Olipas söpöisä raapale, kyseessä on varmasti yksi onnellisimmista hetkistä Pottereiden perheessä. Tässä oli jotenkin aito tunnelma, ollaan onnellisia, mutta kehossa tuntuu edelleen synnytyksen rasitus eikä vauvakaan ole mikään posliininukke vaan juurikin punainen ja ihottuman peitossa, ja se herkkä päälakikin mainittiin siellä. Itse aina pelkään ottaa pieniä vauvoja syliin, kun ne ovat niin hauraita ja niitä pitää pidellä tismalleen oikein huomioiden kaikki pään tukeminen sun muut. Yritän kai vaan sanoa, että tässä tuli myös se fyysinen puoli esiin, että tämä vauva on aivan uusi, vastasyntynyt ja sen huomaa ja se pitää ottaa huomioon.
Voi ihana James, joka tietää, mitä uupunut Lily tarvitsee. Niin simppelisti osasit ilmaista, miten toimiva suhde heillä on. Toisen tarpeet huomioidaan. Ja Lilyn äidinvaistot jylläsivät tuhatta ja sataa, ja lopulta se olikin tarpeeksi. Viimeinen rivi taas sitten liiaksikin alleviivaa tätä asetelmaa, koska kyllä tämä perheteema tuli jo edellä tarpeeksi selväksi enkä tykkää sellaisesta, että se pitää nyt vääntää rautalangasta. Itse asiassa viimeinen rivi tuntuu kokonaan tarpeettomalta, en saanut siitä enää mitään uutta/merkittävää irti. Kaikki oli jo sanottu.
Kiitos tästä Pottereiden onnellisesta hetkestä, oli ilo lukea!
