Author Ingrid
Genre Angst, darkfic, deathfic, h/c, one-shot
Fandom Taru Sormusten Herrasta
Rating K-11
Disclaimer Hahmot © J.R.R. Tolkien
Summary Hyvästi meren ja tähtien kautta, kunnes seuraavan kerran tapaamme.
A/N Pitkähkön kirjoittamistauon ja TSH -maratonin jälkeen kynä sauhusi hurjana ja sai aikaan tällaisen luomuksen yön ja aamun pikkutunneilla.
E N N E N I K U I S T A A A M U N K O I T A
Elessarin tuuleen ripoteltujen tuhkien tummentama taivas tuntui olevan valmis putoamaan Legolaksen kapeille harteille hetkenä minä hyvänsä. Lumenvalkeina hohtavat hiussuortuvat kylpivät kuun valokeilassa ja kutittelivat ohuita makean viinin kuivattamia huulia. Myöhäisen kevätyön hengähdykset soivat haltian korvan juuressa ja säestivät Lothlórienin surusävelmää, joka karkasi kevyinä huokauksina kohti aution laakson yllä lainehtivaa tähtimerta. Vuorilta saapuvat viimat piiskasivat armottomina kalpeita poskipäitä ja rohduttivat arkoja huulia, jotka tunsivat vapauden polttelevan mutta jotka olivat jo unohtaneet, miltä se maistui.
Suolaiset pisarat karkailivat laivaan iskeytyvien vaahtopäiden reunoilta ja laskeutuivat helmien lailla keulassa seisovan Legolaksen kasvoille. Harmaan puukaiteen karhea pinta raapi hänen pehmeitä sormenpäitään ja merten takaa kantautuvat hyytävät tuulahdukset kipristelivät arkoja kämmeniä.
"Tervetuloa Gimli, Glóinin poika", haltia totesi aaltojen yli kantavalla äänellään kääntämättä katsettaan vaahtoavasta merestä. "Olet viimein täällä."
Laivan puukansi narahti kevyesti. Punakuontaloinen kääpiö seisahtui sopivan matkan päähän vanhasta ystävästään nojaillen kaiken nähneeseen kirveeseensä hieman yllättyneenä siitä, että haltia oli aistinut hänen läsnäolonsa kaikkien niiden varjojen keskelläkin. Hän katseli tuon siroa mutta voipunutta olemusta, joka voisi särkyä yhdestäkin tuskallisesta muistonripaleesta.
"Niin, Legolas, tässä minä olen", hän murahti lopulta tuttuun tapaansa. "Minä muutin mieleni, minä-"
"Tiedän." Legolas keskeytti kääpiön puheen rauhallisesti ja kääntyi tuon puoleen herkkä, kiitollinen hymy huulillaan. "Ja minä kiitän sinua suuresti, ystäväni, sillä matka olisi varsin vaivalloinen ja ennen kaikkea pitkästyttävä ilman sinun seuraasi."
Gimli hymyili tummilla silmillään ja nyökkäsi lyhyesti. Vielä jokunen päivä sitten hän oli ollut aivan varma siitä, ettei Legolaksen pyynnöstä huolimatta suostuisi astumaan tämän kanssa vastarakennettuun harmaaseen laivaan, joka lempeiden tuulten saattelemana veisi heidät Valinorin ikuisille maille, kauas pois varjojen helmoihin vaipuneilta Gondorin mailta. Tarkemmin asiaa kuitenkin pohdittuaan, mikä oli Gimli Glóinin pojalle varsin epätavanomaista, oli valinta lopulta osoittautunut helpoksi. Viimeisetkin Sormuksen ritarit olivat näet lähteneet kolkoilta mailta, liian monien hän oli nähnyt poistuneen tuonpuoleiseen. Mitä hänelle jäisi, mitä hän tekisi Kimaltelevien luolien uumenissa vailla ketään, kenen kanssa jakaa helmien loputon säihke? Legolaskin jättäisi lähtiessään taakseen vain säälimättömän kaipuun.
Yksinäisyys kuulosti jopa kovan kuoren omaavalle kääpiöllekin liian ankealta ja lohduttomalta.
"Vieläkö sinä suret Aragornin kuolemaa?"
Hymynkare haihtui Legolaksen huulilta yhtä nopeasti kuin se oli niille ilmestynytkin, ja silmäkulmaan syttynyt pilke sammui, kun hän käänsi katseensa takaisin kohti ulappaa.
"Valitettavasti niin, Gimli", hän sanoi ja huokaisi syvään. "Luulin päästäneeni jo irti, mutta ajattelen häntä silti kovin usein. Sydämeni suorastaan laulaa, kun hän on mielessäni! Ja se jos jokin synkentää sisintäni, vaikka hän toivoikin minun kylpevän iäti loistavassa Kultavalossa."
"Sinä merkitsit hänelle enemmän kuin kukaan muu meistä, Legolas."
Haltian silmät välähtivät kuunkajossa.
"Mutta minä en tahdo sitä kunniaa itselleni!" hän parkaisi vastatuuleen ja painoi katseensa alas viimeisten sanojen sirpaloituessa hänen väriseville huulilleen. Hänen polvensa tuntuivat veltoilta ja olivat valmiina antamaan periksi minä hetkenä hyvänsä.
Haltian ja kääpiön välille laskeutui hiljaisuus, jota rikkoi vain laivan kevyt narina, kun se kellui rannan velloavassa aallokossa. Tuuli ujuttautui reivatun purjekankaan väleihin kuin valmiina saattamaan ystävykset viimeiselle retkelleen Vartioidun valtakunnan toiselle puolen.
Legolaksen huokaus karkasi tuulen mukaan, kun hänen katseensa kulki pitkin taivaan ja maan rajaa.
"Vuodet olivat virranneet läpi hänen suoniensa, Gimli, ystäväni. Ne olivat ruostuttaneet hänen rohkeaa sydäntään, jota niin moni kadehti ja hamusi omakseen. Minä näin, miten Lännen ihmisten prinssi vaelsi ottamatta askeltakaan ja minä kuulin, miten hänen mielensä janosi takaisin erämaan vapauteen. Minä tunsin Valkoisesta kaupungista heijastuneet varjot hänen sisällään, vaikka hän käänsi katseensa eikä suostunut koskaan myöntämään. Hän väsyi, Gimli, väsyi olemattomuuteen ja peilistä näkemiinsä kasvoihin, jotka eivät enää kuuluneet hänelle. Liian kauan oli kulunut aamunkoista, jona taivas avautui purppuraisena ja hänen kätensä pitelivät viimeisen kerran palavan tähden lailla loistanutta Aurinkoa, vereen tahriutunutta Andurília. Liian monta kuunpimennystä olivat hänen harmaat silmänsä nähneet viimeisten laivojen purjehdittua merten taa ja tuulen pyyhkäistyä pois ystävien jalanjäljet vuorten poluilta. Nyt minä ymmärrän, miksi hän ei koskaan janonnut Gondorin kruunua omakseen. Se antoi hänelle kaiken, mutta vei mukanaan vieläkin enemmän."
Legolas vaikeni. Hänen katseensa tavoitteli kaukana siintävää ulappaa, jonka toisella puolen virtasivat sinisävyiset ikuisuuden virrat ja kohosivat mahtavat vuoret vasten iäti paistavaa aurinkoa. Sitten haltia hymähti hiljaa.
"Niin voimakas oli hänen tahtonsa ottaa yksin vastaan Erun Lahja, ettei edes Iltatähden valo enää löytänyt hänen sisimpäänsä varjojen laskeutuessa yllemme tähtien reunalta."
Kansi narahti, ja haltia tunsi yllättäen karheiden mutta vahvojen sormien otteen käsivarressaan. Hän laski katseensa Gimliin, joka hengitti syvään ja tuijotti kostein silmin visusti horisonttia punaiset, takkuiset hiukset tuulen mukana tanssien. Kääpiön vuosien varrella kovettuneet sormenpäät tuntuivat pehmeiltä Legolaksen kalpealla, täydellisellä iholla ja ne saivat lämmön virtaamaan pitkin hänen käsivarsiaan ja lopulta läpi koko hänen siron kehonsa. Hän saattoi maistaa miellyttävästi kipristelevän lämmön pisaroista kostuneilla huulillaankin. Hiljaisuus soi kauniisti heidän ympärillään ja sanojen olemattomuus tuntui oikealta ja rauhoittavalta. Ystävän kosketus puhui tarpeeksi. Se sai haltiaprinssin tyyntymään villien vaahtopäiden tavoin ja sulkemaan väsymystä kantaneet silmänsä.
"Meidän taitaa olla aika lähteä, ystäväiseni, vai mitä siihen sanot? Minusta tuntuu, että viimein on tullut meidän vuoromme purjehtia läpi muistojen verhon ja unhoituksen. Sillä usko vain, pian meidän tarinamme saavat osansa vain lasten kehtojen vierellä ja myyttiä haltian ja kääpiön välisestä ystävyydestä kerrotaan vain tyhjien oluttuoppien äärellä!"
Legolas kohotti leukaansa, avasi kristallinkirkkaan tuikkeen takaisin saaneet silmänsä ja veti syvään henkeä haistellen meren suolaista tuoksua. Ulvova tuuli toi mukanaan Amanin metsistä kantautuvan kultahaltioiden laulun, joka kertoi kyntäjästä merien ja maalaajasta horisonttien.
"Täyttäköön tuuli purjeemme, olkoot aaltomme turvalliset ja horjumattomat."
Namárië ed' i'ear ar' elenea, tenna' ento lye omenta.
Namárië ed' i'ear ar' elenea, tenna' ento lye omenta.
= Hyvästi meren ja tähtien kautta, kunnes seuraavan kerran tapaamme.