Enää minuutti
Author: debora
Pairing: Theo/Blaise
Rating: K-11
Genres: pohdintadrama
Warnings: melankolia
Disclaimer: Potter -universumi on rikkaan skottinaisen, ei suinkaan minun.
Summary: Theodore yritti. Ja Blaise käänsi vain uudelleen kylkeä.
A/N: Olen taas ollut sata vuotta ficcailematta, mutta inspiraatio ja ikävä näitä poikia iski taas. Nauttikaa : )
***
Silloin maailmassa ei ollut muuta kuin he kaksi ja heidän yhteen kietoutuneet varjonsa.
Huulet kaulalla, käsi kauluspaidan alla, sormet kutittelevien kiharien keskellä. Tylypahkan käytävien huudot hukkuivat intohimon varastettuihin hetkiin, niihin ainoisiin jotka pojat viettivät yhdessä. He painoivat kehonsa toisiaan vasten ja uskoivat huomisen tuoman jotain parempaa kuin tämän. Theodore hukutti Blaisen sydämensä sykkeeseen ja sai ajan katoamaan paikaltaan.
Silloin maailmassa ei ollut mitään muuta kuin he kaksi ja haparoivat kädet toistensa kehoilla.
***
Kaikki oli kadonnutta, hetken huumaa, harhailua poluilla. Todellisuus iski heitä pitkin poskia ja ruoski ihon vereslihalle.
Theodore yritti. Hän yritti kunnes väsyi, kyllästyi, kuihtui. Hän yritti kunnes pojan elämässä ei ollut jäljellä muuta kuin haaleat jäljet intohimosta toisen kanssa. Sormien labyrintit ihon rasvaisella pinnalla, kynnenjäljet alaselässä, kaikki merkit toisesta kuihtuivat hiljaa. Theodore jäi istumaan kahvipöydän ääreen tuijottamaan kupista nousevia kiehkuroita ja tuntien tuolin kylmän metallin alastomia jalkojaan vasten.
Ja Blaise vain käänsi uudelleen kylkeä.
Mutta Theodore jatkoi yrittämistä. Hän pisti tuulettimen pyörimään kovempaa ja piilotti paksut lakanat. Hän keitti kahvia aikaisemmin aamulla ja täytti keittiön auringonkukilla. Hän paistoi vohveleita ja asetti ne kukkalautasille.
Mutta Blaise jatkoi uniaan ja Theodorelle tuli kylmä.
***
Viistokuja ei ollut enää ennallaan. Kyltit repsottivat saranoista ja ovet painoivat liikaa avattaviksi. Blaise juoksi raunioiden läpi Iskunkiertokujalle ja antoi itsensä kadota varjoihin.
Vaalea poika odotti häntä, kuten joka tiistai. Blaise hukuttautui kalmankellertävään ihoon ja uskotteli tottuvansa syyllisyyteen jossain vaiheessa.
***
Kahvi oli jo jäähtynyttä, mutta Theodore sekoitti sitä silti. Pikku lusikka synnytti pyörteitä jotka vajosivat kupin pohjalle. Auringonkukat nuupahtelivat ruukuissaan ja painoivat kattoa matalammaksi. Jääkaapin perälle tungetut appelsiinit homehtuivat käyttämättöminä paikoilleen. Kello sykki eteepäin, ja joka minuutin jälkeen Theodore tunsi ihollaan Blaisen kadonneen yhä kauemmas.
Kunnes ovi aukesi.
Hiljaisuus.
"Miksi laitoit kuolleita kukkia maljakkoon?"
Theodore painoi päänsä alas. Tuolin metalli tuntui saavan pojan ihokarvat haihtumaan kuumuudesta ilmaan.
***
Blaise halusi olla hyvä poikaystävä. Hän jaksoi herättää toisen aamulla suudelmilla ja hautautua ihon lämpöön. Hän muisti kirjoittaa muistilapuille viestejä ja jättää niitä ympäri asuntoa toisen löydettäväksi. Hän yritti opettella loitsuja, joilla saada toinen kadottamaan järkensä rakkauteen.
Blaise oli huomannut jo kauan sitten roskakorin täyttyvän muistilapuista ja kylmehtyneen kahvin aamiaispöydässä. Peiton alla toisen jalkapohja vasten pohjetta tuntui vain kylmältä. Hymyt jäivät varastoon jollekulle toiselle. Minuutit venyivät päiviksi, leivänmurut tarrautuivat aamiaispöydän puupintaan ja katseet lopettivat harhailunsa.
***
Theodore tiesi, mitä tunsi Blaisea kohtaan. Oli aina tiennyt. Blaise oli poika, jolle ei tarvinnut kertoa, mitä oli käynyt - hän ymmärsi puolikkaasta sanasta ja käsien epävarmasta tärinästä. Blaisen kanssa hän halusi kaiken. Sateen ja sateenkaaren, tuntemattomat maat, haihtuvan taian.
Ovi kävi uudelleen, kun Theodore nukkui. Hän heräsi aamulla ilman vohveleita ja kahvia.
Asunto tuoksui menetykseltä.
Silloin maailmassa ei ollut mitään muuta kuin Theodore ja appelsiinimehun jättämät rinkulat aamiaispöydän puupintaan.