sinne vikisemään.”

Seurasin sitä aika huvittuneena.

”Saa kai sua sentään neuvoa?” kysyin.

”Saa mielellään. Vihaan navigaattoreita”, Eetu sanoi. Nauroin ja kerroin sille suunnan, minne ajaa.

*

Eetu kieltämättä käsitteli autoa varmemmin kuin mä, mutta en myöntänyt sitä. Leikin vaan kilttiä poikaystävää, joka hyväsydämisesti antoi kullalleen periksi. Pistin radion cd-soittimeen yhden joululevyn, tarpeeksi rempseän, ettei kuskia vaan alkaisi nukuttaa. Eetu ei ollut millänsäkään. Ehkä joulufiilis alkoi saada siitäkin viimein otetta. Kyllä se nyt ainakin näytti aika iloiselta ja tietysti hirmu söpöltä talvivaatteissaan. Sain riisua siltä harmaan pipon ja tumman kaulaliinan, kun auton lämmitys alkoi pelata. Liikennevaloihin pysähtyessä Eetu nojautui vaihdekepin yli suutelemaan mua, ja tiesin sen olevan oikeasti hyvillään kaikesta.

”Arvaan jo sun yllätyksen”, Eetu sanoi, kun me oltiin ajettu hiljaisemmille teille. ”Joku pahuksen mökki, eikö niin?”

”Ilonpilaaja”, tuhahdin, ”mutta kyllä. Ja ennen kuin alat latelee lisää tappouhkauksia, siellä on kaikki nykyajan mukavuudet ja sauna!”

Eetu hymyili.

”Kiitos”, se vaan sanoi, ”sori, jos pilasin sut romanttiset jouluhaaveet jossakin ihan alkeellisessa paikassa. Musta ei vaan ole sellaiseen.”

”En halunnut mitään muuta kuin sut ja vähän rauhaa”, sanoin vilpittömästi. ”Käänny tosta oikealle niin ollaan kohta perillä.”

Mökki oli aika syrjässä, mutta siellä oli kaikki, mitä me tarvittiin, joten mitäpä naapurien vähäisyydestä.

”Aika söpö”, Eetu hymähti, kun me noustiin autosta ja katseltiin ympärillemme. ”Hyvää joulua, Jooa.”

 Se otti mun käden omaansa ja mun rinnassa tuntui tuhisevan jokin hyvin onnellinen otus.

[Orenji]

Joulu on taas, joulu on taas... Olisipa täälläkin!

Ihastuttava tarina sai taas uuden osan jatkoa, vaikkakin mua hämmentää edelleenkin se, että ollaan ylitetty jo viisikymmentä. Kaikkea on ehtinyt tapahtua ja edelleenkin jatketaan, mutta tämä luku oli tällainen kiva rauhoittuminen sellaisen arjen hosumisen jälkeen. Tai eihän tässä varsinaisesti ehditty vielä asettumaan aloilleen, tehtiin pikemminkin sen rauhoittumisen alkujärjestelyt. :') Kaipa Eetu saa vielä kiinni siitä joulunvieton jalosta taidosta, ainakin jos Jooa on apuna! Mä olen ihan innoissani mukana, jos ei muuta.

Se otti mun käden omaansa ja mun rinnassa tuntui tuhisevan jokin hyvin onnellinen otus.

Hyvältähän tämä vaikuttaa, kiitos!

[Sokerisiipi]

Orenji: Kyllä se sieltä kohta tulee ihan oikeastikin! Joo, sama, en välillä itsekään jaksa uskoa, että yli 50 ollaan menty. Jaa, vai rauhoittumista Jooan kanssa? Hah, saas nähdä! Kiitos kommentista!

A/N: Voi Jooan nuttura sentään, hymyilyttää ♥

54. Luottamuksen arvoinen
S
fluffy
sanalla piikikäs ja 269. Kiitollisuus
250 + 350 sanaa

Eetu

Mökissä oli suhteellisen tilava oleskelutila, moderni vessa (kiitos, kiitos, kiitos!) ja keittiö. Portaita pitkin pääsi parvelle, jossa me nukuttaisiin. Outoa oli se, että tuvassa oli oikea kuusi koristeineen, mutta sitten mä sainkin kuulla, että tää oli Jooan tuttujen mökki, jotka olivat ilmeisesti olleet palveluksen velkaa. Ne tulisivat takaisin tapaninpäivän iltana, mutta mä uskoin, että me oltaisiin siinä vaiheessa jo kotona.

Me purettiin tavarat. En olisi halunnut näyttää, etten oikeasti tiennyt mitään joulunvietosta. Olin viettänyt perinteistä joulua viimeksi lapsena mummolassa, kunnes äiti sitten oli todennut, ettei me enää mentäisi sinne säälittäviksi. Jossakin vaiheessa me ilmeisesti saunottaisiin. Sitten oli lahja- ja ruokapuoli ja sit – no, siinä koko juttu olikin. Onneksi Jooalla oli suuri suu ja innokkuutta jakaa kaikki suunnitelmansa, että aaton kulku selvisi kysymättäkin.

”Eka me voitaisiin lämmittää sauna, tehdään joulutortut ja piparit, sit saunaan, tehdään kunnon ruoka, syödään ja sit illalla kerrotaan parhaimmat joulumuistot, avataan lahjat ja vaan köllitään!” Jooa intoili kynttilöitä sytytellessään. Että tuo mies osasi olla suloinen jouluhömpötyksissään. ”Vai mitä sanoo mun muru?”

”Saanks mä aloittaa sen köllimisen heti?” virnistin. Olin kyllä varautunut siihen, että joulu Jooan kanssa ei tulisi olemaan mitään tyypillistä rauhoittumista ja hiljentymistä, mutta minkäs mä sille mahdoin, että mua ramaisi.

”Et!” Jooa tuhahti heti. ”Meet nyt sinne saunalle niin kuin olis jo!”

”Jestas”, nauroin sille, ”sähän oot kuin mikäkin joulumuori. Tuutko hakkaamaan mua kaulimella, jos en meekään?”

”Todennäköisesti”, Jooa hymähti ja se kääri villapaitansa hihoja kuin valmistautuen hutkimishommiin, ”mutta anna nyt eka yks suukko ennen kuin meet.”

Ei ollut mitenkään yllättävää, ettei se yhteen jäänyt.

*

Jäin ikään kuin piileksimään saunaan. Pesässä paloi ja humisi iloinen tuli ja vesi oli lämpiämässä, mut jotenkin en osannut palata mökkiin Jooan luokse. Kyllä mä halusin, koko sydämestäni mä halusin olla täällä sen kanssa ja juhlia joulua, vaikka en uskonut Jeesukseen sen enempää kuin Joulupukkiinkaan.

Pelkäsin silti, että pilaisin kaiken. Sanoisin takuuvarmasti jotain liian piikikästä, olisin turhan kyyninen ja sit pahoittaisin Jooan mielen. Suloisen, ihanan Jooan, joka oli nähnyt niin paljon vaivaa, että mulla oli syyllinen olo jo tästäkin viivyttelystä. Miksen en vaan voinut rentoutua ja antaa kaiken tapahtua juuri niin kuin sen oli määrä tapahtua? En tiennyt. Olin aina ollut tällainen epäilevä ahdistusmöykky kaiken tärkeän suhteen. En ikinä uskonut, että mikään hyvä ja ihana pysyisi. Se hankaloitti elämää ja siitä nauttimista ihan turhaan. Totta kai mun olisi pitänyt luottaa Jooaan, mutta mä – olin ollut ihan sekaisin (vielä enemmän kuin yleensä) sen jälkeen, kun olin mennyt myöntämään vittu ääneen, että rakastin Jooaa.

”Nyt lopetat”, ärähdin itselleni ja pakotin itseni ovesta ulos, vaikka vaisto käski ryömiä saunalauteiden alle pimeään, likaiseen hämärään, koska sinne mä kuuluin. Jooa ei kuitenkaan ollut tullut tänne viettääkseen joulua yksin, ja tiesin, että mun olo parantuisi, kunhan vaan pääsisin takaisin poikaystäväni luokse, saisin katsella sen ilmeikkäitä kasvoja ja iloisia silmiä.

”Syttyikö se?” Jooa huikkasi keittiöstä, kun kuuli oven käyvän.

”Jep”, vastasin ja menin katsomaan, oliko keittiössä jo katastrofi käynnissä, mutta ei ollenkaan. Jooa oli parhaillaan levittämässä piparitaikinaa kaulimella. Voi luoja, miten se samaan aikaan saattoi olla niin komea ja söpö? Jooalla oli otsassa jauhoviiva ja sen nuttura oli vaarassa purkaantua ihan kokonaan. Mun sydän yritti kovasti karata juoksemaan paniikkipäissään ympäri tupaa, mutta sain pidettyä sen rinnassani.

”Kiva”, Jooa sanoi ja hymyili. Kohotin kulmiani. Olihan sen täytynyt huomata, että olin viipynyt turhan kauan niinkin yksinkertaisessa tehtävässä kuin saunan lämmittäminen. Ja silti se oli noin onnellisen näköinen?

Silloin tajusin Jooan luottavan muhun enemmän kuin mä luotin itseeni. Se tiesi, että joskus tarvitsin omaa tilaa ja se antoi mun ottaa sitä. Jooa oli päättänyt luottaa siihen, että kyllä mä aina takaisin tulisin.

Mulle tuli siitä hyvä ja kiitollinen olo. Vastatessani Jooan hymyyn teeskentelemättä tippaakaan mä tiesin, miksi rakastin tuota miestä.

[Sokerisiipi]

55. Kaksin
S
fluffy
sanalla sade ja 196. Ilo
300 sanaa

Jooa

Kun sauna oli valmis, me huomattiin lumisateen muuttuneen sakeammaksi. Eetu käänsi päänsä takakenoon ja pyydysti suuhunsa isoja hiutaleita. Sen savunsiniset silmät olivat täynnä iloa ja ilkikurisuutta. Rakastin nähdä Eetun näin, ja tiesin, että se luotti muhun nyt. Saunalta tullessaan se oli ollut aluksi vähän synkkä, mutta kun siitä ei oltu tehty numeroa, Eetu oli piristynyt huomattavasti ja nyt se oli tuollainen – no, melkeinpä hassu.

Saunaan oli ihana päästä. Siitä oli ikuisuus, kun olin päässyt viimeksi saunaan, koska meidän taloyhtiössä ei sellaista ollut.

”Voi luoja”, huokaisin mielihyvästä, kun kiuas sihahti ja mukavan kipakka lämpö kohosi iholle.

”Ehkä säkin vähän rauhoitut perusteellisen saunomisen jälkeen”, Eetu naurahti.

”Kyllä mä sitten illalla olen jo ihan hiljainen ja tyyni”, hymähdin.

”Sinäkö hiljainen, just joo.”

”Eikö oo kiva, että me saatiin sittenkin valkoinen joulu? Pelkäsin nimittäin jo pahinta”, vaihdoin puheenaihetta. Eetu myötäili mua ja heitti lisää löylyä.

”Jollei jouluna ole lunta, voiko Joulupukki tullakaan”, hyräilin.

”Hys, rakas, nyt rauhoitutaan”, Eetu sanoi. Nautiskelin ehkä turhankin paljon siitä, että Eetu kutsui mua rakkaaksi, vaikka vähän sarkastiseen sävyyn. ”Saat sä puhua, mutta älä laula. Kaikki ne biisit jää kuitenkin korvamadoiksi vähintään uuteen vuoteen saakka.”

”Todennäköisesti”, naurahdin.

”Hei, muuten”, Eetu sanoi kuin muistaen jotain. ”Marika haluaisi tavata sut joskus tässä joulun jälkeen, ehkä ennen uutta vuotta. Miltä se susta kuulostaisi?”

”Sopii”, sanoin iloisena siitä, että Eetu halusi esitellä mut siskolleen, jonka kanssa se oli ilmeisesti läheisempi kuin äitinsä kanssa. Jotenkin kaikista niistä puheista olin päätellyt, että niiden äiti oli jollain tavalla laiminlyönyt lapsiaan ja kaiketi myös opettanut ne varkaiksi. Se sai mut vähän vihaiseksi, mutta annoin nyt olla, koska Eetu oli niin iloinen.

Me saunottiin perusteellisesti ja nautiskeltiin ihan kunnolla. Pesin Eetun selän ja se mun. Voi luoja, miten ihanalta se kaikki tuntui. En ollut osannut kuvitellakaan, miten paljon nauttisin tällaisesta läheisyydestä ja yhdessäolosta. En olisi halunnut minkään olevan toisin.

[Sokerisiipi]

56. Toiseksi paras joulumuisto
S
melankolinen fluffy
sanalla viekkaus ja 45. Paras
350 sanaa

Eetu

Vaikka mulla oli maha täynnä jouluruokaa, taisin silti olla vähän hiprakassa. Glögiä oli tullut litkittyä turhan huolettomasti. Ei sillä kai väliä ollut. Oli jo ilta ja Jooakin alkoi tosissaan rauhoittua. Me oltiin tehty jonkinmoinen pesä keskelle lattiaa kaikista peitoista ja tyynyistä, mitä me oltiin löydetty ja siinä me maattiin. Mua nauratti jokin Jooan kertoma juttu, jonka pääpointtia en enää muistanut.

”Hei”, Jooa muisti, kääntyi vatsalleen ja tökkäsi sormellaan mua poskeen. ”Oot velkaa mulle parhaimman joulumuistosi.”

”Mä elän sitä parhaillaan”, hymisin. Jahas, musta tuli humalassa näköjään ihan ällöpehmo. Hieman nolotti.

”Oon otettu”, Jooa sanoi pehmeällä, matalalla äänellä ja hieroi nenäänsä mun leukaa vasten. Jooa painoi päänsä mun rinnalle. ”Kerro sit toiseksi paras.”

”Toiseksi paras, hmm.” Jouduin miettimään sitä ihan tosissani. En ollut koskaan erityisemmin pitänyt joulusta. Silloin äiti oli yleensä itse lähtenyt viihteelle ja jättänyt meidät kolme katsomaan telkkaria kuin minä tahansa muuna päivänä. Kyllä se lahjoja joskus osti, mutta nekin tuntuivat olevan ihan irrallaan koko joulusta.

”No, kerran mä ja Marika päätettiin viettää joulua ihan vaan kahdestaan”, kerroin, ”me varastettiin kaikki tarvitsemamme, koska ei meillä ollut omaa rahaa. Me oltiin tarpeeksi viekkaita ja nopeita, ettei kukaan huomannut. Ja no, mitä meillä nyt oli. Kranssi ovessa, jouluvalot verhotangoissa, pari siivua kinkkua, porkkanalaatikkoa ja yks Pandan konvehtirasia. Häthätää paketoidut lahjat, joiden sisältö me kumpikin tiedettiin, mut siinä oli silti jotain erityistä. Oon tavallaan iloinen, ettei me tehty niin enää uudestaan. En ehkä muistaisi sitä niin hyvin – ”

Huolestuttavalla tavalla värisevä uloshengitys sai mut keskeyttämään puheeni ja tunsin paidalleni valuvan jotain märkää.

”Jooa, mitä – itketkö sä?” kysyin tyrmistyneenä.

”Anteeksi”, se niiskahti, ”tiedän, että sä inhoat, jos joku yrittää sääliä sua, mutta toi surettaa mua aivan hirvittävästi. Mulle joulu on aina ollut niin tärkeä ja erityinen juhla, etten pysty edes käsittämään, millainen vanhempi riistää lapsiltaan mahdollisuuden siihen. Ihan kamalaa!”

Jooa kuulosti itkuiselta ja vihaiselta. Hieroin sen selkää ja hyssyttelin sitä.

”Se ei haittaa mua, ihan tosi”, yritin vakuutella Jooalle.

”Mua haittaa”, se murisi ja halasi mua tiukasti. Vaikenin ja tuijotin kattoon. En tiennyt, johtuiko se Jooan sanoista, koska en mä ennen ihan oikeasti edes välittänyt, mutta mun katse sumeni ja jotakin märkää vierähti silmäkulmista.



A/N: Tiedän tämän vaikuttavan siltä, ettei Eetulla oo ollut MITÄÄN hyvää elämässään ennen Jooaa (mikä ei ole totta), mutta siis. Taustatarina, jota ei varmaan ikinä kuulla ihan tarkkaan, on se, että Eetun perhe ei ole ollut missään vaiheessa erityisen varakas. Jätettyään lastensa isän niiden äiti oli pitkään työttömänä eikä isältä herunut elatusapua (tai olisi ehkä herunut, mutta ylpeys ei antanut periksi), 90-luvun lama ja raha-asiat eivät ole olleet koskaan Eetun äidin vahvuus. Linda, jota en valitettavasti saanut tähän rapsuun mahdutettua, on Eetun pikkusisko ja omistaa äitinsä kaltaisen mielenlaadun eikä olisi katsonut hyvällä salamyhkäistä joulunviettoa, joten siksi Eetu ja Marika viettivät joulua kahdestaan. Jooalle tämä tietysti oli hirveä järkytys ja sydäntä särkevä tarina, koska on tullut varmasti selväksi, miten paljon se mies rakastaa joulua

[Räntsäke]

Voi, mullekin joulu on kauhean ihana juhla ja myös minusta on surullista, ettei Eetu ole kauheasti päässyt sitä viettämään. Otsikossa pitäis vissiin muuten lukea 56, eikä 55 toista kertaa? : )
Toivottavasti näistä Eetun siskoista kuullaan vielä lisää jossain vaiheessa. Tai miksei äidistäkin. Hänestä irtoaa aina silloin tällöin tiedonmurusia, joista sitten koittaa rakennella kokonaisuutta... Aluksi hänestä tuli kotoisasti oma äiti mieleen, mut sitten alkoi paljastua vähän lisää ja nyt ei enää niinkään.
Ihanaa, kun tähän joulunviettoon nyt oikeasti pysähdyttiin joksikin aikaa. Aluksi mietin, että ohitatko sen yhdellä tai kahdella raapaleella, mut onneksi et. Tätä on niin mukava lukea.
Ruutupaidat ovat kieltämättä yks niistä täällä pyörivistä tarinoista, joista oikeasti tulee paremmalle tuulelle lukiessaan. Siksi muun muassa tykkään tästä.. : )

[Bonniee]

Hihi, tää on ihana! x3

[Sokerisiipi]

Räntsäke: Itse tykkään joulusta aina, mutta se tykkäämisen määrä vaihtelee vuosittain. Aina ei tavoita sitä jouluista fiilistä. Hupsis, yöaikaisia typoja Eetun siskoista kuullaan vielä ja äidistäkin varmasti. Pysähdyin tähän joulunviettoon, koska tämä on heidän suhteelleen merkittävä etappi, kiva, että on mukavaa luettavaa ^^ Aww, voi kiitos ja kiitos kommentista!

Bonniee: Kiva, että tykkäät :3

A/N: Väliraapale spurtista, mutta kun minä halusin Jooankin avautuvan vähän.

57. Ihanin kaikista
S
draama
217. Suru
300 sanaa

Jooa

Eetun toiseksi paras joulumuisto särki mun sydämen. Se sanoi, ettei siinä mitään. En ollut samaa mieltä. Tunsin Eetun kuitenkin niin hyvin, etten vatvonut aihetta sen enempää. Ei siitä olisi ollut mitään hyötyä, mutta surettihan se mua aivan älyttömästi. Miten sen äiti oli saattanut olla niin helvetin itsekäs?

”Kerro nyt sun”, Eetu kehotti. Ehkä se halusi mun jättävän aiheen ihan kokonaan, mutta mä en halunnut Eetun kertomuksen jälkeen edes puhua itsestäni. Se tuntui itsekkäältä ja ylenkatseelliselta.

”Kiltti?” Eetu pyysi, kun en sanonut mitään. Sen sormet suki mun avonaisia hiuksia. Annoin periksi.

Mun kertomus oli hajanainen ja siihen sekoittui varmasti useampi kuin yksi joulu. Kerroin ajasta, kun mun mummi oli vielä ollut elossa, ja meidän perhe oli mennyt jouluisin aina mummolaan. Me oltiin kävelty kirkkoon kuuntelemaan saarnaa, tehty lumilyhtyjä, annettu kotitontulle kaunein pipari palkkioksi hyvästä työstä ja kuunneltu vanhoilta vinyylilevyiltä jouluvirsiä. Mummi oli leiponut muhkeita korvapuusteja ja antanut mun koristella kuusen tismalleen sellaiseksi kuin halusin.

Mummista puhuminen teki mun äänen surusta käheäksi. Olin valmistautunut siihen henkisesti, joten en enää itkenyt. Sen kuolemasta oli jo kuusi vuotta. Olin hyväksynyt sen, vaikka kaipasinkin mummia edelleen. Me oltiin oltu tosi läheisiä. En epäillyt hetkeäkään, ettei mummi olisi ollut just se ihminen, joka oli saanut mut rakastamaan joulua alun perinkin. Ja ehkä mä muutenkin olin perinyt romanttisen luonteeni siltä. Se sai mut hymyilemään.

”Sun mummi kuulostaa tosi ihanalta”, Eetu sanoi.

”Se olikin. Ihanin kaikista. Te oisitte tykänny toisistanne, tiedän sen.”

”En epäile yhtään”, Eetu sanoi pehmeästi ja mun olo keveni vähitellen. Surulliset asiat iski muhun ehkä välillä turhan lujaa, mutta silti mä pääsin yli niistä suhteellisen nopeasti. Olin aina ollut sellainen.

”Piristäisikö lahjojen avaaminen sua?” Eetu tiedusteli. Kohotin päätäni ja ilme Eetun kasvoilla oli tavattoman hellä. Mun huulilta melkein jo putosivat ne kolme sanaa, joita pyörittelin mielessäni jatkuvasti.

”Aina kannattaa yrittää”, hymähdin ja suutelin Eetua pitkään.

[Sokerisiipi]

A/N: Olipa ihan tuskaa keksiä, mitä pojat antavat toisilleen lahjaksi! Lahjaideoiden keksiminen oikeassa elämässä on tarpeeksi tuskallista, mutta että vielä kirjoittaessa pitää läpikäydä tämäkin helvetti Mutta lopputuloksesta olen aika ylpeä. Jooa on muuten ihan kuten minä, mitä tulee lahjojen saamiseen ja antamiseen, tssh. Viimeiset raapaleet joulusta! Näiden jälkeen tulee taas pieni aikahyppy :> (ja hävyttömästi lainaan Samuli Putroa)

58. Synnyin tahtomaan sut
K-11
romantiikka
sanalla kädet ja 166. Mustavalkoinen
200 + 150 sanaa

Eetu

Se oli hermostuttava hetki, kun me avattiin toistemme lahjat. En ollut tiennyt, mitä olisin oikein hankkinut Jooalle, joten mä en sit – sinällään hankkinut mitään, muuta kuin vähän kalliimman viinipullon ja sit –

”Oooo! Ihanat!” Jooa huudahti niin ilahtuneena, että ajattelin sen oikeasti feikkaavan. Olin neulonut Jooalle tosi simppelit, mustavalkoiset kuviolapaset, ja se käyttäytyi kuin olisin tyyliin antanut sille oman saaren.

”Nää on niin kivat, aww! Kiitos, Eetuu.” Jooa hymyili suupielet korvissa ja konttasi pussaamaan mua kiitokseksi.

”Jooa, ne on vaan lapaset”, yritin takoa sen päähän, koska jätkä käyttäytyi ihan naurettavasti.

”Mutku ei ne oo!” se väitti heti vastaan. ”Ne on sun tekemät lapaset ja sä ompelit niihin vielä vuorenkin! Sä näit vaivaa. Nyt musta tuntuu pahalta, kun en tehnyt mitään itse.”

”Voi luoja sun kanssa”, huokaisin silmiäni pyöritellen ja palasin oman lahjani pariin. Se oli laatikko, joka kätki sisälleen kaikkea pientä: lahjakortin Punnitse & Säästä -kauppaan, suklaata, teetä ja puolen vuoden Spotify Premiumin. Se oli just Jooan tyyppinen lahja: sekalainen, mutta huomaavainen.

”Spotify!” mä riemuitsin, koska ne mainokset ajoivat mut aina murhanhimoiseen mielentilaan, mutta olin ollut liian pihi tai vaan hajamielinen ostaakseni sen itse.

”Tykkääks?” Jooa kysyi vähän epävarman näköisenä.

”Tsh, totta kai mä tykkään. Kiitos”, sanoin ja halasin Jooaa tiukasti.

*

Suurin piirtein heti lahjojen antamisen jälkeen me oltiin niin vanhuksia, että kömmittiin sänkyyn. Kietouduin Jooan ympärille. Me lomitettiin meidän kädet yhteen ja maattiin hetki hiljaa. Mulla oli niin hyvä olo, niin onnellinen ja rento. En murehtinut enää mistään. Tärkeintä oli vaan olla siinä, Jooan ihossa kiinni ja hengittää sen hyväntuoksuista niskaa.

Jooa käänsi päätään ja me katsottiin hämärässä toisiamme silmiin. Luulin tietäväni, mitä se ajatteli. Kallistin päätäni ja Jooa suuteli mua. Se avasi suutaan ja sen kieli pyörähti mun omaa vasten. Työnsin peittoa syrjään meitä tukahduttamasta ja kosketin Jooaa.

Tänään meidän halu muistutti hiillosta. Se oli kuumaa, mutta hitaasti kytevää. Ajantaju katosi väriseviin huokauksiin ja omistaviin suudelmiin nihkeällä iholla. Kuuntelin sängyn narahduksia ja helliä kuiskauksia korvakäytävissä, jotka lopulta muuttuivat äänekkäämmiksi ja sekavimmiksi. Meidän ei tarvinnut olla väkisin hiljaa äkkipikaisten naapureiden pelossa. Ajatukset hajosivat, kadottivat muotonsa. Tiesin enää vaan sen, miten hyvältä Jooa tuntui.

En muistanut edes sitä hetkeä, kun nukahdin.