Ficin nimi: Koiran elämää
Kirjoittajat: tellie
Fandom: Bleach
Tyylilaji/Genre: humor/friendship
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Byakuya, Renji
Summary: Elämä Gotei 13:n riveissä on melkoista koiranelämää. Joinain päivinä enemmän kuin toisina.
A/N: Olin muutama vuosi sitten kesätöissä, joissa oli joskus löysää aikaa. Silloin tuli luettua aika paljon Koiramme-lehteä, mikä myös tuli uniin. Kovin usein en ole omaan nauruuni herännyt, mutta silloin kävi niin... Kuume viimeisteli lopputuloksen.
Eli ihan oikeasti: crack-huumoria.
Koiran elämää
Kuten tavallista oli, Byakuya istui työpöytänsä ääressä. Tavallisesti hänen ryhtinsä oli suora, olemuksesta levollinen ja liikkeensä arvokkaita ja harkittuja. Tavallisesti hän istui kuin patsas, vain toisinaan maalaten harkitun piirron tai kaksi edessään olevalle paperille.
Päivä ei kuitenkaan ollut tavallinen päivä. Byakuya liikehti tuolillaan siinä määrin levottomana, että hänen luutnanttinsa, huomattavasti vähemmän rauhallinen punapää, alkoi luoda häneen pitkiä katseita.
Saamansa huomion vuoksi Byakua pakotti itsensä paikoilleen. Yksinkertaisesti miehen hänen asemassaan ei sopinut venkoilla tuolillaan kuin ikävystyneen oppilaan. Mutta oli niin vaikea pysyä paikoillaan! Olo oli käymässä suorastaan sietämättömäksi!
Kunnianarvoisa kapteeni vaihtoi painoa pakaralta toiselle mahdollisimman huomaamattomasti. Hän tiesi hyvin, että mikäli hänellä olisi lainkaan järkeä päässään, hän olisi jo kääntynyt neljännen divisioonan puoleen. Mutta kun vaiva oli niin nöyryyttävä.
Byakuyan...
perä syyhysi hillittömästi.
Lopulta kärsimys pakotti kapteenin nöyrtymään.
”Ah, sinulla lienee kihomatoja. Niitä on nyt jostain syystä liikkeellä”, aina yhtä hyväntuulinen Retsu sanoi, kun Byakuya oli onnistunut kakomaan lähes mahdottomat sanat suustaan.
Selvästi sanat otettiin vastaan mitä suurimmalla järkytyksellä, mikä sai Retsun jatkamaan: ”Älä huoli, ystävä hyvä. Ne eivät ole lainkaan vaarallisia ja niistä melko helppo hankkiutua eroon.”
Byakua löysi taas puhekykynsä: ”Mutta... Mutta...”
”Mutta kuinka
minulla voi olla matoja!” hän kiljahti. ”Minä vietän kaikin puolin kunnollista elämää, ja voit uskoa, että pidän huolta siitä, etteivät palvelijamme laiskottele talon puhtaanapidossa.”
Retsu hymyili laajasti pelättyä hymyään, joka yhtä laajasti tunnettiin alahan-rauhoitua-tai-alan-rauhoittaa -ilmeenä.
”Toisin kuin yleensä uskotaan, kihomatoja saadakseen ei tarvitse asua läävässä. Pelkkä huono onni riittää, joskin huono käsihygienia altistaa tartunnalle.”
Byakuya rauhoittui (ei ollut viisasta uhmata Unohanaa), mutta se ei estänyt häntä väittämästä vastaan: ”Mutta minulla on hyvä käsihygienia. Oletko sinä varma?”
”No, voinhan minä katsoakin.”
”Ei tarvitse, luotan kyllä diagnoosiin. Kiitokset teille, kapteeni Unohana.”
”Ehkä sinulla sitten oli yksinkertaisesti huonoa onnea”, Retsu jatkoi pitkittäen aihetta julmasti. ”Kuten sanoin, kihomatoja on nyt liikkeellä. Akatemiassa on oikeastaan pienimuotoinen epidemia. Sen jäljittäminen on tuottanut luutnantti Kotetsulle melkoisesti harmaita hiuksia. Ehkä häntä auttaisi, mikäli vastaisit muutamiin kysymyksiin. Oletko viettänyt paljon aikaa kokelaiden kanssa? Tai akatemian tiloissa?”
”En, en lainkaan. En ole tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa tai tavannut ketään, jota en normaalisti tapaa.”
”Oletko varma?” Unohana kysyi kurtistaen kulmiaan kevyesti. ”Voi tietysti olla, että joku läheisistäsi on saanut tartunnan akatemiasta ja sinä olet saanut omasi häneltä... Mutta mahdollista on myös, että sinua ja akatemian epidemiaa yhdistää taho, joka auttaisi meitä jäljittämään tartuntojen alkulähdettä. Osaatko sanoa, kenestä voisi olla kysymys?”
Byakuya pudisti päätään. ”Mikäli mieleeni tulee jotain, otan yhteyttä. Tämä on mitä kiusallisinta. En toivoisi tätä pahimmalle vihamiehellenikään.”
Retsu uskoi.
Matokuuri alkoi, ja niin alkoi myös ankara puhdistus. Kuchikien kartanossa ei ollut yhtä ainoaa pintaa, joka olisi säästynyt raivoisalta pesulta ja puunaukselta. Niin raivoisaa oli siivous, että muutamat rohkeimmista palvelijoista alkoivat kyseenalaistaa klaanin virkaatekevän pään mielenterveyttä.
Lopulta madot olivat historiaa ja kutina helpotti. Byakuya ajatteli jo voivansa sysätä koko tapauksen henkilöhistoriaansa, vain hänelle itselleen avoimeen kategoriaan
vähemmän mieltä ylentävät yksityiskohdat.
Kohtalo oli päättänyt toisin.
Vain kaksi viikkoa kuurin loppumisen jälkeen Kuckikin klaanin kunnianarvoisa pää ja Gotei 13:n kapteeni löysi itsensä toimistostaan. Hän tunsi palavaa halua – ei,
tarvetta – kiemurrella tuolillaan. Hän sai käyttää jokaisen murenen vuosisatojen karkaisemaa tahdonvoimansa terästä ollakseen paikoillaan. Paperitöistä ei tietenkään näissä olosuhteissa tullut mitään.
Kuka kumma Byakuyan oli taas tartuttanut? Kotonaan hän oli pessyt käsiään neuroottisuutta lähenevällä huolellisuudella, sillä vaikka suvun palvelijat olivat parhaista parhaat, koskaan ei voinut olla liian varma.
Sentään se valoisa puoli tilanteessa oli, että Rukia, jota Byakuya oli aluksi sielu kauhua täynnä epäillyt, ei voinut olla tartunnan lähde. Tyttö nimittäin oli lähtenyt elävien maailmaan silloin, kun kuuri oli ollut vielä kesken.
Rukia on hieno tyttö, Byakuya ajatteli,
mutta ne hänen ystävänsä... Kaikenlaisia katurakkeja. Se Ichigokin, ties millä kujilla luuhaa ja kerää loisia itseensä.Kulkukoirista puheen ollen, samaan aikaan toimiston fyysisessä todellisuudessa Renji kasasi pinoon paperityönsä, joita oli vaaleanpunainen kielenpää koomisesti näkyvillä pakertanut pitkin viikkoa. Hän näytti tekevän lähtöä... Mikä kumman laiskamato häneen nyt oli mennyt? Virka-aikaa oli jäljellä vielä oli puolet.
Ei! Ei enää mitään matoja!”Luutnantti Abarai, mihin ihmeeseen te mahdatte olla menossa? Keskellä kiireisintä virastoaikaa?”
Renji näytti hämmästyneeltä esimiehensä äkeänsarkastisen kohteliaisuuden edessä. Kapteeni ei ollut koskaan aikaisemmin unohtanut alaiselleen määrättyjä tehtäviä.
”Kapteeni Kuchiki, olen menossa Akatemiaan. Kido-onnettomuus, josta minua jostakin aivan käsittämättömästä syystä syytetään, sai Muragama-sensein vuoteenomaksi. Syyllinen kunnes toisin todistetaan ja sitä rataa, joten minun täytyi vastaanottaa sijaisuus.”
Sanat iskivät Byakuyan tajuntaan kuin vasara päähän, ja niiden vaikutuskin oli jokseenkin samanlainen. Ainoastaan tämä pelasti Renjin kokemasta Senkei Senbonzakura Kageyoshia, sillä kun kapteeni toipui järkytyksestään siinä määrin että alkoi tapailla miekkansa kahvaa, toimiston ovi oli jo ennättänyt mennä kiinni.
Totta kai se on hän! Minun olisi pitänyt ymmärtää. Kuinka saatoin olla näin sokea? Abarai saattaa olla kammattu ja kylvetetty, mutta hän on silti sama katukoira kuin tänne tullessaankin... Ja katukoirien tavoin hänellä on matoja.
Syöpäläisia! Sisäloisia! Minun luutnantissani! Kuulen tästä häpeästä vielä kuolinvuoteellanikin!
Ellei sitten...Byakuya lähetti havaintonsa Retsulle hornanperhosen mukana ja toivoi parasta.
Asia oli selvä. Pihvi. Kulhollinen jääkylmää, limaiseksi hyytynyttä ramenia. Häpeä ei ollut vältettävissä.
Epidemian taltuttamiseksi Retsun oli julkaistava tiedote, jossa käskettiin kaikkien Renjin kanssa tekemisissä olleiden saapua terveystarkastukseen. Todellista syytä ei kerrottu, tietenkään, mutta tunnetusti armeijat olivat pahempia juorupesia kuin pyykkituvat. Tiedon leviämistä ei voinut estää. Alle kahdessa tunnissa koko juttu oli kaikkien tiedossa.
”Miten sinä saatoit?” Byakuya pauhasi alaiselleen sävyyn, jota oli säästänyt aivan erityisen munauksen varalle. ”Kolmannes akatemian oppilaista ja lisäksesi viisi luutnanttia on matokuurilla, kiitos sinun. Onko sinulla päässä vikaa?”
”No en minä voinut tietää”, Renji puolusteli vaisusti. ”Tarkoitan, että kyllähän ihmisiä kutittaa joskus... kaikkialta.”
”Sinä... sinä...” kapteeni höyrysi, mutta jopa aatelisen monipuolinen sanavarasto petti.
Edes Kuchikien vaativaan koulutukseen kuulunut aihekohtaista sanastoa, joka olisi kattanut tämän nimenomaiseen tilanteen.
”Tämä juttu ei ole loppuunkäsitelty”, Byakuya tokaisi keräten kokoon arvokkuutensa rippeet. Hän sipaisi harottavan tukkansa sen normaaliin huoliteltuun asuun ja poistui paikalta.
Epidemia saatiin hallintaan ja elämä alkoi palata vanhoihin uomiinsa. Ne harvat, jotka olivat riittävän laholatvaisia härnätäkseen Renjiä tapahtuneesta, muistivat nopeasti paikkansa hänen shikainsa edessä. Tämä ei tietenkään koskenut erittäin huvittunutta Rukiaa ja vielä huvittuneempaa Ichigoa.
Byakuya taas ei viitannut sanallakaan tapahtuneeseen kokonaiseen kahdeksaan päivään. Juuri kun Renji alkoi uskoa kenties pääsevänsä kuin koira veräjästä, koitti hänen kannaltaan äärimmäisen synkeä keskiviikko.
"Abarai", Byakuya määräsi jäisellä äänellä heti Renjin saapuessa töihin. "Tänne."
Renji totteli, tietenkin. Vaikka hän ei pitänyt siitä, kuinka kapteeni piilotteli jotain selkänsä takana, hän astui suoraan surman suuhun, pää painuksissa ja katse maahan luotuna. Kun hän tunsi jonkin koskettavan kaulaansa, hän lausui mielessään viimeistä rukoustaan.
Kipua ei kuitenkaan tullut, vaan hän tunsi jonkin kietoutuvan kaulansa ympärille. Varmastikaan Byakuya ei vielä ollut vajonnut niin alas, että kuristaisi alaisensa paljain käsin.
Eihän?
"Se on Kurotsuchin uusin luomus", Byakuya selitti kylmästi. ”Sinun on käytettävä sitä joka päivä. Minun toiveestani Kurotsuchi lisäsi siihen lukon, jottet itse kykene riisumaan sitä.”
Kaulapanta, Renji tajusi nostaessaan kätensä kaulalleen syvää häpeää tuntien.
Ja toden totta; kun Renji myöhemmin pääsi katsomaan itseään peilistä, hänen kuvajaisellaan oli tyylikäs tummanbeige kirppupanta, varustettuna metallisella tunnistuslaatalla, johon oli kaiverrettu Byakuyan koukeroisella käsialalla teksti
Abarai Renji.
Mutta sehän sopii sinulle, Zabimaru kuiskasi huvittuneena. Toteamus loi pohjan aivan toisenlaiselle keskustelulle, joka käytiin muutamaa tuntua myöhemmin, heti sen jälkeen, kun Renji ei enää yrittänyt saada pantaa pois kaulastaan.