Title: Hiekkalinna
Author: Memii
Rating: S
Genre: Drama, (H/C)
Summary: Niin sen kuului mennä.A/N: Hui, vähän jännittää nyt. Tässä on ensimmäinen täällä julkaisemani tekstinpätkä ikinä. Ja samalla oikeastaan yksi niistä harvoista ihan pienen lapsen näkökulmasta kirjoitetuista teksteistäni, joten suokaa anteeksi jos jossain päin on jotain epäluontevuuksia
Vaikka tätä ei pituudella olekaan pilattu, niin kommentit olisivat kivoja ja piristäisivät päivääni (/yötä/koska ikinä täällä kulutankaan aikaani)
Enjoy!
***
Jonni oli taas rikkonut hiekkalinnani. Ei se nyt hieno ollut, mutta siinä oli kolme eri kokoista kerrosta ja voikukanlehti lippuna. Sen tekemiseen oli mennyt vaikka kuinka kauan. Ja Jonni tuli ja hajotti sen lapiollaan. Se nauroi päälle ja juoksi Vernerin luo. Ne naureskelivat syrjemmällä, kun mua alkoi itkettää. Tunsin silmiin kirpoavat kyyneleet kun katselin tuhottua rakennelmaani.
Seija ei sanonut mitään. Se istui penkillä vähän matkan päässä ja luki kirjaa, ei se edes nähnyt. Tai ehkä se esitti, ettei se nähnyt. Luulisi sen kuulleen, kuinka Jonni huusi "Mä rikoinkin Elmukelmun hiekkakakun!". Nimi on Elmo, ja se oli linna. Ei kakku. Vaikka ei sillä ollut väliä, Seija käänsi vain sivua.
Vihasin ulkoilua. Vihasin sitä, että Jonnilla oli silloin mahdollisuus kiusata mua. Vihasin sitä, kun kaikki muut menivät littaa, mutta kukaan ei kysynyt mua mukaan. Ja vihasin Seijaa, joka luki joka päivä eri kirjaa ja huokaili takinkauluksiinsa. Olisin halunnut vain istua yksin hiekkalaatikossa ja rakentaa hienoja linnoja. Halusin olla komea prinssi, joka asuisi sellaisessa suuressa linnassa. Isi olisi kuningas ja se omistaisi koko maan. Saisin valtakunnan, kun olisin aikuinen ja hallitsisin koko maata oikeudenmukaisesti. Papujen syönnin kieltäisin kokonaan ja Jonnin ja Vernerin heittäisin krokotiileilleni vallihautaan. Niin sen kuului mennä.
Alkoi sataa ja huomasin edelleen istuvani päiväkodin pihalla. Eikä mulla ollut sadevaatteita. Aamulla paistoi vielä aurinko. Enkä halunnut äidin pakkaavan mukaan sadetakkia ja -housuja vain varmuuden vuoksi. Oli noloa raahata ympäriinsä ylimääräistä kangaskassia. Ei muillakaan koskaan ollut kangaskasseja.
- Moi, joku sanoi ja käännyin typeränä katsomaan vasemmalle.
Hiekkalaatikon vieressä seisoi uusi poika. Se oli tosi laiha ja sillä oli melkein valkoiset hiukset. Nimeä en muistanut millään, se oli tullut meidän päiväkotiin vasta eilen. Pojan hiukset valuivat vettä ja sen sadehousut olivat kuraiset. Sillä oli sadehousut. Mun farkuista meni vesi läpi.
- Moi, vastasin hiljaa.
- Saanko mäkin leikkiä? poika kysyi.
Yllätyin saamastani huomiosta. Ei kukaan ollut kysynyt mitään sellaista koskaan aiemmin. Aloin jo mielessäni kyhäillä jatkoa leikilleni. Tuo valkotukkainen poika olisi myös prinssi, naapurivaltakunnasta. Meidän hallitseminamme valtakunnat yhdistyisivät ja hallitsisimme yhdessä koko maailman suurinta maata. Se kuulosti hyvältä. Niin sen kuului mennä.
- Joo, vastasin ja ojensin ämpärin vierestäni pojalle. - Autatko mua korjaamaan tän?
Poika katsoi mun linnani raunioita hetken ja hymyili. Se nyökkäsi nopeasti ja istui mun viereeni märkään hiekkaan.
- Sade on hyvä juttu. Märästä hiekasta saa paremman linnan, poika totesi.
Nyökkäsin ja väitin, että tiesin sen jo. En halunnut antaa uudelle pojalle huonoa ensivaikutelmaa. Se kun oli niin viisas. Tiesi kaiken hiekasta ja sateesta. Varmaan se tiesi kaikesta muustakin. Mikähän sen nimi oli?
- Mä oon Elmo, sanoin pojalle, ja se katsoi mua hymyillen. Sillä oli syvät hymykuopat molemmissa poskissa.
- Santtu, poika vastasi. Niinhän se olikin. Olisihan noin tavallinen nimi pitänyt muistaa.
Me rakennettiin Santun kanssa uusi linna. Siitä tuli aiempaa hienompi. Siinä oli kaksi siipeä, itä- ja länsisiipi. Siinä oli kolme kerrosta ja sen ympärillä kiemurteli syvä vallihauta. Santtu otti maasta kepin ja iski kellertävän vaahteranlehden siitä läpi. Se oli paljon hienompi lippu, kuin mun voikukanlehteni.
- Hei kattokaa! Kelmu on saanut uuden kaverin! Jonni huusi ja mä käännyin katsomaan sitä vihaisena.
- Älä välitä noista, kuiskasin Santulle, joka pelästyi Jonnin huutoa. Mulle tuli äkillinen tarve olla vahva Santun seurassa, nyt ei saisi itkeä.
- Mikä sun nimi on? Verneri kysyi Santulta.
- Santtu, poika vastasi hiljaa.
- Kelmu ja Lanttu ne yhteen soppii, huomenna pannaan pussauskoppiin! Jonni huusi kirkkaalla äänellä. Santtu katsoi mua pelästyneenä. Suututti.
- Hyyyi! Verneri huusi korostaakseen Jonnin lällätystä.
- Olkaa hiljaa! huusin vihaisena, mutta ne vain nauroivat. - Santtu ei oo tehny teille yhtään mitään!
- Noniin nyt kaikki sisälle! Seija - joka oli tällä välin lopettanut lukemisen - huusi. - Vauhtia sitten joka sorkka!
Jonni ja Verneri juoksivat ensimmäisten joukossa sisälle, mutta me madeltiin joukon viimeisinä Santun kanssa. Seija ei vilkaissutkaan meihin päin, kun se auttoi Elliä riisumaan haalaria ja avasi Tomin kengännauhat. Ei kai meihin tarvinnut huomiota kiinnittää, oltiinhan me jo isoja. Osattiinhan me pitää puoliamme hiekkalaatikolla.
Lähdin leikkihuoneeseen, ja Santtu seurasi perässä.
- Elmo oota! se huusi ja pysähdyin katsomaan takana kulkevaa poikaa, jonka valkoiset hiukset edelleen valuivat vettä.
- No?
- Ollaanko kavereita? Santtu kysyi epävarmasti.
- Ollaan vaan, hymyilin ja Santtu hymyili takaisin.
- Niin ja kiitti, kun puolustit mua ulkona, Santtu jatkoi.
- Sitä varten ystävät on, vastasin ja olin pakahtua onnesta. Mulla oli ystävä. Mä olin ystävä.
Me lähdettiin rakentamaan sotatukikohtaa legoilla. Ehkä meistä ei tulisikaan kuninkaita. Ehkä meistä tulisikin huippukenraaleja. Johtajia, joita kaikki kuuntelisivat ja arvostaisivat. Kaikki muut päiväkotilaiset olisivat meidän sotilaita, joille me annettaisiin käskyjä. Ja me yhdessä pistettäisiin Jonni ja Verneri hyökkäämään etulinjassa vihollisen leiriin. Leiri olisi piiritetty miinoilla ja PUM! Me naurettaisiin yhdessä ja valloitettaisiin vihollisalueet. Niin sen kuului mennä.