Otsikko: Isänsä kaltainen
Kirjoittaja: Subbe93
Ikäraja: S
Henkilöt: Adrian Saarenmaa
Genre: Vähän angst, deathfic, draama
Haaste: Inspiroidu musiikista, biisi:
Arttu Wiskari – Isäni kaltainenSinä jouluna meni yli. Adrian oli siihen asti purrut hampaitaan yhteen ja tehnyt vaimonsa ja perheensä mieliksi pitääkseen suunsa kiinni, mutta se oli jo liikaa. Tuoli kolahti liikahtaessaan taaksepäin samaan aikaan kun nyrkki iski pöytään.
”Nyt riittää”, Adrian ärähti isälleen. Huone hiljeni saman tien ja jokainen naulitsi katseensa Adrianiin, joka tuijotti tiukasti isäänsä. Vanhus tuijotti päättäväisesti takaisin ainoaa poikaansa. ”Jos et ole ymmärtänyt vieläkään, en todellakaan ota yritystäsi.”
Vanhus ei hätkähtänyt. ”Totta kai sinä otat”, mies sanoi rauhalliseen sävyyn ja nosti lautasliinan, jota oli sylissään pitänyt. ”Kukas muukaan siellä jatkaisi?”
”Kuka muu tahansa, mutten minä”, nuorempi miehistä tokaisi. ”Minä en huoli sinulta yhtään mitään.”
”Adrian-rakas”, Adrianin äiti huokaisi teatterillisen liioitellusti. ”Totta kai sinä otat. Sinuahan varten isä on sinulle tietä raivannut…”
”Älä sinä puutu tähän”, Adrian tokaisi äidilleen. ”Äläkä edes kuvittele sen pelastavan tilannetta. Minua ei lohduta yhtään se, että vanhempani unohtivat ainoan lapsensa vain luodakseen tälle uran. Sitä paitsi…” Hän kääntyi takaisin isänsä puoleen. ”Minä en aio olla niin kuin sinä! Minä en todellakaan aio ottaa yritystäsi, matkustaa maailmalla ja unohtaa, että minulla on perhe. En todellakaan! Minulla on vaimo, jota rakastan, ja lapset, joiden tukena aion olla lopun elämääni. Minä en aio tehdä sinun enkä äidin virhettä.” Ja kun vanhus oli aukaisemassa suunsa, Adrian nosti kätensä. ”Älä yritä, vanhus. En halua yritystäsi! Ja sillä selvä!” Sitten mies kääntyi. ”Kiitos ruuasta. Me lähdemme nyt kotiin.”
”Adrian…”
”Enkä tule muuttamaan mieltäni”, Adrian lisäsi isälleen ja asteli päättäväisin askelin eteiseen. Hän ei tekisi niin kuin isänsä. Hän ei todellakaan olisi kuin isänsä.Ne mietteet olivat silloin niin päättäväisiä. Nyt Adrian puristi nyrkissään olevaa hiekkaa ja tuijotti, miten hänen isänsä arkku makasi sille kaivetussa kuopassa. Hän kuuli äitinsä, vaimonsa ja tyttäriensä itkevän, mutta hän pitää kasvonsa peruslukemilla. Hän ei koskaan myöntäisi kenellekään muulle kuin vaimolleen, miten katui sitä riitaa ja välien katkaisemista.
Mies nosti ilmeettömin kasvoin kätensä ja heitti kädessään levänneen mullan valkoisen arkun päälle hänen lapsiensa ruusujen päälle. Vanhus jätettäisiin nyt lepoonsa. Joku nosti kuopan päälle väliaikaisen kannen, ja sukulaiset alkoivat koota kukka-asetelmiaan sen päälle. Charlotta teki miehelleen palveluksen ja laski heidän asetelmansa Adrianin puolesta.
Olisiko Adrianin pitänyt sittenkin niellä ylpeytensä ja antaa anteeksi? Ainahan hän oli ollut katkera siitä, miten hänen vanhempansa olivat liian kiireisiä maailmalla ja unohtaneet ainoan poikansa olemassaolon, mutta silti. Kun Adrian oli kantanut painavaa arkkua, ei mies ollut voinut välttyä siltä pieneltä katumukselta, joka oli osittain myös hänen vaimonsa ansiota. Charlotta oli vain liian hyvä ihminen, valmis antamaan uusia mahdollisuuksia. Sitä nainen oli miehelleenkin hokenut.
”Antaisit heille mahdollisuuden…” Adrian ei ollut antanut, ei isälleen. Ja nyt se oli myöhäistä. Hän ei voisi antaa isälleen anteeksi. Eikä isä hänelle. Vai olikohan vanhus kenties antanut, hiljaa omissa ajatuksissaan? Sitä Adrian ei saisi koskaan tietää, eikä sillä, että hän olisi edes ansainnut isänsä anteeksiantoa.
”Adrian, tuletko?”
Siro käsi kosketti hänen mustan pukunsa peittämää olkapäätä, eikä Adrian voinut estää itseään. Hän tuijotti tiukasti hautaa, mutta nosti toisen kätensä vaimonsa käden päälle. Se tuntui jotenkin lohduttavalta. Charlotta ainakin välitti hänestä.
”Minä halusin aina olla parempi kuin hän”, mies sanoi lopulta ja irrotti katseensa haudasta vilkaisten nopeasti vaimoaan.
”Tiedän”, nainen vastasi lempeästi ja yritti hymyillä.
Se ei kuitenkaan saanut miestä hymyilemään. Sen sijaan tuo siirsi katseensa takaisin tuoreeseen hautaan. ”Oletko pettynyt? Etten osannut antaa anteeksi?”
Jostain kauempaa kuului ihmisten puhetta. Adrian tunsi, miten hänen vaimonsa laski kätensä pois hänen olkapäältään, ja sai samalla miehen laskemaan oman kätensä. Hän tunsi, miten sirot sormet pujottautuivat hänen sormiensa lomaan, ja naisen pää nojautui hänen käsivarttaan vasten. ”Koskaan ei ole liian myöhäistä antaa anteeksi.”
Charlotan ajatusmaailma oli liian outo Adrianille. Kahdenkymmenenkuuden vuoden yhdessäolon jälkeen Adrian ei vieläkään aina ymmärtänyt sitä, mitä Charlotta ajoi takaa.
”Hän on kuollut”, oli kaikki, mitä mies osasi sanoa.
”Mutta hän on aina läsnä”, nainen sanoi. ”Eivät kuolleet koskaan hylkää meitä. He ovat aina lähempänä kuin uskommekaan.”
Adrian kurtisti kulmiaan ja katsoi vaimoaan. ”Uskotko todella, että kuolleet jäisivät jonkinlaisina haamuina tähän maailmaan meidän seuraamme?”
Charlotta hymyili. ”Haluaisin uskoa”, nainen vastasi ja siirsi haikean katseensa hautaan. ”Tuntuu jotenkin lohdulliselta, etteivät he oikeasti jätä meitä.” Sitten nainen huokaisi ja irrottautui miehestään. ”Enää muistotilaisuus, sitten se on ohi.”
Adrian jäi hetkeksi katsomaan kohtaa, jossa hänen vaimonsa oli vain hetki sitten seisonut. Sitten hän siirsi katseensa takaisin kukkien peittämään hautaan.
”He elävät meidän ajatuksissa ja muistoissamme”, Charlotan lempeä ääni sanoi jostakin Adrianin takaa. ”Niin kauan kun muistamme heidät, he ovat meidän kanssamme.”
Hellä kosketus käväisi miehen selässä ennen kuin askeleet kielivät, että Charlotta suuntasi askeleensa muiden luokse. Adrian odotti pitkän tovin ennen kuin nosti katseensa taivaalle. Hän aukaisi suunsa antaakseen anteeksi, mutta sitten hän käsitti, miten typerältä se kuulostaisi. Ei hänen isänsä sitä kuitenkaan kuulisi. Se oli vain näitä Charlotan idealistisia ajatuksia, joihin Adrianin realistiset ajatukset eivät vain sopineet.
Mutta jos todella kuulet, niin annan anteeksi, Adrian ajatteli ennen kuin käänsi haudalle selkänsä ja lähti muiden sukulaisten luokse.
Muistotilaisuus oli tuskallinen. Adrian oli hyvin kiitollinen päästessään kotiin, saadessaan höllentää hautajaissolmionsa ja…
Adrian pysähtyi seinäpeilin kohdalla ja katsoi itseään siitä. Ennen hän ei ollut siihen kiinnittänyt huomiota, mutta nyt hän tajusi, miten hän näytti omalta isältään. Ihan liian liikaa. Ihan kuin se vanhus seisoisi hänen edessään neljänkymmenenkuuden vuoden ikäisenä. Samat ruskeat silmät ja hiukset, sama vakava ilme kasvoillaan, samanlaiset kasvonpiirteet…
”Ad?”
Adrian siirsi katseensa peilin kautta vaimoonsa, joka katseli häntä hieman huolestuneena. ”Onko kaikki hyvin?”
Adrian tuijotti hetken vaimoaan ennen kuin siirsi katseensa takaisin itseensä. ”Kaikki hyvin”, hän mumisi. ”Tajusin vain, miten paljon näytän siltä vanhukselta.”
Charlotta hymähti. ”Ja tiedän, ettei tämä välttämättä lohduta sinua, mutta… jos rehellisiä ollaan, niin sinä hieman kuulostatkin häneltä.”
Adrian huokaisi raskaasti. Ei, ei se lohduttanut. Hän ei halunnut olla kuin isänsä. Mutta totuus taisi tosiaan olla se, ettei hänestä ollut tullut lainkaan sen parempi ihminen kuin isästään. Hän oli samanlainen…
”On teissä eronne”, Charlotan ääni sanoi kuin lukien miehensä ajatukset. ”Sinä ainakin olet kasvattanut omat lapsesi.” Sitten nainen tuli lähemmäs. ”Yritä keksiä nyt muuta ajateltavaa. En haluaisi, että tuijotat peiliin koko lopun iltaa.”
”Niin kai”, Adrian mutisi ja sulki sitten silmänsä päästäkseen irti peilistä ja siinä seisovan miehen katseesta.
”Äiti!”
Aleksi ilmestyi ovelle kauluspaidassaan ja avonaisessa kravatissaan. ”Minttu ja Emilia kaipaavat kai apua.”
Adrian havahtui tajuamaan, miten paljon Aleksi näytti häneltä. Olihan hän Aleksin nähnyt monen monta kertaa, mutta koskaan aikaisemmin hän ei ollut kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Aleksi oli hänen poikansa ja sillä siisti.
Ei se omena näköjään kovinkaan kauas päässyt puusta putoamaan. Adrian ei voinut olla miettimättä, olisiko Aleksi joskus kuin hän? Olisiko Aleksi ehkäpä katkera jostakin, mitä Adrian ei olisi tehnyt poikansa hyväksi? Katkaisisiko Aleksi välit häneen, jos hän tarjoaisi oman yrityksensä pojalleen? Tosin Adrian oli jo päättänyt, ettei tyrkyttäisi. Poika saisi vapaasti valita, mitä tekisi tulevaisuudessa, mutta silti. Hän ei voinut olla miettimättä, kokisiko hän joskus myöhemmin saman kuin isänsä.
”Onko sinulla ikävä vaaria?”
Adrian katsoi poikaansa suoraan noihin ruskeisiin silmiin, jotka oli selvästi häneltä perityt. Oikeastaan perheen esikoinen oli perinyt isältään suurimman osan ulkonäöstään ja luonteestaan. Hän olisi yhtälailla isänsä kaltainen, halusipa poika sitä tai ei.
Mies riisti katseensa esikoisestaan ja kohtasi taas oman kuvajaisensa. ”Ehkä”, hän vastasi lopulta. Sitten hän kallisti päätään ja kurtisti hieman kulmiaan. ”Mutta ole sinä Aleksi viisas, äläkä ikinä anna ylpeyden kasvaa rakkautta suuremmaksi.”
Hän näki peilin kautta, miten nuorukainen liikahti. ”Ai.”
”Minä tein sen virheen”, mies jatkoi hiljaa. ”Tosin siihen liittyi ripaus katkeruutta ja vihaa, mutta totuus on, että äitisi on viisas nainen ja yllättävän oikeassa. Jos olisin kuunnellut häntä, ja jos olisin ollut järkevä, olisin antanut ylpeyden ja kaiken muun unohtua ja… antanut anteeksi.” Hän katsoi poikaansa taas peilin kautta. ”Ja usko minua, ettei ole helppoa elää syyllisyyden kanssa.”
Aleksi tuijotti isäänsä hetken ennen kuin asteli tämän vierelle. Adrian seurasi nuorukaisen peilin kautta, ja kun poika seisoi hänen vierellään, melkein yhtä pitkänä ja komeana kuin isänsä, heidän katseensa kohtasivat peilin kautta.
”Sinulla on syysi”, poika sanoi lopulta.
Adrian näki, että poika ymmärsi yskän, mutta mies tiesi, ettei se ollut mikään syy olla antamatta anteeksi. Ei enää.
”Ei se lohduta enää siinä vaiheessa, kun tajuaa, ettei ole yhtään sen parempi ihminen kuin toinenkaan”, Adrian vastasi lopulta ja katsoi taas itseään. Hän piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. ”Minä halusin olla niin paljon parempi kuin hän. Minä halusin pitää huolta perheestäni. Minä halusin kasvattaa omat lapseni, olla heidän tukenaan ja rakastaa heitä. Minulle oli paljon tärkeämpää tulla rakastetuksi kuin tienata rahaa ja rikastua. Kuvittelin, että voisin tehdä kaiken paljon paremmin kuin isäni, olla paljon parempi ihminen kuin hän.” Hän naurahti hieman katkeraan sävyyn. ”Nyt kuitenkin huomaan, etten ole yhtään sen parempi ihminen kuin hän.” Mies pudisteli päätään hieman. ”Piti kulkea näinkin pitkä matka vain tajutakseen, että… pohjimmiltani olen isäni kaltainen.”
Aleksi naurahti, ja sai Adrianin siirtämään katseensa poikaansa. ”Tiesitkö, että minäkin olen pohjimmiltani isäni kaltainen, ja ylpeä siitä?”
Se nosti pienen hymyn Adrianin huulille. Se, jos mikä tuntui lohduttavalta. ”Kysyn asiaa uudelleen kuolinvuoteellani”, hän sanoi pojalleen samalla kun nosti kätensä ja pörrötti poikansa ruskeita hiuksia.
