Kirjoittaja: Lauchuo
Beta: Röhkö
Ikäraja: K-11 (Päädyin tähän ikärajaan siitä syystä, ettei tässä oikeastaan puhuta mistään, mitä ei kirjoissa sanottaisi, ja ne ovat kuitenkin ikärajattomia. Periaatteessa tämä voisi kai sopia myös K-13 ikärajaan, muttei ehkä kuitenkaan mene missään kohtaa varsinaisesti rajuksi. Modet muuttakoon jos katsovat tarpeelliseksi.)
Genre: angst
Päähenkilö(t): Peter Piskuilan (Sirius, Lupin)
Vastuuvapaus: Hahmot omistaa Rowling, tarinaidean minä (osittain Röhkö)
Varoitukset: Irtileikattu(ja) jäsen(iä), mustaa huumoria
Tiivistelmä: Mitä jos Peter olisikin valinnut toisin, eikä karannut sinä yönä kun Sirius ja Lupin saivat hänet kiinni?
A/N: Tästä teksti-ideasta hurja kiitos Röhkölle! Poimin tämän haastetopasta ja koska hahmoista, joista on canonissa kerrottu (melko) vähän, on yleensä vaikeampi kirjoittaa, niin pakkohan mun oli kokeilla. Ja ilmeisesti ainakin haasteenantaja on tyytyväinen, kerta betatessa ei tullut kommenttia, että tämä ei vastaisi haastetta lainkaan...
Peterin näkökulmassa oli osittain vaikea pysyä ja hurja kiitos Röhkölle joidenkin kohtien huomauttamisesta! Pitänee harjoitella ficcien kirjoittamista sellaisten henkilöiden näkökulmasta joista en usein kirjoita niin paljon. Ja niin, Röhkölle kiitos myös otsikkoideoista, joista muokkasin itselleni sopivan!
Rotanloukku
Peter Piskuilanin silmät etsivät parhaillaan pakoreittiä kovaa vauhtia. Samalla Jamesin pieni poika Harry, joka oli ihan samannäköinen kuin James oli aikoinaan ollut, paitsi että hänellä oli äitinsä Lilyn silmät, tenttasi häntä. Neljä taikasauvaa osoitti kohti Peterin rintakehää. Hänen mielessään kävi, että ne neljä taikasauvaa olisivat voineet olla kelminelikon ja osoittaa Ruikulia sen sijaan, että ne osoittivat häntä. Peter nielaisi yrittäessään keksiä sopivaa selitystä.
“Niin katsos, kun se koko juttu ei ollut minun syytäni, ei ollenkaan. Eikä Siriuksenkaan, ei tietenkään, oikeastaan siellä oli paikalla vielä yksi toinenkin”, Peter selitti hädissään ja yritti epätoivoisesti keksiä sopivaa syntipukkia, jottei hänen tarvitsisi ottaa kaikkea syytä niskoilleen. Sitten jokin hänen päässään naksahti ja hän keksi mahtavan idean.
“Niin niin, siellä oli
Ruikuli, siis Severus Kalkaros, tiedättehän, hän palvelee tiedätte-kai-ketä, hän oli siellä ja tappoi ne jästit ja minä ajattelin, ettei minua kuitenkaan uskottaisi, joten minun oli pakko kadota... Ymmärrättehän te?” kysyvä hampaat paljastava virne nousi Peterin kasvoille, kun hän katsoi vuoronperään vanhoja ystäviään ja Harrya. Niin, Severus Kalkaros oli mitä parhain syntipukki. Kaikkihan tiesivät, että Ruikuli oli ollut jo kouluaikoina kiinnostunut pimeästä taikuudesta. Kaikki tiesivät, että hän palveli Pimeyden lordia.
Harry katsoi Peteriä silmät epäilevästi sirrissä, Sirius pysyi hiljaa huoneen laidalla, hänkin yhtä epäilevän näköisenä, ja Remus astui askeleen lähemmäs kouluaikaista ystäväänsä.
“Entä uskollisuusloitsu?” Remus kysyi ja Peter pudisteli päätään hurjasti.
“Ei, minä en ollut heidän salaisuudenhaltijansa! En koskaan, eivät he luottaneet minuun”, Peter vikisi ja totesi viimeisen lauseen olleen virhe siinä vaiheessa, kun Sirius astahti lähemmäs häntä, Ronin taikasauva ojossa kädessään. “Minä luulin että sinä olet!” Peter huudahti silmät pyöreinä Siriukseen katsoessaan. Sirius pudisti surullisena päätään.
“Sinä valehtelet, Peter Piskuilan. Minä keskustelin heidän kanssaan asiasta. He vaihtoivat viime hetkellä sinut salaisuudenhaltijakseen, he kertoivat sen. Miksi kuvittelet, että James Potter, minun paras ystäväni, olisi valehdellut minulle?” Sirius kysyi astuen taas toisen askeleen lähemmäs Peteriä, joka perääntyi kohti ovea.
“En... En minä tiedä! Ehkä he eivät halunneet kertoa kenellekään kuka heidän salaisuudenhaltijansa on, jottei sitä saataisi selville... Olkaa kilttejä, minä puhun totta!” Peterin äänessä kuului jo selvä hätäännys, sillä hän pelkäsi jäävänsä kiinni valehtelusta.
Sitten James Potterin siunattu poika puhui.
“Sirius, minä luulen, että hän puhuu totta. Uskon sekä häntä että sinua”, Harry puhui katsoen Siriusta silmiin. Sitten hän käänsi katseensa Piskuilaniin. “Mutta hän ei silti olisi saanut karata ja laittaa kaikkea syytä sinun niskoillesi. Minusta hän ansaitsee rangaistuksen”, Harry jatkoi, katse täynnä hyvin suurta inhoa Peteriä kohtaan.
“Voi Harry, olen aina tiennyt, että sinulla on hyvä sydän! Kiitos, kiitos, kiitos!” Peter inisi ja heittäytyi maahan Harryn jalkojen juureen, suudellen pölyistä lattiaa pojan kenkien edessä. Peteristä näytti siltä, että Harry harkitsi vakavasti potkaisisiko häntä vai ei.
“Älä vielä ilakoi”, Harry totesi ja astui askeleen taaksepäin ennen kuin jatkoi, “sinun täytyy hyvittää tekosi meille kaikille. Kukaan ei koskaan tule uskomaan, että Kalkaros olisi tehnyt sellaista. Sinä otat syyn niskoillesi, jotta Sirius vapautuu.” Harryn äänensävy oli ankara ja siitä kävi ilmi, että vaihtoehtoja ei ollut. Peterin oli alistuttava kohtaloonsa.
“Hyvä on Harry, teen mitä vain sinun puolestasi, isäsi ja äitisi puolesta. Otan syyt niskoilleni”, Peter nyökytteli yrittäen näyttää katuvalta ja siltä, että todellakin tarkoitti sanojaan. Hän niiskaisi hiljaa.
“Hyvä. Ja nyt me lähdemme täältä, ja heti kun pääsemme ulos, otamme yhteyttä Dumbledoreen ja taikaministeriin”, Remus puuttui puheeseen ja loihti Peterin käsirautoihin. Harry loi lyhyen katseen Siriukseen, joka nosti inhoten Peterin ylös ja tyrkkäsi miestä kovakouraisesti lapaluiden väliin, jotta tuo lähtisi ovesta ulos. Professori Lupin käveli ensimmäisenä ja hänen takanaan tulivat Peterin jälkeen Sirius, Harry ja sitten Hermione, joka auttoi jalkansa loukannutta Ronia linkuttamaan. Peter vilkaisi taakseen entiseen isäntäänsä ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Sirius tyrkkäsi häntä taikasauvalla selkään pakottaen hänet kävelemään ja katsomaan eteenpäin välttääkseen kompastumisensa.
Hiljaisuuden vallitseman kävelymatkan jälkeen he vihdoin saapuivat Tällipajun alle. Koukkujalka syöksähti ulos painamaan puun kyljessä olevaa kuhmua, jotta muut pääsivät ulos tunnelista ja turvallisen välimatkan päähän. Siinä samassa kun he astuivat Tylypahkan maille, Lupin taikoi suojeliuksen, joka lähti viemään viestiä Dumbledorelle. Ennen kuin he pääsivät koulun puisille etuoville, Dumbledore riensi jo heitä vastaan yhdessä juomamestari Kalkaroksen kanssa. Kalkaros kantoi kädessään pikaria, Lupinin lääkettä, jonka hän oli unohtanut sinä iltana ottaa. Lupin näytti ottavan lääkkeen vastaan ja kulauttavan sen kurkustaan alas, ennen kuin mittasi katseellaan Kalkarosta. Peter nielaisi hiljaa ja toivoi, että Lupinin ajatukset kulkisivat samaa rataa hänen ajatustensa kanssa, ainakin sen suhteen, miksi Kalkaros voisi hyvinkin olla syyllinen. Oli ehkä vaikea uskoa, että Kalkaros tosiaankin olisi aiheuttanut kaiken sen, mutta toisaalta se myös kävi järkeen. Tylypahkan nykyisellä juomamestarilla kuitenkin oli vanhoja kaunoja koko kelmikoplaa kohtaan, eikä ollut uusi juttu sekään, että mies palveli, tai ainakin oli palvellut, Häntä-joka-jääköön-nimeämättä.
“Taikaministeri on jo kutsuttu paikalle”, Dumbledore ilmoitti rauhallisella, mutta hieman hengästyneellä äänensävyllä. Peter painoi häpeissään päänsä kohti maata ja siinä samassa Harry käänsi katseensa kumaraselkäiseen mieheen. Hän aikoi ihan varmasti pitää huolen, että syyt tosiaankin kaadettaisiin Piskuilanin niskaan, eikä hänen kummisetänsä joutuisi enää Azkabaniin. Jos Piskuilan vain yrittäisikin kadota, hän antaisi Siriukselle täysin vapaat kädet repiä rotta palasiksi. Ja olihan paikalla Koukkujalkakin, joka toivottavasti ehtisi saada rotan kiinni. Peterin ajatukset näyttivät kulkevan samaa rataa, sillä hän vilkaisi ensin Siriusta ja sitten Koukkujalkaa ja käänsi sitten katseensa takaisin Dumbledoreen, joka hymyili.
“Mennäänkö sitten sisälle odottamaan? Uskoisin, että herra Weasley olisi syytä saada sairaalasiipeen ja sinun olisi hyvä käydä nukkumaan, professori Lupin. Emmeköhän me muut selviä keskenämme aivan mainiosti”, pilke, joka ei koskaan tuntunut sammuvan Dumbledoren silmistä, tuntui vain syvenevän hänen puhuessaan. Harryn mielestä olisi ollut hyvä, jos Lupin olisi tullut mukaan, mutta tottahan se oli, että ihmissuden olisi parempi käydä nukkumaan vielä kun pystyi siihen. Ja Ron... Harry olisi halunnut olla ystävänsä vierellä sairaalasiivessä, mutta tämä oli nyt tärkeämpää. Harry vilkaisi Hermioneen merkitsevästi ja tyttö nyökkäsi. Oli sanomattakin selvää, että Hermione jäisi Ronin tueksi sairaalasiipeen.
Taas he lähtivät hiljaisuuden vallitessa kohti koulun ulko-ovia, jotka kaikeksi onneksi eivät enää olleet niin kaukana. Kun Peter saataisiin kouluun sisään, miehen olisi huomattavasti vaikeampi karata. Ja mies tajusi sen itsekin, sillä hänen silmänsä haravoivat kovaa vauhtia ympäristöä etsien mahdollista pakokeinoa. Sellaista ei löytynyt. Kohta he olivat jo astuneet sisään, suuret tammiovet pamahtivat kiinni heidän takanaan ja Peter tunsi itsensä lukituksi linnaan. Hän nielaisi, kun Lupin lähti omille teilleen ja Hermione Ronin kanssa kohti sairaalasiipeä. Häntä sen sijaan ohjattiin kohti rehtorin kansliaa, joka oli kouluaikoina tullut hieman liiankin tutuksi, heidän kelminelikkonsa kujeiden jälkeisten puhuttelujen takia.
Vajaan vartin kuluttua joku koputti Dumbledoren kanslian oveen ja astui sisään. Rehtori tervehti Cornelius Toffeeta ystävällisesti ja, niin ironista kuin se oli, tarjosi miehelle tarjottimelta teetä ja sitruunatoffeeta. Sitten hän osoitti miehelle tuolin, jolle Taikaministeri istuutui varautuneesti, silmäillen kaikkia huoneessa olijoita. Hänellä ei ollut mitään syytä luottaa Dumbledoreen, saatikka sitten olla usuttamatta kuolonsyöjiä sillä hetkellä edessään istuvan Sirius Mustan kimppuun. Tai ainakin niin hän uskotteli itselleen, mutta silti hän mutusteli toffeetaan ja joi teetään hiljaisuuden vallitessa, odottaen, että joku sanoisi jotain.
Hetken kuluttua Dumbledore rykäisi ja kaikki viisi muuta huoneessa olijaa kääntyivät katsomaan häntä.
“No niin herra Piskuilan. Sinun taitaa olla aika kertoa tarinasi herra taikaministerille. Emme me halua istua täällä koko yötä”, Dumbledore totesi lempeästi mutta silti tarpeeksi käskevällä äänensävyllä, jotta Peter alkaisi kertoa taikaministerille tarinaansa. Jokin rehtorin silmäkulmissa sai Peterin ajattelemaan, että Dumbledore tiesi totuuden.
“Niin, tuota, kyse on nyt siitä, kun silloin monta vuotta sitten... Montakos siitä nyt olikaan?” Peter yritti vetkuttaa juttunsa kertomista, yrittäen yhä etsiä pakoreittiä. Yhtäkään sellaista ei rehtorin huoneessa ollut, ovi oli visusti kiinni eikä ikkuna ollut auki. Sirius ärähti turhautuneena Peterin vieressä, mikä sai Peterin jatkamaan takelteluaan.
“Niin siis, silloin kun ne jästit, tuota, kuolivat. Se olin minä”, Peter paljasti totuuden, jota ainakin kolme huoneessa olijaa luulivat valheeksi. Taikaministeri katsoi häntä epäilevästi, kunnes Peter nosti ylös kätensä, josta puuttui yksi sormi. Silloin Toffeen silmät levisivät järkytyksestä ja hän nyökkäsi.
“Ymmärrän Dumbledore. Tämä muuttaa kaiken. Ja taidan olla pahoittelun velkaa teille, herra Musta”, Toffee tokaisi ja nyökkäsi Siriukselle, joka nyökkäsi takaisin, mutta hyvin jähmeästi katkeruutta heijastava ilme kasvoillaan. Sellaista väärinkohtelua ei yhdellä pahoittelulla ja nyökkäyksellä kuitattu, mutta juuri sillä hetkellä varmasti jokaiselle oli tärkeämpää saada vankilaan oikea henkilö.
***
Viikkoa myöhemmin Peter Piskuilan oli toimitettu Azkabaniin, elinikäisen tuomion saaneena. Sirius oli vapautettu kaikista syytteistä ja hän oli kertonut Harrylle palaavansa asumaan vanhaan vanhemmiltaan perimäänsä taloon, Kalmanhanaukiolle. Sirius oli jopa pyytänyt, että Harry voisi tulla käymään hänen luonaan kesällä. Harry voisi ehkä viettää jopa koko kesän siellä. Harry oli ollut aivan suunnattoman iloinen, sillä hän pääsisi pois Durleyiden luota! Mikään ei voinut olla parempaa kuin se ajatus, ja sen ajatuksen voimalla Harry jaksoi loppuajan koulussa, selviytyi kunnolla kokeista ja tunsi itsensä pitkästä aikaa onnellisemmaksi kuin koskaan.
Sen sijaan Peter Piskuilan tunsi itsensä onnettomammaksi kuin koskaan. Hän virui Azkabanissa yksin, ilman toivoakaan ulospääsystä. Toisin kuin Sirius, hän oli syyllinen ja hän tiesi sen. Ankeuttajat vaikuttivat häneen enemmän kuin hän oli uskonut, eikä oloa helpottanut yhtään se, että kukaan ei tuntunut välittävän hänestä.
Tai ei ainakaan ennen kuin kesäkuun kolmantena päivänä, kun hänelle tuli vieraita. Heitä oli kaksi, eikä Peter voinut uskoa silmiään, kun Remus Lupin ja Sirius Musta astelivat sisään hänen selliinsä ja istuutuivat selät seinää vasten vaatien selitystä sille, miksei Peter ollut aikaisemmin paljastanut itseään. Miksei hän ollut kertonut totuutta kenellekään, vaan oli antanut ystävänsä lojua vuosikaudet Azkabanissa, riutuen tietämättömyydessä? Miksei Peter tullut kertomaan edes Remukselle, että Sirius oli syytön? Kysymyksiä oli niin paljon, että Peterin teki toden totta tiukkaa vastata niihin kaikkiin. Hän joutui kiertämään totuutta ja venyttämään sitä niin, että pelkäsi koko ajan tarinansa paljastuvan.
Hän kertoi, että oli ollut peloissaan, mikä oli totta. Hän kertoi, ettei tosiaankaan osannut sanoa, miksei ollut tullut itse ajatelleeksi, että voisi paljastaa Kalkaroksen tai edes kertoa Remukselle totuuden, jotta he voisivat yhdessä käydä tapaamassa ystäväänsä. Hänen selityksensä olivat ontuvia, mutta Remus ja Sirius tuntuivat nielevän ne, tosin pitkin hampain. Siriukselle se oli selvästi vaikeampaa, eikä Peter ihmetellyt sitä ollenkaan. Hän nieleskeli ja väänteli käsiään hermostuksissaan, mikä oli enemmän kuin tarpeeksi kertomaan molemmille syyttömille miehille, että jotain oli pielessä. Sirius toi asian julki ensin.
“Oletko sinä valehdellut meille, Peter?” mies kysyi vaativasti. Peter ei ensin tiennyt mitä vastata. Hän nieleskeli taas hermostuksissaan. Siriuksen silmät kapenivat.
“Minä... minä...” Peter ei kyennyt lausumaan niitä sanoja. Hän oli joskus rakastanut näitä kahta miestä edessään, ystävinään. Niin kuin hekin olivat rakastaneet häntä. Pitäneet häntä jengissään. Ja hän oli pettänyt sekä heidät, että ennen kaikkea James Potterin. Hän toivoi, että Harry olisi ollut paikalla, jotta hän olisi samalla voinut selittää asian Jamesin pojalle. Jamesin ainoalle lapselle. Jos hän ei olisi kavaltanut heitä, Jamesilla ja Lilyllä olisi voinut olla toinenkin poika, tai ehkä jopa tyttö. James oli aina puhunut siitä, että hän haluaisi kolme lasta.
“Minä olin Pottereiden salaisuudenhaltija”, Peter lausui lopulta ja sulki silmänsä odottaen iskua kasvoihinsa. Sen sijaan hän kuuli vain kankaan kahahduksen, kun jompikumpi miehistä hetken kuluttua nousi ylös. Peter käänsi katseensa takaisin ylös ja huomasi Remuksen yhä istuvan sellin lattialla, katsoen häntä hyvin vaativasti ja selitystä kaivaten. Sirius oli lähtenyt, jättänyt heidät kahden. Olihan se ymmärrettävää, Sirius oli kuitenkin aina ollut Jamesin paras ystävä. Heidän välillään oli ollut jotain sellaista, mihin Peter tai Remus eivät koskaan olleet yltäneet, vaikka Remus olikin ollut lähellä. Heidän välillään tuntui olleen jotain syvempää kuin pelkkä ystävyyssuhde. Se oli ollut jotain erilaista, aivan kuin taikuutta.
“Kun olin salaisuudenhaltija, olin jo pettänyt Pottereiden luottamuksen. Olin kertonut heidän olinpaikkansa jo eräälle luotettavalle tuttavalleni. Hän oli minulle yhtä tärkeä kuin te, ystäväni. Kerroin sen hänelle siltä varalta, että kuolen. Että olisi joku, joka tietäisi”, Peter selitti, kun Remuksen katse läpäisi hänet ja tuntui suorastaan etsivän vastausta hänen päänsä sisältä. “Sitten tiedät-kai-kuka tuli. Enkä enää pystynyt olemaan kertomatta, en pystynyt kuolemaan sen takia ja saattamaan vaaraan toista ystävääni”, Peter jatkoi painaen taas päänsä alas. Hetken aikaa hiljaisuus syveni ja Peter ehti jo pelästyä, että Remuskin lähtisi. Jamesin hän oli menettänyt sillä hetkellä kun oli paljastanut Voldemortille Potterien olinpaikan. Siriuksenkin hän tuntui menettäneen nyt kokonaan, mutta Remus oli vielä siinä. Ja Peter halusi tehdä kaikkensa, jotta voisi säilyttää ystävyytensä edes yhteen kelmiin. Vaikka se tarkoittaisi totuuden kertomista - paitsi tietenkään hän ei kertoisi tappaneensa niitä jästejä.
Lopulta Remus puhui.
“Et voinut pettää tätä toista ystävääsi, mutta saatoit silti pettää kouluaikojen parhaat ystäväsi?” Remuksen ääni oli vaativa ja kysyvä, se vaati selitystä sille, miksi Peter oli ollut mieluummin uskollinen tälle toiselle ystävälle kuin kelmeille.
“Niin, tuota... Oikeastaan hän ei ollut ystäväni. Tai oli, hänen puoleltaan se oli vain ystävyyttä, mutta minä... minä rakastin häntä”, Peter kertoi katse yhä maahan painettuna. “Ymmärräthän, en voinut saattaa vaaraan rakastamaani ihmistä”, mies jatkoi nostaen nyt anovan katseensa Remukseen. Hän niiskaisi hiljaa. Remus ei sanonut sanaakaan, mutta nyökkäsi. Sitten hän nousi ylös ja lähti sanomatta sanaakaan. Silloin Peter luuli menettäneensä viimeisenkin ystävänsä.
***
Viikot kuluivat, mutta kesän lopulla Remus ja Sirius tulivat käymään uudestaan. Silloin Peter oli päättänyt, että jos he vielä tulisivat, hän paljastaisi kaiken. Loputkin tarinasta, sen, että oli siirtynyt Voldemortin puolelle ja tarkoituksella paljastanut Pottereiden olinpaikan, ja vieläpä tappanut ne jästit ja kadonnut sen jälkeen jäljettömiin.
Kun Remus ja Sirius saapuivat taas hänen selliinsä, Sirius vihaisena ja sen näköisenä, että hänet oli pakotettu paikalle, ja Remus suu pelkkänä viivana, mutta ei varsinaisesti vihaisena, Peter luopui ajatuksistaan. Hän halusi takaisin ystävänsä, eikä hän voisi koskaan enää kutsua heitä ystävikseen, jos paljastaisi heille kaiken, mitä todellisuudessa oli tapahtunut.
“Kuka se nainen oli, Peter?” Sirius kysyi ensimmäisenä, eikä edes istuutunut sillä kertaa. Peter nielaisi. Tätä kysymystä hän ei ainakaan ollut odottanut. Ja koska hän oli ensin aikonut kertoa totuuden, hänellä ei tietenkään ollut sopivaa vastausta valmiina.
“Tuota, hän on jo kuollut. Tiedät-kai-kuka tappoi hänet”, Peter selitti, luoden taas katseensa maahan, jottei vahingossa paljastaisi valehteluaan. Silmät kertoivat kaiken, siksi hän halusi puhua katse maahan luotuna. Mutta ilmeisesti Siriuskin oli keksinyt sen. Mies nimittäin asteli lähemmäs, nappasi kovakouraisesti Peteriä leuasta ja pakotti tuon nostamaan katseensa.
“Nimi”, Sirius pakotti.
“Öh, tuota, Helen Growgrass”, Peter keksi hätäisesti mielestään ensimmäisen keksimänsä nimen. Helen oli joskus ollut koulussa samaan aikaan heidän kanssaan, ja Peter luuli sen olevan turvallinen vaihtoehto.
Mitään muuta sanomatta Sirius ja Remus poistuivat. Peter oli varma, että he tarkistaisivat asian. Helen oli ollut puoliverinen, joten Voldemort olisi hyvinkin saattanut löytää hänet ja murhata sen takia. Mutta todellisuudessa Peterillä olisi pitänyt olla hurjan paljon tuuria, jotta hän olisi selvinnyt tilanteesta.
Jouluna Peterille tuli kirje.
Hyvä Matohäntä,
Tässä sinulle joululahjasi. Varo ankeuttajia.
SiriusKuoren sisällä oli hänen irti leikattu sormensa.
