Writer: Duzku
Ikäraja: k-11 (forgive me, jos liian matala)
Paritus/Henkilöt: Kati/Rosemary, Kati/Simo
Genre: femme, het, drama, maaninen angst, (hurt/comfort)
Warnings: Alkoholia, mainittua seksiä ja mielenterveyden häiriöitä
Haasteet: F-diagnoosihaaste, Naimisiinx3 ja
Femme 10#4 puolikkaana
Summary: Retrovihreän jääkaapin ovessa komeili kimaltelevan pastellinoranssi kortti. Tervetuloa. Syyskuun ensimmäinen lauantai. Mahdollisuus yöpyä sunnuntaihin.A/N: Tämä mun oli lähes pakko kirjoittaa, eikä sittenkään, ja lopputulos tuntuu pintapuoliselta. Valitsin päähenkilön maanisen olotilan ihan itsesuojelun vuoksi. Tämä aihe, kaikki tässä, aiheuttaa toisinaan hengitysvaikeuksia.
Kursivoidut pätkät meinasin heittää kuuseen tuolta editoinnin loppuvaiheessa, mutta sitten tältä olisi pudonnut osa pohjaa ja niistä tämä rakentui, kaivelin ahdistusasioita ja kirjoittelin ja järjestelin ja- tällainen lopputulos. Mulla on vaikeuksia ilmeisesti tässä selittämisessä, mulla on vaikeuksia kerätä itseluottamusta postaamiseen, ja niin. Ehkä mie kuitenkin otan niskasta kiinni ja pakottaudun julkaisemaan tämän. En tiedä- lukekaa, tämä alkusepostus ei tällä kertaa avaa yhtään mitään yhtään kenellekään. Anteeksi.
(Ja ei, minulla ei ole minkäänlaista henkilökohtaista kokemusta skitsofreniasta)
Ps. Vuosi näissä häissä on 2019. Ja chat-pätkissä oikeanpuoleinen (niin kuin yleensä?) on kännykän omistajan puoli. Eli tässä tapauksessa Katin
(Jos nyt vieläkin unohdin jotakin, tappakaa mut. Tai jos ette kuitenkaan.)
Meitä oli kaksi, sinä ja minä,Eikä kumpikaan meistä tahtonut nähdä maailmaaEn ensin huomannut Rosemarya, ja sitten kun huomasin, oli jo auttamattoman myöhäistä eikä ollut mitään mieltä alkaa läpikäydä mahdollisia tapoja ilmoittaa rakontyhjentämistarpeen vaivaavan pahoiteltavan pakottavasti. Se olisi ollut sama kuin olisi alkanut kolaritilanteessa rekan lähestyessä tarkistaa sähköpostista monenako päivänä seuraavalla viikolla on aamuvuoro.
Eli kun huomasin Rosemaryn, aloin miettiä, montako koneellista pyykkiä olin laskostanut viimeisen kuun aikana. Huomasin, etten yhtäkään. Siellä ne olivat korissa lattialla ja kuivaustelineellä pesuhuoneessa, eikä koskaan kunnolla mahtunut jynssäämään hampaita, kun valkoinen metallirotisko vei huonetilasta kaksi neliömetriä.
"Voi äiti."
"Onko sulla vieläkin aistiharhoja?"
"Tiedätkö- siis huomasitko sen sillan tuolla kauempana, siltä voisi olla kiva hypätä."
"Eipä olla aikoihin nähty."
Sanoin sen kaiken tismalleen tässä vinksahtaneessa järjestyksessä enkä sittenkään istunut, heittelin kukkapuskaa kämmenteni välillä, se kohosi ilmaan, putosi alas ja oli taas liikkeessä-
mitä Rosmelle muuten kuului? Mitenkä oli mennyt?Rosemary ei hymyillyt ihan niin helposti. Ilmeisesti minulla tulisi olemaan sen kanssa enemmän työtä kuin olin ajatellutkaan. Yritin levittää omaa hymyäni entisestään. Miksi en olisi hymyillyt, viini virtasi, ilta oli kaunis ja vasta aluillaan ja soitto raikasi, kun oli kaiken kaikkiaan upea meininki?
"Moi. Saitko säkin kutsun?"
"Säkin sait", virnistin, nojasin seinustalla kohoavaan säleikköön. Vihreää köynnöstä, humala? Joku kärhö? "Ihan hieno mekko."
"Mistä sä sait kukkia- mitä, tuohan on morsiuskimppu. Kati. Oikeasti?"
"Ääh, mihinkä harakka tavoistaan pääsee", nauroin.
Nauratti. Osasin vain hymyillä- hetkinen, oliko Rosmen mekossa kukkia?
"Viloetteja? Saanko mä kokeilla tuota?"
"Mitä- mekkoa, vai?"
"Voinko mä kokeilla."
"Miksi sä haluaisit?"
"Anna nyt- sä voit kokeilla mun mekkoa."
"Ei sun mekko mahdu mulle- et sä tässä voi ottaa vaatteita pois! Helma alas ja heti!"
F-diagnoosihaaste: Skitsofrenia, F10.55 Alkoholin käytön aiheuttama psykoottinen häiriö pääasiassa maanisin oirein ilmenevä, Kleptomania
Vedin kuulokkeet hitaasti korviltani kaulaan, hidastetusti, käsi jähmettyi toiselle korvaläpälle- kohdistuiko katse mihinkään? Pitikö sen kohdistua?
Kaivella menneitä. Turhaan. Turhaa menneiden kaivelua. Olin eri mieltä. Menneiden kaivelun ei pitänyt olla turhaa: "Pakeneminen ei saisi olla vaihtoehto... Voi äiti..."
Paniikkikohtaus? Oliko ahdas hengitys ainoastaan psykologinen oire, oliko paniikilla oikea fyysinen vaikutus hengitysteissä, keuhkoissa,
ahdistus tuli mieleen. Oliko ahdistus siksi ahdistus, koska se ahtautti hengityksen?
Paniikkihäiriö. Mikä lie. Ahdistus. Oliko tämä edes siitä johtuvaa, liian helppo olisi viitata koko asialle kinttaalla. Nälkä tuntui vähän samalta, ontolta vatsalta ja pakonomaiselta nieleskelyltä. Siis nälkä. Tai närästystä.
Kiivas syke tuntui helpottavan oloa, kun se iski korvien takana ja jäyti kurkussa.
Jumpscare! Miksi ihminen pelasi tällaisia pelejä? Pelkäsi ihan tahallaan?
Enkä saanut kaikkia lappuja kasaan. Edelleenkään, vieläkään.
Kyllä. Jossain vaiheessa oli pakko ottaa paistinpannu kouraan, rikkoa pari kananmunaa ja käristää lievästi tumma munakas, lätkäistä se rukiisen päällysteeksi ja vetää nassuun. Retrovihreän jääkaapin ovessa komeili kimaltelevan pastellinoranssi kortti.
Tervetuloa. Syyskuun ensimmäinen lauantai. Mahdollisuus yöpyä sunnuntaihin.Istuimme luokkaretkibussissa käsi kädessä ja yritin psyykata itseni antamaan periksi, ei se mitään merkinnyt, se, miten hivutit sormiani omiesi lomaan, ja sain palkaksi vain hengitysvaikeuksia.
Hienohan se kimppu oli. Siemaisin jalallisesta lasista.
"Okei, voin mä sen palauttaa."
Rosemary katsoi kuitenkin enemmän juomistani kuin kämmenelläni lepäävää valkealla sametilla päällystettyä töpöä, jonka toisessa päässä oranssit liljat ja punakeltaiset pikkuruusut kiistelivät huomiosta harsokukan kanssa. Kimppu oli kaikesta vahvuudestaan huolimatta sitä lajia, ettei se omiin häihini olisi päässyt, kerroin sen Rosmelle, onneksi näissä häissä ei ollutkaan kyse oman vapauteni päättymisestä.
Kymmenvuotias sulhasen serkku ilmestyi oviaukkoon.
"Nätti mekko. Hei, kiinnostaisiko tehdä pieni palvelus? Ihan miniskidi."
"Miten pieni?"
"Näin pieni, siis hyttysenpieni."
"Ai ihan niin pieni kuin hyttynen?"
Harvahampaalle saparopäälle ei voinut kuin hymyillä. Halasin varpaillaan keikkuvaa tyttöä.
"Käy viemässä kimppu morsiamelle. Hiivi ihan hiljaa, älä kerro kuka sen otti."
Tyttö oli ihan täpinöissään. Sietikin olla, kun harteilla oli huipputärkeä missio.
Nostin vasemman etusormen vasten huuliani, heitin pari varoittavaa silmäystä pitkin pimenevää pihaa, ulkotulia pihateiden reunoilla. Roihuavia steariinipesäkkeitä.
"Ihan tosi", Rosme aloitti. Hymyilin.
"Onneksi omia häitä ei tarvitse miettiä", kikatin. "Ennen kuin homoliittojen kirkollinen siunaus ajetaan laissa läpi!"
"Mulla oli luulo, että sä aiot etsiä miehen ja hankkia kuusi lasta", Rosme näytti kummastuneelta.
"Kuusi. Kymmenen!"
"Sitten vaikka kymmenen", Rosmen huulet näyttivät kiinnostavilta. Se oli pudottanut painoaan. Hyvä juttu.
"Kenen häät nämä oli?"
Rosme nauroi. Hymyilin tyytyväisenä. Rosme nauroi.
"Kenenköhän."
Hymyilin onnellisena. Vaikka olisin oikeasti halunnut tietää, kenen häissä tarjottiin näin hyvää viiniä näin hienoissa puitteissa.
Naimisiinx3
Ja sitten se iski, lähdin hakemaan lisää juotavaa ja ajattelin syödäkin jotain, olon saisi vakiinnutettua pidemmäksi aikaa, jumituin puhelemaan niitä näitä entisten tuttujen kanssa,
ai sinäkin olet jo naimisissa? Lapsi? Mikä maha- hei, mistä näin nättejä mammavaatteita saa? Kauniisti sulla on hiukset, ai että, ai teit sinä metsuritutkinnon?Tyhjensin nutturani sisältä yhden hopeisen solmioneulan ja kolme viitosen seteliä, niitä uusia leikkirahan ja amerikanpaperin risteytyksiä, ja käänsin katseeni Rosmeen ja niistä pupilleista olisi voinut nähdä läpi. Värikehää oli pelottavan vähän- miten katatonisuus oli iskenyt näin lyhyessä ajassa?
Potkaisin toista valkoisen satiinin verhoamaa nilkkaa. Siihen jäi musta jälki, ja jostakin löysin aikaa sen lähempään tarkasteluun. Heilutin kättä sitten Rosmen silmien edessä. Ei mitään reaktiota, ei säväystä, ei räpäytystä, hän tuijotti eteensä yhtä pelottavan kiinteästi ja irtonaisesti kuin hetkeä aiemminkin ja kuin silloin viisi vuotta takaperinkin, naurahdin. Kikatin. Hermostuneisuus- kai sen sai kikattamalla pois?
Enkä tajunnut, kuinka hermostuneelta sen kaiken kikatukseni kanssa onnistuin vaikuttamaan.
26. 05. 2014
Tuu äkkiä. Rosme on psykoosissa. Yritetään auttaa sitä 3:10nyt anteeks mutta mitä 3:11
Sillä on skitsofrenia, tuli se muillekin uutena 3:13
huone 316 3:14
Kyyneleet tulivat yli laitojen. Rosmella. Minä istuin hätääntyneen pikkulapsen lailla siinä vieressä,
Rosme, Rosemary, herää! Ei se ole totta! Mikään siitä ei ole totta. Eihän?
Miten siinä piti toimia? Yrittää järjestää jotain ajateltavaa?
Kottikärry. Siinä suunnassa on kottikärry, onnistuin huomaamaan. Mikä siitä teki niin pelottavan, että piti itkeä? Kyynelehtiä... Minulla ei ikinä ollut ollut taipumusta vetistelyyn kriisitilanteissa... Eihän silloin voinut olla varaa sellaiseen. Mutta mitä tässä piti tehdä?
Lyödä? Olin yrittänyt. Huutaa? Olin melkein yrittänyt, mutta halusiko Rosme kaikkien tietävän? Huuto saattaisi kuulua rakennuksen toisellekin puolelle, jos oikein ei haluttu. Eikä nyt haluttu, joten en ruvennut riskeeraamaan, mutta mitä piti tehdä, kun toinen oli psykoosissa ja kuin kiveä eikä vastannut kun kysyttiin, ei katsonut kun pyydettiin?
Muistelin. Ja nauroin. Ja muistelin, mutta miksi kuvista ei saanut tolkkua, miksi keho ei tahtonut totella, kun käskin kipristää varpaat ja suoristaa, kun käskin pörröttää hiuksia ja hieroa silmiä?
"Kaunis kuu..." ja niinhän se olikin. Kelmeä, keltainen, ohut suikku, luikku ukko pilvissä, laskeutuvissa riekaleissa.
"Rosme?"
Hän vapisi. Itki ja vapisi ja tuijotti edelleen ja-
Peitin Rosmen silmät. Painoin kämmeneni kasvojen poikki silmien ylle ja odotin, pidin kiinni kaksin käsin, kuiskasin korvaan,
ei mitään hätää. Rauhotu hei. Ei se oo totta.Vaikka tiesin, että hänelle se oli totisinta totta ja kenties todempaa kuin minä siinä vieressä. Todempaa kuin häilyvä minä, minä...
Katsoin sinua ylöspäin, tasapainoilin lattianrajassa varpaillani ja mietin, auttaisiko järkyttäminen mitenkään, "Rosme, Rosemary", toistelin ja sitten olin vain hiljaa. Oliko järkyttäminen turvallinen keino psykoosissa olevan ihmisen kohteluun? Jos oli, maksaisiko vaivan suudella sinua. Eikä se silloin kaukana ollutkaan.
Rosme heräsi. Pyyhki silmännurkkansa, ripsiväri levisi, eihän kenenkään suunnitelmiin kuulu itkeä juhlissa eikä missään muuallakaan.
"Mitä sä näit?"
Ei vastausta. Rosme puristi laajoina pupilliaavoina pysyttelevät silmänsä kiinni ja vapisi. Mitä hän oli nähnyt? Mitä siellä kottikärryn alla oli? Oliko siellä mitään?
Kurkistin katsomaan laventelinsinisten kärryjen alle. Ei mitään, vain ja ainoastaan tavallista paremmin pidetyt kottikärryt, ei edes lehtiä, ei kantoja, ei kummallisen muotoisia varjoja. Jouduin varta vasten muistuttamaan itseäni. Näköharhoja. Mitä tarkoittikaan
harha.
Olematonta. Loistavaa, kouluesimerkkivastaus.
"Sieltä tuijotti..."
Eikä hän sanonut enempää. Jatkoimme. Juttelua ja sitä kaikkea tyhjänpäiväistä small talkia ja pientä kiusoittelua ja minä jatkoin nauramista, sain taas luvan olla vapaasti sekainen ja huoleton- kunnes Rosmen puhe katkesi taas, hän istui hiljaa katsomassa kärrynpyöräyrityksiäni ja käänsi sivua ja muuttui kivipatsaaksi, sinimarmoriseksi kiveksi, mekko oli kuin kreikkalainen puku, lähes maahan ulottuvaa ohutta puuvillaa ja ruskeat sandaalit. Tunnustelin kangasta ja tarkastelin sandaaleja ja se musta likatahra näkyi edelleen sukkahousussa, mihin se siitä olisikaan lenkkeillyt.
Läiskä taisi olla kuraa. Mustaa turvetta, kukkapenkkimultaa korkojeni pohjasta, alkukesästä kukkineiden pionien kasvualustasta.
Ja äkkiä muistin, että hei, tässähän oli Rosme, kävi sanatonta ja sanallista keskustelua olemattoman kanssa ja tarvitsi minua ja minä vain istuin pohtimassa syntyjä syviä ja pionien mahdollista loukkaantuneisuutta yliasteluni jäljiltä.
Työnsin suuhuni keksin, hymyilin, estin taas Rosemaryn näkyvyyden.
"Rosme. Rosemary, Rosme."
Jatkoin kuiskimista. Nauroin taas ääneen, kun hän heitti arvioivan silmäyksen huvenneeseen lautaseen ja viinilasiini, puolityhjänä odottavaan pulloon, puolitäysi, korjasin itseäni, mutta miksi Rosme näytti huolestuneelta?
"Mitä näit?"
"Se pikkupoika. Se veitsen kanssa. Se sun takana."
"Mitä sä kuulit?"
"En äsken mitään."
"Mutta?"
"Joku laulaa. Hyi."
Mutta hän kuulosti liian väsyneeltä sanoessaan sen
hyin. Ei vakuuttavalta ollenkaan.
Nostin hänen rystysensä huulilleni. Sanoisi kuka mitä tahansa.
"Skitsofrenia? Miten se toimii?"
Meillä saattoi olla hauskaa, saatoin halata häntä useammin kuin muistin ja ilta saattoi syvetä tummaksi yöksi, saatoin juosta takin naulakosta, Rosmelle, itselläni ei ollut kylmä ja huulien sinerrys, no, miten Rosme muka näki sen huulipunan läpi? En muistanut, ettei minulla ollut huulipunaa.
Rosme alkoi pitää kädestäni kiinni. Muistimme käydä viemässä lahjan Rosmen auton perältä illan juhlaparille. Muistin lausua runon, joka minulta oli pyydetty, muistin olla sopivan leikkisä ja nauraa paljon, tasapainoilla kahden tuolin selkänojilla ja heiluttaa jalkoja kun minua kannettiin niiden varassa ympäri pihaa, muistin olla varovainen kiipeillessäni harjakatolla, loivaa tiiltä, huomasin.
Muistin syödäkin välillä ja juoda muutakin kuin viiniä. Rosme ei saisi ikinä tietää, että se booli oli kuin olikin terästetty.
Saatoin suudella sitä miestä siellä parkkipaikalla. Hivutin käteni hänen takataskuihinsa ja hieroin aseteltuja hiuksia ja pisteleviä korvia tummaan kauluspaitaan.
Hupsu, mies sanoi. Ehkä ikäiseni. Ehkä vanhempi...
Miehellä oli kokistölkki. Kokistölkissä koskenkorvaa ja huulessa makeaa, nuolin huuliani, makeaa, kyllä, ja halusin lisää, vaikka en makeasta pitänytkään, ja vaikka Rosme kiskoikin minut pois viileiden käsien luota, viileys pysyi reisilläni korkealla vesirajan yläpuolella ja lämpenin vaikka ilta viileni ja vaikka Rosemary kävikin katselemassa toista totuutta aika-ajoin.
Toinen totuus. Oliko se leffan nimi?
13. 05. 2014
Miten sä kerrot lesbokaverille että sä et tykkää siitä niin että se tajuaa, että se ei oo kiinni siitä että se on nainen? 19: 20
No, miten antaisit pojalle hienovaraisesti rukkaset 19:22
"Rosme, katso, tuo silta! Minähän sanoin, ja nyt hypätään sieltä!"
"Sä et tiedä, mitä siinä on alla."
"Älä, mä hyppään sieltä. Ihan sama."
"Kati!"
"KATII-"
Rosme kiskaisi minut kaiteelta pois. Kaaduin hänen syliinsä, äkeydyin, kunnes Rosme osoitti olkani yli alas ja näin valoviirut, kaksihaaraiset katuvalot, punaista, keltaista ja paljon valkoista, lumoavaa, lumoavat hidastukset ja kaunis kuu tien yllä. Mikä maisema. Ja suutelin Rosemarya, sillä eikö nainen aina saa suukon tällaisessa maisemassa, sillalla kuutamossa?
Rosme taisi säikähtää. Hän työnsi minut kauemmas. Sanoi, että meidän täytyisi palata takaisin, mennä hakemaan jotain juotavaa ja minulle takki,
miksi, eihän täällä edes ollut kylmä.Nauroin. Varastin toisen suudelman ja juoksin pois. Hän seurasi. Kuuntelin nurmikolla pation takana viulua ja bassoa ja sorinaa ja kohinaa, nyhdin ruohoa ja hyräilin. Rosmella ei ollut sanomista. Rosme istui vieressäni. Minä makasin, tutkin hänen kättään, suukotin sormia, vedin hänet tanssiin jos toiseenkin, enkä osannut, eikä onneksi osannut Rosmekaan.
"Et voi sanoa- et sä osaa tanssia sen paremmin. Ole hiljaa", huohotin nauraen. "Et sä osaa tanssia. Sinä. Et osaa."
Kaaduttiin.
22. 02. 2014
Voisiko meistä kahdesta ikinä tulla mitään? 0:22En... En mä ole valmis suhteeseen kenenkään kanssa. En nyt- Anteeksi. 0:29
Kaduttiin.
"Mitä mä tein?"
"Hässit entistä luokkatoveria."
"Mitä mä tein?"
"Olit sukeltaa sillalta sataakahtakahta menevän Mersun tuulilasiin."
"Mitä mä tein?"
"Suutelit mua."
"Mä en juo enää ikinä. Anteeksi."
Muistikuvat olivat kaikki tallella, en minä itseni takia kysynyt, mutta minun oli pakko saada tietää minkä verran hän tiesi todeksi. Aamu. Hiljaisessa huoneessa,
missä äänettömyys iskee vatsaan, ahdistus imee tietoisuuden, ilmaa ei ole ei happea...Rosme ei tiennyt sellaista kappaletta. Kai minun täytyi laskea pää takaisin polvieni varaan ja alistua siihen tosiseikkaan, etteivät ne sanat olleet minkään Idols-korvamadon lyyrikoita ja että olin sepittänyt ne itse. Mikä häpeä.
"Anteeksi. En juo enää ikinä."
Osasin toistella sitä. Osasin olla häpeissäni. Nyt, kun en enää ollut useamman promillien alaisuudessa tyytyväinen huimapäisyyden orja.
"En tajua", Rosemary huokaisi. Onnellisella ei ollut jyskyttävää krapulaa. "Miksi- miten sä olet edelleen neitsyt, vaikka sulta katoaa alkoholissa kaikki estot. Kirjaimellisesti kaikki estot. Sä olet rakettibensaa, hypit seinille ja olet kaikkien kimpussa, etkä sä ole saanut yhtäkään kertaa?"
"En mä tiedä", ähkäisin. "Ehkä ne säälii puolustuskyvytöntä eikä halua olla vastuussa."
"Pakko olla jotenkin niin. Sääli, olet tuollainen nätti."
Ynähdin. Jos Rosme oli edelleen pihkassa minuun, tahmeaa pihkaa mäntyreissun jäljiltä vaatteissa, varpaanväleissä, poskessa ja hampaissa ja kämmenviivoissa, oliko se pihkassa? Välittikö se näinkin pitkään?
Sano suoraan.
Mutta kun ei, ei voi sanoa suoraan, sillä on muutakin ongelmaa eikä sen mielenterveys ole missään parhaissa kantimissa-
Selittelyä.
Silloinkin istuttiin sängyn laidalla ja tuijotettiin tyhjyyteen, sinä risti-istunnassa hampaita narskuttaen näit sinne minne me muut emme ja minä pää jalkojen välissä, kädet pään päällä suojaamassa pahalta maailmalta, ajatuksilta ja päänsäryltä ja sinulta, ja ajattelin, että se johtui Red Bullista- järkytyksen ja sen voimattoman tärinän osasin vetää kuulakärkikynällä yhteen vasta jälkeenpäin, viikkoja myöhemmin.
Erosimme, häät loppuivat, läksiäiskakut syötiin jo parkkipaikalla, nojattiin kullanruskeisiin ja steariinimaalattuihin ja sellofaaniin pakattuihin autonkylkiin ja yritettiin saada aikaan kepeää naurua vaikka nappailtiin särkytablettia ja laskeskeltiin korjaamokuluja. Viisaat, kuten minä, pummasivat kyytiä juna-asemille ja naapurikaupunkeihin ja eväsostoksille viikon jokaisena seitsemänä päivänä kaksikymmentäneljä tuntia matkalaisia houkutteleville huoltoasemille, joiden ovissa oli lukot.
En ehtinyt hyvästellä Rosmea, hän ehti lähteä. Hän oli pakannut yötavaransa ja viemisensä ja rappauslastansa ja kääntänyt keulansa pois taivaalla porottamista aloittelevasta auringosta sillä aikaa kun olin naureskellut Simon kanssa, sen miehen, joka oli edellisyönä kehunut mekkoni väriä. Hän oli nostanut punavalkoisella tölkillään maljan ja suudellut minua ja ylistänyt mustaa olkaimetonta-
Ja Rosmen auto oli poissa. Vain likaista steariinia parkkipaikan sorassa. Rikkonaisia kaistaleita, kiharaa silppua. Eikä yhtäkään sanaa, ei edes vaisua
Nähdään, Ollaan yhteyksissä, Sitten seuraavissa häissä. Tai hautajaisissa, jos ajetaan hirven perään.Simo kohotti autonsa avaimia. Hymyili. Ja hymyilin takaisin. Karistin Rosmen ajatuksistani, lopullisen tuntuisesti tunsin piston sydämessäni ja aloin puolessavälissä matkaa haistaa oman itseni, makean viipyilevän tuoksun valkoisen nahkan peittämässä autossa.
"Mittatilausauto. Suhteilla, ei edes niin kallis. Ja hyvällä alustalla. Kestää kuluttaa kilometreittäin asfalttia."
Lisää hymyä. Tällä kertaa aitoa, jo satoihin kilometreihin aitoa, ja minut piti heittää asemalle. Junalippurahat olisivat olleet tässä. Kaivan vitosia takkini taskusta,
ei siinä mitään. Ei hän ota rahoja vastaan. Ei hän halua rahoja,
uskoisit jo, hupsu.Kun siniset silmät sanovat asfaltilla oven edessä
kiitos ja näkemiin ja kiusoittelevasti
rakas ja näkemiin, haistan itseni hänen sormistaan. Hänen huulensa maistuvat minulle.
Nuorille skitrofreniaa sairastaville on tyypillistä, että he ovat erittäin herkkiä ja haavoittuvaisia jokapäiväisissä tilanteissa ja ihmissuhteissaan."Lähde: Lukion terveystieto: Terve! - 1 Terveyden perusteet
Kestää jonkin aikaa. Sitten myös seuraava kielto on psykiatrin mielestä aiheellinen minun kohdallani.
Ennakko-oireista kärsivän tulee välttää alkoholin, päihteiden ja erityisesti kannabistuotteiden käyttöä."
Lähde: http://www.terveyskirjasto.fi/kotisivut/tk.koti?p_artikkeli=dlk00148
Hän soittaa ja pyytää autoradiotaan takaisin.
"Sä tiedät, mitä mä haluan maksuksi."
"Nämä prosentit on masentavia. Viisi viiva kaksikymmentä, neljäkymmentä viiva seitsemänkymmentä- No, se siitä."-Duzku