Fandom: Gun X Sword
Disclaimer: En omista hahmoja enkä maailmaa, ja leikin ilman mitään hyötyä.
Otsikko: Törppö
Kirjoittaja: Pics
Beta: -
Paritus: Wendy/Van
Ikäraja: S
Genre: draama, romantiikka?
Varokaa: alle 16-vuotiaan ihastumista huomattavasti vanhempaan hahmoon & Vanin ruokailutapoja
Summary: Puitteet olivat täydelliset romantiikalle, mutta ikävä kyllä se näytti täysin suunnittelemattomalta.
A/N: Kaikkea sitä tuleekin kokeiltua. Mutta piti nyt tätäkin fandomia testiä ihan vain koska Van. <3 Pistetään Valloita fandom -haasteeseen ja Hieman tuntemattomampia fandomeita II -haasteeseen tämä. (Mikä ihmeen canonhet-kohtaus mulla oikein on? Tämä on pelottavaa.)
Törppö
Joka tytön unelmana oli syödä hienossa ravintolassa sydämensä valitun kanssa, parhaimpiinsa pukeutuneena ja tuntien itsensä kaikin tavoin kauniiksi. Wendy ei ollut uskoa hyvää onneaan hypistellessään vitivalkoiselle pöytäliinalle katettuja kiiltäviä pöytähopeita. Mekon helma kahahteli hauskasti hänen sääriensä ympärillä, kun hän heilutteli jalkojaan pöydän alla – tuoli oli hänelle hiukan liian korkea ja hänen jalkansa roikkuivat ilmassa.
Puitteet olivat täydelliset romantiikalle, mutta ikävä kyllä se näytti täysin suunnittelemattomalta. Van oli lupauksensa mukaan vienyt hänet syömään, ja tämä oli sattunut olemaan ensimmäinen vastaan tullut ravintola. Wendylllä oli aavistus, että jos he olisivat ensimmäisenä törmänneet nakkikojuun, he olisivat aterioineet siellä. Hänellä oli myös aavistus, että nakkikoju olisi ollut Vanille mieluisampi vaihtoehto.
He kuitenkin olivat täällä, joten hänellä oli tänään onnea. Ehkä tästä tulisi unohtumaton ilta... ehkä Van ryhdistäytyisi eikä olisi samanlainen törppö kuin yleensä... ehkä Van sanoisi jotakin mukavaa hänen mekostaan...
Kaikki Wendyn toiveet lätsähtivät kuin lattialle tiputettu vanukas, kun Van tilauksen lopuksi pyysi tarjoilijatarta tuomaan ruoan seuraksi kaikki mahdolliset mausteet. Hän alkoi toivoa, että he olisivat sittenkin päätyneet nakkikojulle, törppöyttä oli helpompi kestää sellaisessa ympäristössä kuin ylimystöltä vaikuttavien ihmisten keskellä.
Ruoka tuntui viipyvän hyvin kauan. Van retkotti tuolillaan ryhdittömänä kasana, joka näytti saattavan valua pöydän alle millä hetkellä tahansa. Tietenkään hän ei ollut ottanut edes hattuaan pois, mutta sitä Wendy ei ollut odottanutkaan. Hän ei osannut edes kuvitella, miltä Van näyttäisi ilman sitä hattua.
Kumpikaan ei puhunut. Se ehkä sopi Vanille, mutta Wendy väänteli mekkonsa helmaa yrittäessään keksiä mitä tahansa sanottavaa. ”Van?” hän aloitti.
Van murahti jotain, mikä osoitti tämän kuuntelevan.
”Öh... inhoatko sinä tätä ravintolaa?” Wendy kysyi. Seuralaisen jurotus teki hänen olonsa epämukavaksi, ehkä Van ei halunnut käydä tällaisessa paikassa hänen kanssaan.
”Miten niin? Mikä tahansa, missä saa ruokaa, käy.”
Wendyn teki mieli peittää kasvonsa kämmenillään. Oliko hän odottanut jotain muuta vastausta? Jos oli, hän oli idiootti. Van ei välittänyt siitä missä oli, kunhan vain sai syödä ja nukkua jossakin, mikä tahansa kelpasi.
Keskustelu vaikeni jälleen. Toinen toistaan huonommat aiheet vilisivät Wendyn päässä, alkaen siitä oliko Van ajatellut hänen tarjoustaan ryhtyä tämän morsiameksi ja siitä, pitikö Van hänen mekostaan. Olisi nöyryyttävää joutua kysymään sellaista. Hänen veljensä ei liioin ollut kovinkaan iloinen puheenaihe.
Hän oli ihastunut mieheen, jonka kanssa tuntui mahdottomalta käydä yhtään minkäänlaista keskustelua. Van puhui vain silloin, kun tällä oli jotakin sanottavaa, ja niin oli harvoin. Van suhtautui häneen ärsyttävänä kakarana eikä nuorena naisena, joka olisi mahdollinen rakastettu. Van oli kertakaikkisen raivostuttava.
... Van oli myös hoitanut häntä kun hän oli ollut kuumeessa, jurosti ja kömpelösti, ja peitellyt hänet takillaan. Se olisi ollut täydellinen tilaisuus päästä hänestä eroon, jos hänen seuransa olisi todella ärsyttänyt Vania niin paljon kuin mies antoi ymmärtää. Hän oli vieläkin hitusen typertynyt siitä, ettei Van ollut jättänyt häntä jonnekin virumaan ja jatkanut matkaansa yksin todeten: ”Se ei ole minun asiani.”
Tarjoilijatar toi vihdoin heidän annoksensa ja asetti mausteikon pöydän keskelle. Van kurkotti heti sitä kohti, mutta Wendy ehti napata siitä sinappipullon ja puristi sen rintaansa vasten. Hän oli ehkä lapsellinen, mutta halusi saada seuralaisensa ajattelemaan mitä teki.
Van uitti annoksensa kaikissa mausteissa joihin ylettyi niin, että lautasella oli lopulta enemmän erilaisia maustekastikkeita kuin itse ruokaa. Pöytäliinalle valui jotain, mikä vaikutti tabascolta. Tyhjennettyään ketsuppipullon kokonaan hän ojensi kätensä. ”Anna sinappi.”
”Enkä.” Wendy halasi pulloa tiukemmin. ”Mikset voisi joskus syödä niin kuin normaalit ihmiset?”
Van vain kohautti harteitaan ennen kuin nojautui pöydän yli tavoittelemaan sinappitörppöä. Wendy haukkoi tyrmistyksestä henkeä, kun Vanin käsi pyyhkäisi hänen poveaan ennen kuin sai otteen pullosta ja puristui sen ympärille.
Pullo oli lähes täysi, ja Van tarttui siihen niin lujaa että sinappia roiskui ympäriinsä. Lähinnä Wendyn mekolle. He tuijottivat kumpikin isoa tahraa hänen rintamuksellaan.
”Öm”, Van sanoi, otti lautasliinansa ja ryhtyi levittämään tahraa ympäri mekkoa hieromalla sitä liinalla.
”Älä.” Wendy halusi vajota pöydän alle häpeämään. Hänen unelmiinsa ei ollut koskaan kuulunut se, että pöydän yli kömpelösti nojautunut Van hieroisi sinappia pitkin hänen rintamustaan hienossa ravintolassa, mutta hänen ei olisi pitänyt odottaa mitään muuta.
Hän odotti anteeksipyyntöä. Sen sijaan Van istuutui uudelleen paikalleen ja ryhtyi kuorruttamaan ruokaansa sillä pahuksen sinapilla.
Wendy mulkoili ärtyneenä kahta törppöä, jotka olivat pilanneet hänen iltansa. Lopulta hän huokasi ja peitti tahran lautasliinalla niin hyvin kuin suinkin saattoi, ja ryhtyi syömään vailla todellista ruokahalua.
”Etkö olekaan nälkäinen?” Van kysyi tyhjennettyään oman lautasensa.
Wendy pudisti päätään.
”Onko jokin vialla?”
Vain täydellinen törppö saattoi joutua kysymään, mikä nyt oli vialla. Sen olisi pitänyt olla ilmiselvää kenelle tahansa. Wendy huokasi. ”En halua puhua siitä.”
”Selvä sitten.” Harteitaan kohauttaen Van valui taas veteläksi kasaksi tuolillaan ja näytti valmistautuvan torkuille ruoan jälkeen, koskapa veti hattunsa lierin niin alas että se peitti hänen kasvonsa melkein kokonaan.
Wendy tyrkki ruokaansa lautasen laidalta toiselle ja yritti olla kuvittelematta millainen katastrofi hääateria olisi, jos Van joskus heräisi huomaamaan hänet jonain muuna kuin enimmäkseen epätoivottuna matkakumppanina. Hän ei halunnut nauttia hääkakkuaan sinapissa uitettuna.
Hän ei silti voinut olla kovin vihainen. Loppujen lopuksi Van oli oma-aloitteisesti kysynyt häneltä jotakin, mikä oli parasta mitä siltä törpöltä saattoi odottaa. Ja ainakin Van oli rehellinen törppö, joka sanoi suoraan sen mitä tarkoitti. Se ei ollut niinkään huono ominaisuus miehessä.
