Maasta ja taivaasta
fandom: Saiyuki Gaiden
paritus: Tenpou/Kenren
ikäraja: K-11
genre: romance, deathfic
yhteenveto:
Kun hiekka on liian hienoa, se valuu sormien lomasta tasaisena virtana vailla yksittäisiä kiviä. A/N: Kirjoitettu
Kaiken maailman ficleteihin tämän kuvan inspiroimana. Rustasin tämän pidemmän tekstin välipalana purkaakseni pehmoisia höpöhöpö-fiiliksiäni, mutta ei tästä nyt mitään apua tainnut olla — päinvastoin, hampaat mädättävä sokeri se vain valtaa entistä enemmän tilaa >_<
Taivasten läntisen armeijan kenttämarsalkka Tenpou tietää tylsistymisestä kaiken. Päivät, kuukaudet, vuodet seuraavat toinen toisiaan yhtä lumoavan kauniina, sulautuen yhdeksi saumattomaksi jatkumoksi lempeää auringonvaloa ja hennosti havisevia lehviä. Siitä on mahdotonta nostaa esiin yhtäkään hetkeä erityisenä, muistamisen arvoisena, millään muotoa parempana kuin sadat ja tuhannet kaltaisensa. Kun hiekka on liian hienoa, se valuu sormien lomasta tasaisena virtana vailla yksittäisiä kiviä.
Kenraali Kenren olisi kai ollut rikka kenen tahansa muun kengässä, pelkkä piina monine särmineen. Tenpou sen sijaan oli toivottanut muutoksen tervetulleeksi. Se tupakkatauko oli ollut ensimmäinen erityinen hetki ikuisuuteen.
Kulku kaltevalla pinnalla uuden tuttavuuden kanssa pakotti tasapainoilemaan, jokainen askel sillä vieraalla maaperällä oli vailla vertaansa. Se horjuminen oli hyvästä. Ja miten paljon paremmalta yhdessä juotu viini maistuikaan, kun sen loppumista oli vaikea ennakoida ja viimeiset pisarat piti nauttia toisen huulilta, nuolla niin suupieliltä kuin ahnaalta kieleltäkin. Tutut sanat verhoutuivat uusiin väreihin, kun toinen luki ne ääneen sävyttäen kaiken painotuksilla, joita ei itse ollut tullut aiemmin ajatelleeksi.
Jos Tenpou olikin jo taivaallisen arjen turruttama, tyytynyt hiljaisiin huvituksiinsa — kirjojen lainaamiseen niitä koskaan palauttamatta, savukkeisiin jokaisesta hengenvedosta nauttien, lukemaan niin pitkään, että unohti sellaiset velvollisuudet kuin syöminen tai nukkuminen — Kenren on toista maata. Hänessä mikään ei ole hiljaista. Eikä hän
siedä tylsistymistä.
Maallinen maailmakin on toisenlainen. Siellä valo ei kosketa kaikkea; valtameriä eivät ihmisetkään täysin tunne, aivan niin kuin eivät omaa luontoaankaan. Nousevat päivät ovat toisinaan harmaita, sateisia, hyytäviäkin. Tenpou ei tiedä, millaista on todella mitata ajankulua. Millaista on oikea pimeä, sellaiset syvät ja raskaat yöt, jotka eivät tunnu lainkaan loppuvan. Tai millaista olisi unohtaa ikkuna auki ja herätä palellen, iho kananlihalle kohonneena, miltä toisen kehon lämpö tuntuisi sillon, kun painautuisi kuumaa kylkeä vasten sormet edelleen kohmeisina.
Kenren väittää, ettei sellainen voi koskaan Tenpoulle selvitäkään.
“Minä se olisin, joka kylmissään herää, sinä viet jo nyt peitot.”
Maallinen maailma on rujo ja ruma, epävarma, ja siksi se viehättää Kenreniä. Ja
se viehättää Tenpouta. Hän oppii Kenrenin päivien, kuukausien, vuosien seuratessa toinen toisiaan aivan kuten on oppinut rakkaimmat kirjansakin, hän omaksuu Kenrenin kaikkein kiehtovimpana tietona, kartoittaa niin rauhattoman mielenmaiseman kuin vahvan kehonkin jokaisen kaarteen.
Taivaassa kirsikkapuut kukkivat iankaikkisesti, maan päällä ainoastaan hetken. Sellainen kiihkeä muutos alkaa varkain kiehtoa pitkästyneen jumalan mieltä tämän maatessa hämärässä kaltaisensa käsivarsilla.
Joten kun koittaa se hetkistä erityisin, viimeinen väläys taivaallista valoa ennen täydellistä pimeyttä, Tenpou ei tunne kuin odotusta. Kauneimminhan kai kukoistaa se, joka toisinaan lakastuu ja lepää, uinuu melkein kokonaan unohtaen, mutta jonka silti tunnistaa sieluunsa kerran piirretyksi toisenlaisessakin valossa.
