Title: Minä vain ajattelen
Author: Starcrossed
Pairing: -
Rating: S
Genre: Angst
Disclaimer: Tämä ei kerro minusta eikä kenestäkään muustakaan todellisesta henkilöstä, päähenkilö ja koko tilanne ovat täysin mielikuvitukseni tuotetta. Hahmo on siis minun.
Warnings: Pedoseksuaalisia tunteita, ihan pieni maininta huumeista
Summary: Mitä on elämä, jos ei saa rakastaa?
A/N: Tämä on tänään hetken mielijohteesta kirjoitettu, halusin vaan päästä kirjoittamaan angstista tilitystä jostain ei-niin-tyypillisestä aiheesta. Yleensä en saa suunnittelematta mitään aikaan, mutta tämä valmistui aika lailla vaivattomasti.
Minä vain ajattelen
* * *
Kirottua elämää, sitä tämä on. Miksi juuri minä? Miksi juuri minun piti saada syntymässä tämä mahdoton taakka kannettavakseni, tämä polttavan häpeällinen salaisuus jota joudun pitämään itsessäni kuolemaani asti? Sitä en saa sisältäni vaikka kuinka oksennan. Se pysyy minussa kuin syöpäkasvain ja vaikuttaa kaikkeen mitä teen.
Pelkään joka sekunti henkeni edestä. Milloin joku yhdistää ne pisteet, jotka olen onnistunut hädintuskin peittämään mutta jotka silti ovat siinä, tarkkaavaisilla silmillä erotettavissa? Ovatko vainukoirat jo kannoillani? Milloin grillikioskin takaa tulee joku ottamaan oikeuden omiin käsiinsä?
Se kaikki tuntuu niin epäreilulta, että tekee mieli huutaa. En minä ole tehnyt mitään, minähän vain ajattelen! Miten niin lämmin tunne kuin rakkaus, kiintymys tai ihastuminen voi olla niin väärin? Voisinpa olla vapaa niistä tunteista. Ihastuminen on hengenvaarallista, rakastuminen olisi itsemurha. Sen vuoksi käännän pääni joka kerta kun näen jotain kaunista, välttelen heitä kuollakseni, mutta tietenkin he tulevat minua vastaan kun kävelen kauppaan, vangitsevat katseeni kun ohitan puiston, hyppivät silmiini missä ikinä liikunkin kuin ilkkuen minulle 'tästä jäätkin paitsi, hähähää'.
Yöt ovat pahimpia. Kun käyn nukkumaan jälleen yhden liian kuluttavan päivän jälkeen yrittäen tyhjentää pääni siitä kaikesta, tietenkin heikko mieleni pettää minut, ja ajattelen taas. Kunpa en olisi yksin. Kunpa vieressäni olisi yksi heistä, nytkin, pää tyynylläni ja käsi kädessäni. Osaisinpa nukkua edes yhden yön puristamatta kainalossani sitä pienenpää tyynyä...
He ovat kaikkea sitä mitä minä en ole. Suloisia, puhtaita, hyviä, viattomia, ihmisiä. Minä en ole ihminen, olen hirviö, eikä minulla ole oikeutta elää. Nälkäkuolema viemärissä mädäntyen olisi liian hyvä kohtalo minulle. Normaali ihminen tappaisi minut silmäänsä räpäyttämättä ja jatkaisi sen jälkeen matkaa hyväntekeväisyysjärjestönsä kokoukseen saarnaamaan ihmisoikeuksista. Mutta minä olen tottunut olemaan täysin arvoton, se on minun kohtaloni johon on vain alistuttava ja annettava muiden talloa, sylkeä, häpäistä.
Pystyisinpä turruttamaan kaikki aistini ja vain hengittämään päivästä toiseen vailla tuskaa. Olisin sitä minä minua pidetään; jotenkin vaillinainen, kykenemätön normaaleihin tunteisiin. Mutta ei, minä olen liiankin kykenevä, jokainen uutisartikkeli, mielipidekirjoitus ja uusi, vielä tiukempi lakiasetus rikkoo minua aina vähän enemmän. Minähän vain ajattelen. Vihaan itsesääliä yhtä paljon kuin kaikkea muutakin itsessäni, mutta en osaa sulkea silmiäni maailmalta, jossa ei vain voi elää.
Tukahduttaisin tämän sydäntäraastavan todellisuuden huumeilla tai alkoholilla, mutta pelkään itseäni liikaa. Minun on pysyttävä joka sekunti tietoisena omista tekemisistäni, täydessä kontrollissa. Jos antaisin keskittymiseni herpaantua, minulle kävisi kuitenkin jokin epämääräinen vahinko, jota en koskaan antaisi itselleni anteeksi.
Ehkä jos tosissani yritän, unohdan vielä joskus miten tunnetaan kiintymystä. Sen jälkeen minulla ei ole ongelmaa ja olen taas normaali ihminen. Mutta joka kerta kun näen uteliaat kasvot, elämäniloiset silmät, suloisen ilmeen -aitoutta, joka haihtuu vuosien myötä yhtä varmasti kuin vesi jäätyy pakkasella- tehtäväni käy yhä ylitsepääsemättömämmäksi. On vaikea uskoa, että joku voisi katsoa niihin kasvoihin tuntematta samoin kuin minä.
Minä rakastan heitä. Jos rakastaa, ei halua satuttaa. Kuolisin ennemmin. Miksi minua syytetään sellaisesta, mitä en ole koskaan edes ajatellut tekeväni, ikäänkuin se olisi itsestäänselvästi edessä, vaanimassa minkä tahansa nurkan takana?
Viiden kilometrin päässä on poikien orpokoti. Joka joulu se saa nimettömän lahjoituksen, kaiken sen ylimääräisen jota en tarvitse omaan surkeaan elämääni. Se on tärkein syyni elää, tunne siitä että edes jollain tavalla voin parantaa heidän elämäänsä. Jos henkilökunta tietäisi, keneltä rahat tulevat, polttaisivatko he ne? Voitaisiinko minut haastaa oikeuteen auttamisesta? En ole varma, mutta minusta tuntuu että mikä tahansa käy syyksi kunhan minut ja kaikki veljeni saadaan lukkojen taakse. Mikään ei yllätä minua enää.
Epäilemättä kuolema olisi parempi kuin tämä elämän irvikuva, mutta en silti osaa päästää irti siitä ainoasta mitä minulla on, typerästä toivosta. Kuka tietää, ehkä pääsen vielä ennen kuolemaani pitämään yhtä sylissä, silittämään hiuksia, halaamaan. Tai vaikka auttamaan matematiikan läksyissä. Ehkä on absurdia olettaa, että minulle tapahtuisi jotain hyvää, mutta tarvitsen elämänlangan josta pitää kiinni. Ja jos (kun) jotain sellaista todella tapahtuu, elämäni voi alkaa. Yhden onnellisen päivän takia uhraisin kaiken mitä vielä olisi ollut jäljellä.
Joku päivä uskallan lähteä siihen itsetuhoiseen kierteeseen, antautua tunteista voimakkaimmalle ja tuhoavimmalle, kapinoida kaikkia rajoituksia vastaan, ottaa pienen käden omaani ja leikkiä vähän aikaa Romeota ja Juliaa. Sitten joku päivä. Siihen asti minä vain ajattelen.
* * *
A/N2: Kommentoikaa ihmeessä!
