Miten on: rakastutteko hyviksiin vai pahiksiin?

[Kosmik]

Mä taivuin joskus enemmän pahisten puoleen, mut siis eniten muakin ehkä viehättää sellaiset hahmot, joissa on harmaan eri sävyjä ja jotka ei ole läpeensä hyviä tai pahoja. Penskana mun lempparit oli yleensä pahiksia. Leijonakuninkaassa Scar ja Herkuleksessa Hades, halusin jopa samanlaiset siniset liekkihiukset, jollaiset sillä Disneyn Hadeksella oli. X'D Sitten mua tietysti pidettiin outona, kun kaikki inhat hahmot aina kiehtoi mua... Niin ja yleensä se pahisten huumori oli Disneyn leffoissa kaikkein parasta huumoria. Edelleen on jotain Disney-pahisten hokemia, joita lauon ääneen tietyissä tilanteissa. XD

Mieshahmoissa tykkään usein sellaisista jollakin asteella hellyttävistä tapauksista, kuten vaikkapa Remus on; vähän nuhjuinen ja rähjäinen ehkä, mutta hyväsydäminen. Tai Walking Deadin Daryl, jota oikeastaan voisi kuvailla vähän samaan tapaan.

Muhunkin iskee ehkä nykyään vahviten tuollaiset mieshahmot, jotka ei ole kovin siloteltuja ulospäin, ja joilla on niitä heikkouksia ja painolastia harteilla. Olen niin kovin lohduttamishaluinen ja haluisin kanssa vaan halata tuollaiset tyypit ehjäksi. :') En henkilökohtaisesti jaksa sellaisia machoäijiä, jotka yksin raivaa kaikki vastustajat pois tieltä ja joita ei pysty kukaan pysäyttämään (oli ne sitten hyviksiä tai pahiksia), hohhoijaa.

Naishahmojen suhteen olen enemmän kaikkiruokainen, mut sellainen tietynlainen pinnallisuus ja naisten esittäminen stereotyyppisinä naisina ei jotenkin vaan iske muhun. Vahvoista naishahmoista pidän ja niitä saisi mun mielestä ihan surutta tunkea leffoihin ja tv-sarjoihin, kun miessankarit on kautta aikain esitetty toimintaleffoissakin ihan voittamattomina. Miksi naishahmoja ei saisi esittää samanlaisina "tappokoneina"? Miksi naisen pitäisi aina olla miestä heikompi fiktiivisessä tarinassa?

Toisaalta mä otan yleensä naisten kärsimyksen elokuvissa tosi henkilökohtaisesti ja muhun oikeesti sattuu katsoa elokuvia, joissa naishahmot joutuu kokemaan kamalia asioita. Siinä mielessä mun on helpompi katsoa leffoja, joissa naishahmot jää tavallaan vähän pinnallisiksi ja jotka on ulospäin jotenkin vahvoja, mut joilla kuitenkin on heikkouksiakin ja se joku herkkä kohta. Ehkä voisin sanoa pitäväni eniten sellaisista persoonallisista naishahmoista ja sellaisista, jotka ehkä on hieman epävarmoja ja jotka vielä etsivät itseään ja omaa identiteettiään ja sitä paikkaansa maailmassa. Samastun kyllä hyvin sellaisiin naishahmoihin, jotka on ulospäin kylmän oloisia, mut joista paljastuu niitä kerroksia sitä mukaa kun päästävät lähelleen.

Mäkin olen muuten aina tykännyt enemmän Remuksesta kuin Siriuksesta. En vaan ehkä itse osaa samastua kovin hyvin sellaisiin muiden silmissä cooleihin ja suosittuihin tyyppeihin. Dracosta en ole koskaan juurikaan välittänyt, juuri siitä syystä, etten vaan tykkää kiusaajista.

[Isfet]

Aaah, hyvän ja pahan iänikuinen taisto, myös fanien suosiosta. Moni onkin jo sanonut (ihan kaikkia en ehtinyt selaamaan XD ) että tykkää hahmoista joissa on syvyyttä. Olen henk.koht. myös samoilla linjoilla, kerroksia pitää olla ja paljon! Ne saavat hahmon elämään, niiden ansiosta on helppoa samaistua ja inhimillistää. Taitava kirjoittaja luo todellisia persoonia. (Joita kaltaiseni kyökkipsykologi voi vapaasi analysoida loukkaamatta )

Tykkään eniten "pikkupahiksista", juurikin sellaisista kuin esimerkiksi Loki. Olen lukenut Riimut ja katsonut Thorin ja täytyy myöntää että hän viehättää minua mitä suurimmissa määrin molemmissa. Myös sellaiset tyypit, jotka tekevät melko sumeilematta sen mikä heille on eduksi, mutta joskus arvaamattomasti myös hyödyttävät muita, ovat mahtavia! Ei liene yllätys kenellekään, että myös Pirates of the Caribean ja mm. Jack Sparrow purevat. Lujaa.

Kuitenkin arvioin jokaista hahmoa erikseen ja tapauskohtaisesti molemmilta puolilta (ja siitä keskeltä) voi löytyä timantteja.

Mieshahmoissa tykkään usein sellaisista jollakin asteella hellyttävistä tapauksista, kuten vaikkapa Remus on; vähän nuhjuinen ja rähjäinen ehkä, mutta hyväsydäminen.

Samastun kyllä hyvin sellaisiin naishahmoihin, jotka on ulospäin kylmän oloisia, mut joista paljastuu niitä kerroksia sitä mukaa kun päästävät lähelleen.

Kompaan edellisiä molemmissa asioissa. Luon itsekin tällaisia hahmoja, kuin huomaamatta

[Emily Lestrange-Malfoy]

Mulla ei varsinaisesti vaikuta se, onko hahmo hyvis vai pahis. Muhun vetoo se, että hahmo vihaa itseään syystä tai toisesta. Tietty sillon tällön osuu eteen niitä poikkeuksia, jossa hahmo on yltio itsevarma ja silti iskee, esim Moriarty ja Thor. Tietty näissäkin esimerkeissä se vaikuttaa, että Andrew Scott ja Chris Hemsworth on molemmat älyttömän viehättäviä miehiä, ni miksei sitte niitten roolihahmotkin Ja Moriartyssä ja Thorissa on jotain tosi piristävää, mukaansatempaavaa karismaattista voimaa, joka tekee mahdottomaksi olla tykkäämästä niistä.

Mutta tosiaan, omat suosikit on kyllä spektrumin molemmista päästä - ja keskeltä. Steve Rogers (Captain America) on yks ikisuosikkeja, koska osaan kuvitella että kasvuseerumista ja sotakokemuksesta huolimatta Steve on edelleen se epävarma, ujo taiteilijapoika Brooklynistä joka tuntee olonsa aina riittämättömäksi.

Tony Stark on kanssa hyvis- ja kuuma sellainen. Tony on päällepäin itsevarma, mutta kuten Civil War: issa tulee ilmi, Tony kokee syvää syyllisyyttä ja itseinhoa siitä tuhosta, mitä Avengers-tiimi saa aikaan maailmanpelastamisen ohessa.
 
Keskellä spectrumia (tosin menee silti pahisten puolelle) lienee Loki, joka on musta tosi väärinymmärretty hahmo. Ketä tahansa, joka joutuu kasvamaan toisen varjossa koko elämänsä ja lopulta kuulee, että ainut syy miksi tätä ei jätetty kuolemaan sillon kun hän oli pelkkä vauva, on se että häntä käytetään poliittisena työkaluna, päätyy olemaan vallanhimoinen. Loki vihaa kaikkea itsessään, koska kokee olevansa se hirviö joilla lapsia pelotellaan iltaisin. Loki on myöskin aina ollut veljeään huonompi kaikessa, ja kukaan ei ole erityisemmin pitänyt Lokista(tai mä ainaki koen asian näin). 

Bucky Barnes on kanssa esimerkki, joka viehättää tosi paljon(Sebastian Stan on ihana+ Bucky on hahmona täydellisen rakastettava). Bucky vihaa itseään, koska kokee syyllisyyttä siitä, että hänet onnistuttiin aivopesemään. Bucky kokee syyllisyyttä niistä hengistä, jotka winter soldier on vienyt. Silti aito Bucky on se ihana Stevestä huoltapitävä kultamussukka, jolla on tosi paha ptsd Hydrasta johtuen.  Ja täytyy kyllä sanoa, että Bucky on kuuma myös winter soldier moodissa.


Samaan sakkiin menee tottakai Severus Kalkaros. Rikki mennyt ihana mies, joka "on pahis" mutta ei kuitenkaan ole. Siinä AU:ssa jossa mä pääni sisällä elän myös Lucius Malfoy on samassa asemassa Severuksen kanssa, tosin myös oikea, paha Lucius on erittäin viehättävä.


Kai tätä mun miesmakua fiktiivisissä hahmoissa voi kuvata myös niin, että niin kauan kun löytyy inhimmillisyyttä ja kyseinen hahmo on rikki ja "pelastusta vailla" ni me like.

Tosin, poikkeuksena ko. sääntöön sekä vastoin kaikkea järkeä,  mulla on joku käsittämätön fetissi Voldemorttiin

[Emily Lestrange-Malfoy]

Jacob Black on lista ykkönen koska oikeesti rakastan tätä hahmoa. On Jacobissa huonotkin puolensa mutta ne jäävät täysin hyvien piirteiden varjoon. No sit My babysitter's vampire Benny Weir on tosi ihana. Salkkareissa tykästyin heti Eliakseen. Expelled elokuvassa päähenkilö koska jostain syystä joskus tykkään joistain  pahoista pojista. Ainiin no tietysti Peeta Mellark.

BENNY ON IHANA. Hyvä tietää, että on muitakin ihmisiä jotka A)tietää että My babysitter's a vampire on olemassa  sekä B)tykkää Bennystä tosi paljon. Low key pedoilen sitä aina kun katon MBAV:ia mutta oh well:DD Onneks irl Atticus Mitchell on mua vanhempi

[Potterhead_Hermione]

Hmm no se riippuu hahmon luonteesta. Mul yleensä muodostuu hulluihin pahiksiin kunnon viha-rakkaus suhde, esim. Bellatrixiin ja Jonathaniin. En kyl tiiä miten suhtautuisin Volduun, mutta kyl mä siitäkin tykkään. Mä tykkään yleensä hyviksistä, mut niis on muutamia piirteitä joista en tykkää, esim. Harryn mustavalkoisuus. Mut sit niiku sellaset inhottavat hahmot kuten Dolores, niin vihaan oikee kunnolla koska oikeesti ärsyttää ku ne tulee sinne sarjaan sillee "Hei! Olen inhottava ja pilaan kaikkien päivän, mutta hymyilen silti mukavasti kaikille " Ai että ottaa päähän.

[Fairy tale]

Olen itse keväästä saakka nyt katsonut boxilta ja netistä TV-sarjaa White collar (suomeksi Kovat kaulassa). Sen päähenkilö Neal Caffrey on huijari, kusettaja, linssiin viilaaja, väärentäjä ja aivan ihana hahmo. Hän saa seurantapannan nilkkaansa ja hän konsultoi FBI:n riveissä usein esimiehensä työparina. Hänen on tarkoitus olla pahis, mutta myös sarjassa hän on täysi pehmo huijaroinnista huolimatta ja naiset tuntuvat ihastuvan häneen. Näyttelijä Matt Bomer on yksi syy siihen, että tähän pahikseen on kovin helppo ihastua. Kaunis poika, joka ei tapa ketään, vaan huijaa hienovaraisesti, on kyllä aikamoinen sydämensärkijä.

Kyllähän monet vanhojen TV-sarjojen hyvistähdet ovat aikamoisia turpiinvetäjiä. Miettikääpä vaikka MacGyveriä pommeineen ja ansoineen, vaikka mies ei aseihin halunnut sotkeutua. Entäpä Ritari Ässä? Aika usein miehet ovat nyrkit pahisten poskilla. BBC:n Sherlock on hyvis, mutta luonteeltaan melko paskiainen ja silti aivan ihana mies. Game of Thronesissa sekä hyvikset että pahikset katkovat kauloja yhtä paljon. Silti sen naispahiksista Cersei Lannister tuntuu olevan suosikkini, koska häntä ärsyttävät aika pitkälle samat ihmiset ja ihmisryhmät kuin muakin ja hänen "napalmipommi-iskunsa" (mitä lie elotulta oli?) kutoskauden lopussa sai täyden tukeni! Minuun vaikuttaa jollain lailla hahmon luonne, eikä niinkään se onko kyseessä hyvis vai pahis. Suurimmilta osin itsensä löytää hyvisten puolelta, sillä kyllähän pahikset on kuvattu yleensä erittäin raaoiksi ja vääriä arvoja kannattaviksi. Mutta jos pahis onkin samaa mieltä kanssani, niin on helppo ihastua myös pahikseen.

Aikoinaan pohdin että Sormusten Herra ja Hobitti- kirjojen ja leffojen pahikset ovat muuta rotua kuin ihmiset. Örkit, peikot jne. ovat valmiiksi jo rotuna jollain lailla pilattuja, joten niissä paha on selkeämpi käsittää oikeasti pahaksi ja tappelut ja kaulan katkomiset on helpompi sulattaa, kuin jos taistelua käytäisi hyvisten kesken tai vain ihmisten kesken. Hirviöiden kuolema ei kosketa niin paljon, kuin esim. Sarumanin kuolema, joka on pahis, mutta hän on velho, eikä mikään valmiiksi vääristynyt olento.

[Groverin tyttö11]

Ehdottomasti pahikset mun tapauksessa. Riverdalen Sweet Pea on on mun listaykkönen. Muita kestosuosikkeja ovat Jacob Black ja Sirius Musta. Pahikset viehättää muo enemmän koska pahiksissa on usein enemmän karismaa. Eikä pahisten mysteerisyys voi olla kiehtomatta. Pahat pojat varsinkin on mun heikko kohta.

[carrowfan]

Pahikset koska on helpompi ymmärtää vihaa kuin rakkautta. On helpompaa satuttaa ihmisiä kuin välittää niistä,mä satutan muita ihan tietämättänikin. Otan sen aina jotenki kauheena kunnianosoituksena sekä liikutun siitä kun joku ei haluakkaan päätäni kokoelmiinsa.

Pahikset on siis helpommin ymmärrettävis.

[zilah]

Riippuu kyllä todellakin tapauksesta! Esim. HP:n sankarikolmikko onnistuu lähinnä ärsyttämään. Pahiksetkaan eivät niin innosta. Suosikkejani ovat Severus, Remus, McGarmiwa ja Dumbledore, tosin viimemainitun Rowling onnistui pilaamaan viimeisissä kirjoissa täysin.

Mitäs muuta? Twilight? Herrajumala, että pääpari Bella ja Eetu ovat rasittavia! Sivuhahmo- osastolla onkin sitten paljon mielenkiintoisempia tyyppejä, kuten hyvis Carlisle ja ah, ihanainen pahis Aro Volturi! <3

Sherlock Holmes ja Master And Commander taas ovat siitä mielenkiintoisia fandomeja, että molemmissa juuri se hyvis- pääpari on sitä parhautta! Holmes/Watson ja Jack/Stephen vain kuuluvat yhteen ja sillä hyvä!

Sokerina pohjalla Lordi John. Hahmo on ihana, mutta toisaalta myös ärsyttävä. Kirjoissa (ja tv-sarjassakin varmaan) hän rakastaa aina ja ikuisesti ääliömäistä punaniskaskottia, vaikka kaveri on todellinen surkimus! Siitäkin huolimatta, että hänet esitetään kirkasotsaisena sankarina. Hyi! Onneksi sentään kirjoissa on eräs hahmo, joka pelastaa paljon. Nimittäin Stephan Von Namtzen, saksalainen maakreivi. <3 Hyvis hänkin, ja kerrassaan hurmaava tuttavuus! Harmillista, että tv- sarjassa häntä tuskin nähdään.

Joten hyviksien puolelle taitaa kallistua.



zilah

[Voldemort]

Ja pakko se on vielä kertaalleen palata tähän jo monesti kaluttuun luuhun, eli Siriukseen, kun jäin lukemaan noitakin vanhoja viestejä tässä ketjussa. Minulle ei vain mitenkään osunut ymmärrykseen se, mikä siinä Siriuksessa kaikkia niin viehätti, jo kolmoskirjasta lähtien, eikä varsinkaan elokuvista. Minusta Sirius ei ollut mitenkään hot, eikä mitenkään ihailtava tyyppi muutenkaan. Ainut hyöty siitä oli se, että Harry sai viimeinkin jonkun "oman aikuisen" elämäänsä, ja siinä mielessä tietysti oli sääli, että Sirius kuoli, mutta ei

Mua Sirius ei sillä tavalla viehätäkään, mutta jos kerran itse valitsit kiinnostua Severuksesta niin musta on kummallista, että et näe Siriuksessa mitään samaa, koska mun OTP oli alun perin Severus/Sirius siksi että musta ne oli hyvin samanlaisia siinä, että ne vihasi omaa taustaansa ja kosti vihaansa ulospäin. Sirius ei ole ihailtava tyyppi, mutta erittäin kiinnostava hahmona yhä edelleen. Siinä on monta kiinnostavaa kohtaa, joista ei ole vähäisin se, että se istui Azkabanissa vuosia rikoksesta, jota ei tehnyt (tässä mä aina yhdistän sen nykyään jotenkin Monte Criston kreiviin). Sirius ei kuitenkaan paennut vankilasta pelkkää kostoa janoten vaan myös pelastaakseen Harryn. Ja Azkabanin vangissa mulla oli jotenkin toiveikas olo, että Harry saisi edes vähän perhettä, mutta sehän ei onnistunut.

Jos vielä miettii pitemmälle Siriuksen menneisyyttä ja inhoa perhettään kohtaan ja sitä, että se päätyi täysin vastakkaiselle puolelle puhdasverisyyttä vaalivan perheensä kanssa, jolloin perhe pyyhki sen pois koko olemassaolostaan niin mun mielestä Sirius on kaiken kaikkiaan hyvin traaginen hahmo ja siksi kiinnostava ja myös ansaitsisi jotain lohtua ennen kuin pääsi hengestään. Mieti nyt. Kaksitoista vuotta vankilassa, sitten vapaus, mutta vangittuna taloon, josta on pahoja muistoja ja sitten kuolema. Melko karu kohtalo ja vaikka olisi kuinka ääliö, niin silti ansaitsee vähän myötätuntoa. Severus sentään teki itse valintansa, kun valitsi koston - ja kunnianhimossaan Voldemortin kuolonsyöjät ja sai sillä rakkaimpansa hengiltä (voisi siis tavallaan sanoa, että ansaitsi mitä sai, jos puhutaan siitä, että ihminen on vastuussa valinnoistaan. Ja ilmeisesti Severukselle ei olisi ollut paljon väliä, jos se henki olisi mennyt keneltä tahansa muulta), mutta Siriusta pidettiin Voldemortin kätyrinä, vaikka oli syytön.

Sen lisäksi oikeastaan kiehtovinta Siriuksessa on se, että se on silti hyvin samankaltainen sen puolen kanssa, jota se vihaa. Jollain tapaa ehdoton ja kuten kohtelusta Oljoa kohtaan nähtiin myös hyvin oppinut perheensä asenteen, että kotitontut on jotain alempaa kastia. (Tai sitten Sirius inhosi Oljoa siksi, että Oljo palvoi Siriuksen äitiä ja muita Siriuksen inhokkeja). Olen ihan varma, että tuon karskiuden takana on rakkauden kaipuuta ja kaipuuta siihen, että oikeasti sen äitikin olisi sen hyväksynyt. Alun perin Azkabanin vanki oli se, missä kiinnostuin Siriuksesta hahmona, mutta myöhemmin ajatellen Siriuksen menneisyys ja varsinkin se Siriuksen äidin huutava maalaus oli paha. Pelkkä ajatus siitä, että eroaa vanhemmistaan ikuisiksi ajoiksi sellaisissa väleissä ja sitten vielä kuolemansa jälkeenkin ne on jossain esineessä huutamassa, hyytää ja särkee mun sydämen. 

[Fiorella]

Hyvin ajateltu, Voldemort. Sanotaan näin, että traagisena hahmona se onkin paljon kiinnostavampi kuin jonkinmoisena "komea paha poika, jonka jalkoihin kaikki kaatuvat lumoissaan" -hahmona. Kuten sanottua, se ei ollut minusta ikinä kovin hot. Mutta toki myötätunnon arvoinen. En sitä kielläkään. Se äidin vihaisena huutava maalaus oli minustakin aika sydäntäsärkevä.

[Eririn]

Sen lisäksi oikeastaan kiehtovinta Siriuksessa on se, että se on silti hyvin samankaltainen sen puolen kanssa, jota se vihaa. Jollain tapaa ehdoton ja kuten kohtelusta Oljoa kohtaan nähtiin myös hyvin oppinut perheensä asenteen, että kotitontut on jotain alempaa kastia. (Tai sitten Sirius inhosi Oljoa siksi, että Oljo palvoi Siriuksen äitiä ja muita Siriuksen inhokkeja).

Dumbledore sanoo Feeniksin killan sivuilla 1006-1007 seuraavaa:

"Sirius ei vihannut Oljoa", Dumbledore sanoi. "Hän piti sitä palvelijana, joka on niin arvoton, ettei siitä kannata kiinnostua eikä sitä tarvitse huomioida." (repliikki jatkuu muttei ole tämän asian kannalta relevantti)
     "NIIN ETTÄ SIRIUS VAI SAI MITÄ ANSAITSI?" Harry huusi.
     "En minä niin sanonut, etkä taatusti koskaan kuule sellaista minun suustani", Dumbledore vastasi hiljaa. "Sirius ei ollut julma, hän oli yleensä kiltti kotitontuille. Oljosta hän ei pitänyt, koska Oljo oli elävä muistutus kodista, jota Sirius vihasi."

Dumbledore tod näk tunsi Siriuksen tarpeeksi hyvin tietääkseen tämän, eikä tässä kohtaa mun mielestä hänellä ole mitään syytä valehdella asiasta, joten asia tod näk on just näin, eli että Sirius ei pitänyt Oljosta just noiden syiden takia. Toki me ei ikinä nähdä Siriusta kenenkään muun kotitontun kanssa. (Mistä tuleekin heti mieleen, että Siriuksen ja Dobbyn tapaaminen olisi varmaan ollut hyvin mielenkiintoinen.)

Sirius ei ole mullekaan ikinä ollut mikään jumalattoman hot tai mitään sellaista, mutta olen hänestä aina pitänyt hahmona ja Harryn isähahmona (vaikkei todellakaan täydellinen sellainen ollut).

Se mikä mulle henkilökohtaisesti on ikuinen mitä helvettiä on Kalkaros ja se miten osa fandomista pitää häntä jonkinlaisena seksijumalana. Kun ottaa huomioon millaisena hänet kuvataan canonissa (kelmeäihoinen, rasvainen tukka, kiusaa 11-vuotiaita lapsia omaksi huvikseen siihen pisteeseen, että on Nevillen - jonka vanhemmat toinen kuolonsyöjä kidutti mielipuoliksi asti - pahin pelko), en voi kuin ihmetellä. En tiedä onko kyseessä sitten se, että tämä osa fandomia kuvittelee Kalkaroksen Alan Rickmanin näköiseksi vai mitä (missä tapauksessa ymmärrän jonkin verran, mutta kirja-Kalkaros on ehkä vastenmielisintä ikinä).

[carrowfan]

Miten must alkaa tuntuu silt et luin Potterit liian nuorena tai jotai ku esim en tainnu itkee kirjojen takii kertaakaan. Tai sit mulle ei muodostunu mitää kunnollisii lempihahmoi tai sit vaan olin jo muutenki nii tunnekylmä (yläaste + lukio ajatusmallilla et ryhmätyö on parityö jossa toine käyttää hyväks (kuviksen työn kaa mulle tehtiin jopa näin) tai yksilötyö)

[Fiorella]

Se mikä mulle henkilökohtaisesti on ikuinen mitä helvettiä on Kalkaros ja se miten osa fandomista pitää häntä jonkinlaisena seksijumalana. Kun ottaa huomioon millaisena hänet kuvataan canonissa (kelmeäihoinen, rasvainen tukka, kiusaa 11-vuotiaita lapsia omaksi huvikseen siihen pisteeseen, että on Nevillen - jonka vanhemmat toinen kuolonsyöjä kidutti mielipuoliksi asti - pahin pelko), en voi kuin ihmetellä. En tiedä onko kyseessä sitten se, että tämä osa fandomia kuvittelee Kalkaroksen Alan Rickmanin näköiseksi vai mitä (missä tapauksessa ymmärrän jonkin verran, mutta kirja-Kalkaros on ehkä vastenmielisintä ikinä).

Hmm, nyt on ehkä pakko tulla tähän omalta osaltani sanomaan jotain, koska Severushan oli suosikkihahmoni heti kirjan ensi kohtauksestaan lähtien. Itse en todellakaan näe hahmoa minkäänlaisena hottis-seksipommina, enkä kyllä pidä niin paljon myöskään Rickmanista (paitsi sen ääni on kyllä aika ihana!), että hänenkään ulkonäkönsä asiaan mitenkään olisi vaikuttanut. Päinvastoin Rickman oli minusta vähän liian pönäkkä rooliin, mutta enpä tiedä, kuka muu siihen olisi sen parempikaan ollut.

Tykkäsin nimenomaan kirjan Kalkaroksesta. Minuun jotenkin kolahti se iso nenä ja pitkät riippuvat hiukset, en tiedä miten se nyt niin, mutta jokin siinä kosketti. Severus ja Remus ovat ehkä ne sellaiset hahmot, joissa se oikein tiivistyy, miten kovasti olisivat kunnon halausta vailla. (Vaikka Severus ei varmaan kovin helpolla halia vastaan suostuisi ottamaan... ) En suinkaan puolustele Severuksen huonoja valintoja ja myönnän että mies on kieltämättä täysin soveltumaton opettamaan lapsia ylipäätään, mutta eivätpä nuo muutkaan Tylypahkan opettajat kovin paljon erinomaisuudellaan loista.

Severuksessa kiehtoo ehkä juuri se, miten traaginen hahmo se on. Miten huonot kokemukset johtavat huonoihin valintoihin, miten se murheellinen kierre vain jatkuu eteenpäin... Miten elämä on vaikeaa ja miten rikki miespolo onkaan. Ja silti se on tarinan todellinen sankari, vaikkakin kulissien takana ja kenenkään tietämättä ja näkemättä. Severus vetäytyy kuorensa sisään, koska häntä on satutettu niin paljon. Se on koskettavaa. Siinä, missä Remus uskaltaa avautua ja saa lohtua ja rakkautta osakseen, Severus on ikään kuin tämän peilikuva.

“Fools who wear their hearts proudly on their sleeves, who cannot control their emotions, who wallow in sad memories and allow themselves to be provoked this easily — weak people, in other words...”

Severus ei anna enää tunteitaan muiden nähtäville, koska on oppinut, että silloin vain satutetaan pahemmin, tehdään pilkkaa ja kiusataan. Hän koettaa nähdä tämän luonteenlujuutena ja arvostettavana ominaisuutena. Hänen rakkautensa on vahvaa, mutta se on visusti piilossa, sillä se on ainoa asia, joka miesparkaa kantaa kaiken muun keskellä. Kova elämä on ehkä tehnyt siitä jotenkin kieroutuneen, miltei pakkomielteisen, mutta kuitenkin se on olemassa ja se on aito tunne.

Ehkäpä juuri tämä on se, mikä Severuksessa kiehtoo; se klassinen korjaamisen tarve, kun näkee jotain, mikä on niin pahasti rikki. Todellisessa elämässähän tällainen kumppani olisi varmaan painajaismainen, mutta näin tarinan tasolla se nostaa hoivavietin pintaan ja mikäpä olisikaan palkitsevampaa, kuin rakastaa jotakuta, joka niin kovin on rakkautta vailla? Koska vähän niin kuin on se kliseinen "ah, jos minä olen se, joka muuttaa tämän pahan pojan rakkaudella hyväksi" -asetelma, niin on myös se vastaava kuvio, että mikä voisi olla palkitsevampaa ja ihanampaa, kuin voittaa sellaisen henkilön rakkaus ja luottamus, joka ei taatusti keneenkään luota eikä uskalla tai kärsi enää rakastaa?

[Voldemort]

Eririn, kiitos tuosta quottauksesta. En muistanut sitä ollenkaan, mutta käy kyllä mun järkeen, että Siriuksella on ihan spesiaali inho Oljoa kohtaan.

Miten must alkaa tuntuu silt et luin Potterit liian nuorena tai jotai ku esim en tainnu itkee kirjojen takii kertaakaan. Tai sit mulle ei muodostunu mitää kunnollisii lempihahmoi tai sit vaan olin jo muutenki nii tunnekylmä (yläaste + lukio ajatusmallilla et ryhmätyö on parityö jossa toine käyttää hyväks (kuviksen työn kaa mulle tehtiin jopa näin) tai yksilötyö)

Ollaan sitten tunnekylmiä yhdessä, mutta mun mielestä kirjan kaikki hahmot on aika idiootteja niin en sinänsä ihmettele, jos ei ole suosikkeja. Ihmettelin aina, miksi ihmiset niin vollotti jonkun hahmon perään.

Severuksesta pitää vielä sanottavan, että mua häiritsi sen kuvaus kirjoissa. Laiha, kelmeä, koukkunokkainen... siis tuo tapa antaa niin sanotulle pahikselle ja epämiellyttävästi käyttäytyvälle henkilölle myös jotenkin epämiellyttävä ulkonäkö ikään kuin naamasta jo voisi nähdä, että tässä on nyt joku pahis, jota pitäisi inhota. Siksi musta oli ihan kiva, että Severus oli leffoissa jotain muuta kuin laiha, koska jostain syystä toi on ainakin ennen ollut ihan trendi. Js toisaalta siksi musta on jotenkin myös hauskaa lukea seksipommi-Severuksesta.