Nimi: Ei ole lohdullisempia sanoja kuin hiljaisuus
Kirjoittaja: Ales
Beta: Onkonälkä
Tyylilaji: Angst
Ikäraja: K11 varmuuden vuoksi. Modet voi tarvittaessa alentaa/nostaa.
Disclaimer: Otsikko osa mietelausetta, joka löytyi
täältä. Haasteet: Sana/Kuva/Lause10,
F-diagnoosihaasteA/N: Eli tohon F-diagnoosihaasteeseen otin skitsofrenian.
Kuva
#6
Ei ole lohdullisempia sanoja kuin hiljaisuus”Se on ihan sairas...”
”Mitä helvettiä se täällä tekee...”
”Se pitäis sulkea jonnekki mielisairaalaan...”
”Se ei kuulu meidän joukkoon...”
”Se ei oo NORMAALI”Suljen silmäni ja tunnen kyyneleen vieriväni poskeani pitkin alas, kohti leukaa ja siitä eteenpäin kohti tuntematonta.
”Kuulitteko siitä isosta murtovarkaudesta? Toi oli kuulemma mukana siinä...”
”Ei helvetti, kuka tollasta kestäis...”
”Se on niin sählä, ei siitä varkauteen olis...””Lopettakaa...”
”Lopettakaa...”
”LOPETTAKAA!”
Painoin käteni korvilleni ja vajosin nojatuoliini istumaan. Katsoin ympärilleni huoneessa, jossa kaikki on muuttunut vaaleaksi, harmaaksi, tylsäksi. Punainen kukka, jonka äitini minulle osti, ei enää näytä miltään. Sekin oli vain tympeä harmaa
juttu. Siitä oli muodostunut minulle rutiini. Ainakin minusta tuntui siltä. Nojatuolini oli kulunut puhki ja tiedän kaikki pienimmätkin yksityiskohdat ikkunasta, kukasta ja saviruukusta.
Katselin ikkunaa pitkiä aikoja, ja kuuntelin puhetta, jota tuuli toi tullessaan ikkunan ollessa auki.
Ja ikkuna oli aina auki.
Oveen koputettiin ja ovesta astui sisään nainen, jolla oli ruskeat hiukset poninhännällä. Hänen silmänsä olivat taivaansiniset ja silmien ympärillä oli naururyppyjä. Vilkaisin nopeasti peiliin ja huomasin minussa samoja piirteitä. Mutta emme ole mitään sukua.
”Janika, ruoka on valmis, tuletko syömään?” Nainen kysyi ja hymyili vienosti. Mikä Janika? Ei täällä ole ketään Janikaa. Täällä olen vain minä.
”Täällä ei ole ketään... Eiks toi kukka oo aika tylsä?” Sanoin ja pyörittelin päätäni. Nainen huokaisi syvään ja pudisti pienesti päätään.
”Tule kuitenkin syömään.” Hymy naisen huulilta ei kadonnut, mutta pieneni vähän. Hän katsoi minua vielä silmiin ja sulki sitten oven perästään.
Käänsin katseeni takaisin ikkunaan, jonka suunnasta alkoi kuulua pientä kuiskausta.
”Sairas...”
”Viallinen...”
”Epäkelpo...”Ne olivat vain pieniä henkäyksiä tuulen mukana.
Vihasin sitä ikkunaa. Vihasin sitä yli kaiken. Se oli ruma, mitätön. Se toi mukanaan loukkauksia.
Mutta minä myös rakastin sitä. Tiesin, että viimeisellä hetkellä saisin siitä helpotuksen. Se korvaisi minulle kaiken tuskan, mitä se oli minulle tuottanut.
Mutta sen aika ei ollut vielä.
A/N2: Kommenttia otan mielelläni vastaan, rakentava palaute on paras palaute! Myös ihkutukset hyväksytään (;
