Kirjoittaja: l0tt4
Ikäraja: Sallittu
Fandom: Peter Pan
Vastuuvapaus - En omista henkilöitä, jotka tunnistat. Kirjoitan huvikseni, en saa siitä rahallista korvausta.
A/N - Ensimmäinen kirjoitelmani Finissä, sekä ensimmäinen kirjoitelmani tällä fandomilla. Kritiikki on parasta korvausta, mitä voin saada♥
MUISTOJA JA UNOHDUKSIA
Nimeni on Wendy. Wendy Darling. Aion kertoa sinulle tarinani. Kaiken, mitä muistan. Kaiken sen, mitä äitini kertoi meille lapsena. Tarinoita, joita oli niin monta, etten olisi pysynyt laskuissa mukana, jos en olisi pitänyt niistä kirjaa tapetissa sängyn takana, jottei isä olisi saanut tietää. Jokaisen uuden tarinan loputtua, kaiversin kynsisaksilla tapettiin uuden pienen viivan. Pian sängyn takana ei ollut enää tilaa, joten minun piti pyytää veljiäni, Johnia ja Michaelia, jatkamaan tätä laskutoimitusta. Äiti kuitenkin sairastui, unohti sadut ja meidät. Hän unohti satujen maailman, suolaiselta maistuvan jokiveden ja tarinoiden pahiksien katalan naurun, joka kaikui kolkoissa tippukiviluolissa. Michael ja John kasvoivat nuoriksi, eikä heitä enää kiinnostaneet sadut. Minusta tuli aikuinen, mutta satujen maailma pysyi mielessäni ja ajattelin niitä joka ilta ennen nukkumaanmenoa, tunteakseni äidin hellän käden poskellani, lämpimän henkäyksen otsallani ja pehmeän äänen korvissani, jotta minä en unohtaisi häntä.
Äiti osasi kertoa parhaat tarinat. Hän lisäsi aina minut ja veljeni tarinoihin mukaan, ikään kuin olisimme oikeasti olleet siellä. Hän kertoi satua pojasta nimeltä Peter Pan. Peter ei ollut tavallinen poika, vaan kovin epätavallinen poika. Hän osasi lentää. Tarinassa Peter oli tullut ikkunalle, opettanut meidät lentämään, vienyt meidät Mikä-mikä-maahan ja siellä koimme monia huimia seikkailuja. Tanssin Peterin kanssa keijukaisten säveltämän musiikin tahtiin. Kapteeni James Koukku kidnappasi meidät kahdesti, toisella kerralla melkein tappoi meidät kaikki. Peter pelasti meidät. Sitten palasimme takaisin kotiin lentävällä laivalla. Kaikki tuntui niin todelta, vaikka satuahan se vain on. Varmasti olet kuullut tästä tarinasta, sillä äiti kirjoitti sen ylös vielä muistaessaan sen ja se levisi kuin kulovalkea ympäri maailman.
Sadut ovat minusta olleet aina kiehtovia. Niissä on jotain, mikä tempaa mukaansa. Hyvä satu on sellainen, mihin voi eläytyä. Sellainen, jossa saa hetken olla joku muu. Se on varmasti syy siihen, miksi minusta tuli runoilija. Johnista tuli valtameripurjehtijan kapteeni. Michael kuoli rauhanturvaajana Israelissa muutamia vuosia sitten. Johnin lapset vierailevat usein luonani. Kerron heille samoja tarinoita, mitä äitimme kertoi meille. Mieheni Harry ei pidä tarinoistani. Hän on jalat maassa – tyyppiä, hänelle tärkeintä on se, mikä on konkreettista, mitä pystyy havaitsemaan. Jollain tasolla hän tuo mieleen isämme.
Toisinaan muistelen äidin kertomia tarinoita. Löydän palasia omasta elämästäni, jotka voin liittää siihen. Satunnaisia säkeitä runoista, joita luen. Löydän tarinoista säkeitä, joita kirjoitan runoihini. Toisinaan, jopa unissani mietin äidin kerrontatyyliä ja yritän muistella, miltä hänen pehmeä äänensä kuulosti. Se on kuin karamellia aivoille. Makeaa ja tahmaista, mikä turruttaa osan aivokuoresta ja päästää irti vasta monen tunnin kuluttua. Sitä taitoa minulla ei koskaan tule olemaan. Ääneni on hauras, särkyvä kuin lasi, enkä saa sanoja elämään, kun ne pulppuavat virtauksena huuliltani, kuten äiti.
Peter Pan on aina ollut lempisatuni. Olen jo vanha, unohtanut jo osan tarinasta. Oma lapseni on melkein 12 vuotta. Iso poika. Muistan enää hämärästi pätkän tai kaksi, sieltä tai täältä. Poika. Himmeä hehku pojan vasemman korvan vieressä. Maanalainen piilopaikka. Toinen tähti oikealla, suoraan aamunkoiton suuntaan. Öisin kaikki palaa mieleen, mutta aamulla, kaikki on poissa. Eräänä yönä, talossa oli niin hiljaista, että heräsin siihen. Yleensä kello tikitti seinällä, naapuri veti vessan tai kulkukissat kaivelivat metalliroskapöntöissä koko yön. Nyt ei. Oli aavemaisen hiljaista. Kuolemanhiljaista. Kävelin lastenhuoneeseen varmistamaan, että kaikki on hyvin. Avasin oven ja vilkaisin sängyllä nukkuvaan pieneen poikaan. Heiveröiseen olentoon, jolla oli vaaleat kiharat. Täysikuu kajasti raollaan olevasta ikkunasta valoaan seinälle. Seinällä vilahti varjo. Pojan varjo. Pienenpienten kulkusten kilinä kuului ulkoa. Tuuli heilautti ikkunaverhoja, ja kuiskasi:
”En ikinä unohda sinua Wendy”
