Miten on: rakastutteko hyviksiin vai pahiksiin?

[räiskeperäinen sisulisko]

Springways eikun ääh Otaku, Riimut on mahtava kirja<3

Luen tällä hetkellä kirjaa nimeltään Suojaan metsän siimekseen, ja sen päähenkilö on kyllä onnistunut. Sopivasti siinä harmaalla alueella. Tämä päähenkilö, nimi kai joku Penelope, ei edes ole silleen osittain hyvä ja osittain paha, sen teot eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja, ne ovat vain tekoja. Selitän tämän huonosti ja sekavasti, toivottavasti joku tajuaa tästä jotain...

Tälläisissä klassisissa vaikkapa fantasiaromaaneissa tyypillisesti jaotellaan kaikki hyvään tai pahaan. Mutta todellisessa elämässä asiahan ei ole niin. Kaiken takana on erilaisia motiiveja ja syitä ja seurauksia eikä naapurin tavisperttiä voida jaotella hyväksi tai pahaksi. Paitsi jos pertti on joukkoraiskaaja tms psykopaatti, mutta niitä kuitenkin on harvassa.

Eli pointti oli siis se, että tämä Penelope on aitoudessaan hyvin samaistuttava. Hänestä on vaikea pitää ja vaikea vihata, mutta hän on realistinen.

[flawless]

Mä olen todennut että tykkään sekä hyviksistä että pahiksista, mutta vähän eri tavalla. Hyviksistä tykkään ns. oikeasti ja kokonaisvaltaisesti, ja heidän tavoitteitaan kannustan, mutta sitten taas pahikset ovat monesti monikerroksisempia ja hienommin rakennettuja hahmoja ja siksi paljon mielenkiintoisempia - saatan tykätä pahiksesta ihan simona ja palvoa maata hahmon jalkojen alla mutta silti karjua että tappakaa nyt se kusipää kun se on niin perseestä. Esimerkiksi Merlin-sarjan Morgana on yksi ikuisuuslemppareistani, ja hänen hahmonsa on todella moniulotteinen ja mielenkiintoinen kaikkine eri vivahteineen - hänhän oli aluksi ihan täysi hyvis mutta sitten katkeroitui taikuuden tuomitsemisesta niin pahasti, että hänestä tuli kylmä, sataprosenttinen pahis. Morgana ja hänen vähitellen tapahtuva käännöksensä hyviksestä pahikseksi on todella mielenkiintoista ja puoleensavetävää, ja hurahdinkin hahmoon lopullisesti siinä vaiheessa kun hän alkoi kieroilemaan ja kääntymään hyvästä pahaan.

Tykästyn muutenkin yleensä persoonallisiin ja mielenkiintoisiin hahmoihin, joilla on jotain annettavaa: moniulotteinen luonne, kiinnostava taustatarina etc. Toinen hahmoryhmä joihin ihastun on sellaiset hahmot joita ei voi oikein kuvailla muilla sanoin kuin badass, sellaiset suustaan sukkelat ja oman paremmuutensa tiedostavat tai kuvittelevat hahmot, esimerkiksi Game Of Thronesin Tyrion ja Cercei Lannister, joista ensimmäisenä mainittu on kai enemmän hyvis ja toinen pahis, mutta molemmat ovat lemppareitani. Tykkään paitsi ns. puhtaista hyviksistä kuten Merlinin Arthur Pendragon tai Criminal Mindsin Aaron Hotchner, mutta myös sellaisista hyviksistä jotka tavoittelevat päämääräänsä hiukan kyseenalaisin metodein (eli siis ns. "chaotic good" -hahmoista) kuten esim. Arrowin Oliver Queen. Kai mun hahmomieltymykseni voisi summata siihen, että tykästyn vähän kaikenlaisiin hahmoihin, jokaisessa lempparissani on sitä jotain mikä iskee. Sitä en jotenkin koskaan ole jaksanut ihan täysin ymmärtää, että johonkin hahmoon tykästytään pääasiassa ulkomuodon perusteella ja palvotaan ja fanitetaan sitten sen vuoksi yli kaiken, tästä esimerkiksi ehkä nousee ensimmäisenä mieleen Loki ja ko. hahmon sankat fanityttöjoukot. Tai siis joo onhan esim. Merlinin Arthur tai Arrowin Oliver aika helvetin vetävän näköisiä miekkosia enkä todellakaan väitä etten välillä kokisi tellun edessä panty drop -hetkiä tai kuolailisi jomman kumman sikspäkkiä, mutta en jaksa kauaksi aikaa kiinnostua hahmosta ihan vaan ulkoisten seikkojen kuten hyvännäköisyyden tai kivan äänen takia. Sellainen fanitus kulahtaa mulla aika nopeasti ohi.

[Sarveiskalvo]

Minä en tee kovinkaan suurta eroa hyvisten ja pahisten välille. Kuitenkin yleisesti ottaen olen tullut siihen tulokseen, että monet (pää)pahikset ovat paljon kiinnostavampia hahmoja kuin suurin osa hyviksistä. Pahiksiin luodaan useita kerroksia, heissä on monia puolia ja monesti he osaavat manipuloida muita toimimaan oman mielensä mukaisesti, kun taas hyvikset ovat naiiveja, ajattelevat aina suurempaa hyvää ja eivät koskaan ole itsekkäitä.

Löytyy tietysti myös niitä murhaankaikkikoskaolentraumatisoitunutjakukaaneiymmärräminua-pahiksia, joiden kohdalla haluaisin hakata päätäni seinään. Valitettavan usein on tullut todettua myös se asia, että valtaosa pienemmistä pahiksista on umpityhmiä, joten tuo moniulotteisuushöpötykseni koskee lähinnä pääpahiksia.

Itse tykästyn yleisesti ottaen älykkäisiin ja nokkeliin hahmoihin. Seikkailumielisyys ei ole koskaan ollut missään nimessä negatiivinen piirre, mutta ei välttämättömyys.
Esimerkiksi Hannibal Lecter on mies, joka saa kaikessa karmeudessaan kuolan valumaan leukaani pitkin niin kirjojen, elokuvien kuin tv-sarjankin äärellä. Muiden teosten kohdalla ovat ihastukseni kohteeksi päässeet ainakin Legolas, Spencer Reid, Kili,  Sherlock Holmes ja Draco Malfoy.

[nami]

Mä oon tullut siihen tulokseen, että mua viehättää hahmoissa eniten antisankarit (tai siis hahmot, jotka on hyviksen ja sankarin roolissa mutta joilla kuitenkin on inhimillistäviä puutteita ja vikoja) sekä harmaalle alueelle sijoittuvat hahmot, jotka ei oo selkeesti hyviksiä eikä pahiksia. Ensin mainituista viimeeksi oon tykästynyt Guardians of the Galaxyn Peter Quilliin (leffaversio, sarjakuvien Star-Lordiin en oo perehtynyt siinä määrin et voisin sanoa mtn pätevää), jälkimmäisistä taas esimerkkinä vois toimia vaikkapa Draco Malfoy tai Pretty Little Liarsin Mona (joka okei on ns. pahis, mutta musta motiivit hyvin inhimilliset enkä siksi osaa oikeen ajatella kyseistä hahmoa minään kauheena pahiksena). Muutenkin musta hyvikset vs. pahikset jako on vähän keinotekoinen eikä sitä kaikkien fandomien ja hahmojen kohdalla voi ees sellaisenaan soveltaa: sitä paitsi puhtaita hyviksiä ja puhtaita pahiksia on musta aikas vähän tai sitten ne on vaan mieleenpainumattomia, että mulle ei tuu yhtään mieleen Tai sit ajattelen asiaa ihan liian epämustavalkoisesti ja näen aina ne harmaan sävyt väkisinkin lol.

Hahmon ulkonäkö... öh, miten tähän nyt osais vastata. Kyllä joidenkin hahmojen kohdalla ulkonäkö viehättää ja joihinkin hahmoihin mulla on avoin ja häpeilemätön fangirlcrush mutta ulkonäkö ei kyl sinällään oo imo mikään suurin faktori kun mietitään, mikä hahmosta tekee siinä määrin kiinnostavan että pidän sitä lempihahmon asemassa. Ihan muut asiat tekee hahmosta hyvän kuin ulkomuoto.

Sitä en jotenkin koskaan ole jaksanut ihan täysin ymmärtää, että johonkin hahmoon tykästytään pääasiassa ulkomuodon perusteella ja palvotaan ja fanitetaan sitten sen vuoksi yli kaiken, tästä esimerkiksi ehkä nousee ensimmäisenä mieleen Loki ja ko. hahmon sankat fanityttöjoukot. Tai siis joo onhan esim. Merlinin Arthur tai Arrowin Oliver aika helvetin vetävän näköisiä miekkosia enkä todellakaan väitä etten välillä kokisi tellun edessä panty drop -hetkiä tai kuolailisi jomman kumman sikspäkkiä, mutta en jaksa kauaksi aikaa kiinnostua hahmosta ihan vaan ulkoisten seikkojen kuten hyvännäköisyyden tai kivan äänen takia.

Tää. Naurahdin ehkä hieman koska tunnustan kelanneeni samaa kerran jos toisenkin massiivista Loki-hysteriaa seuraillessa :--D Tää ei siis ole mikään dissi kaikille Loki-faneille, koska okei, minusta Loki on loistava hahmo ja motiiveineen kaikkineen juurikin sellainen harmaan alueen pahis josta tykkään, mutta joidenkin fanien kohdalla se fanitus tuntuu kohdistuvan eniten Tom Hiddlestonin ulkoiseen habitukseen kuin itse hahmoon.

[TheGinger]

Minä henkilökohtaisesti pidän molemmista, mutta eniten minua vetoo ne henkilöt jotka ovat käytännössä pahiksia, mutta loppujen lopuksi he ovatkin hyviksii!! . Voldemort ei minua juurikaan viehätä, vaikkakin se oli aika ihana nuorena ja komeen ja vähemnän käärmemäisenä. Sen sijaan Draco on minun ultimate favourite ja ikuinen ihastus <3 Draco kun ei mikään enkeli ollut, mutta ei hän tappajakaan ollut.

Myös Twilightissa minulla oli viikon ihastus Jamesiin ja Caiukseen. Molemmat pahiksii, James ehkä vähän selvemmin. Caius taas ei tavallaan ollut pahis, mutta hän kuului Voltureihin joten automaattisesti hänet ajattelee pahiksena.

Joten jos pitää valita niin itse sanoisin että pahikset. Niihin on kyllä selkeällä enemmistöllä rakastuttu <3 Syynä varmaankin se että he ovat salaperäisiä, kunnianhimoisempia tietyssä mielessä. Ja pahisten taustat ovat lähes aina todella kiinnostavia ja "viehättäviä" 

Ja onhan ne pahiksetki joskus olleet hyviksii niin että jos nyt mennään ärsyttäviksi, niin tavallaan olen kai sit herkkä rakastumaan/ihastumaan molempiin

[Flawix]

Pahikset <3 Ah, Dracossa on vaan sitä jotain, ja pahiksissa kyllä yleensäkin. Tavallaan se vallankäyttö ja semmonen on niin sexyä grrr...

P.s Tom Valedrokin on aikas nam...

[O_oka]

Jotenkin oon alkanu havahtua siihen, että kaikki ei oo niin mustavalkosta - että kaikki on oikeestaan vähän erisävystä harmaata, jotkut vähän valkosempia ja puhtosempia kuin toiset

Pahiksista ihan ykkönen on Draco, ja voin kyllä myöntää että Tom Feltonilla on ollut näppinsä pelissä! Se poika on vaan jotenkin niin söps.

Kirjasta (ja miksei leffastakin) yksi pahis lemppari on totta kai Kalkaros, ja nimenomaan siksi että siinä on hahmo joka ei ole niin läpeensä musta, mitä koko sarjan ajan luultiin - sillä miehellä oli motiivi!

Jotenkin pahiksissa on semmonen efekti, että meikä ainakin haluaa vaan halata kunnolla ja sanoa että kaikki on okei Yksi hyvä esimerkki tästä on Thor elokuvan Loki. Ja nimenomaan sen ensimmäisen elokuvan Loki, joka vaan kaipaa hyväksyntää ja kunnon halausta (niinkuin Dracokin). Se on semmone ei paha mut vähän ilkikurinen

[Miss-schoolweek]

Omassa maussani hahmoisuosikit eivät niinkään valikoidu "hyvyyden" tai "pahuuden" mukaan. Pidän hahmoista, joilla on mieleenjäävä persoonallisuus, uskottavat ja inhimilliset motiivit ja hiukan hiomaton olemus. Kovin siloitellun ja viimeistellyn oloiset tyypit tympivät.

Melko lailla kaikilla suosikkihahmoillani koskaan on korkea teoreettinen älykkyys, roisi tai vähän häijy huumorintaju, elämänkokemusta, mielenkiintoinen (tosin usein ei varsinaisti kaunis tai komea) ulkonäkö ja realistinen asenne. En ole itse erityisen tunteellinen ihminen eivätkä monimutkaiset sosiaaliset kiemurat, suuri sankaruus tai eeppiset romanssit siis kiehdo minua kovin paljon. Pidän aikuisista, aikuisen tuntuisista hahmoista, joissa on sopivassa suhteessa kyynisyyttä ja (salaisia) haaveita ja itseironian tajua.

On olemassa myös hahmotyyppi, johon tunnen lähinnä eroottista viehätystä tai äidillistä lämpöä (Karmivaa mainita nämä samassa lauseessa ), mutta jota en voi varsinaisesti lukea suosikkikategoriaani. Esimerkiksi Loki, joka on... En kerta kaikkiaan en kehtaa sanoa, koska täällä on alaikäisiä. Muotoillaanko , että söpö nuorimies, jota on hauskaa nähdä herrasmiesten välisissä tilanteissa. Mieluiten sillä tavalla, että tämä poju saa sateenvarjotelineeseensä jonkun kokeneemman herran sateenvarjon tai rouvan päivänvarjon.

[Isilwen]

Omassa maussani hahmoisuosikit eivät niinkään valikoidu "hyvyyden" tai "pahuuden" mukaan. Pidän hahmoista, joilla on mieleenjäävä persoonallisuus, uskottavat ja inhimilliset motiivit ja hiukan hiomaton olemus. Kovin siloitellun ja viimeistellyn oloiset tyypit tympivät.

Melko lailla kaikilla suosikkihahmoillani koskaan on korkea teoreettinen älykkyys, roisi tai vähän häijy huumorintaju, elämänkokemusta, mielenkiintoinen (tosin usein ei varsinaisti kaunis tai komea) ulkonäkö ja realistinen asenne. En ole itse erityisen tunteellinen ihminen eivätkä monimutkaiset sosiaaliset kiemurat, suuri sankaruus tai eeppiset romanssit siis kiehdo minua kovin paljon. Pidän aikuisista, aikuisen tuntuisista hahmoista, joissa on sopivassa suhteessa kyynisyyttä ja (salaisia) haaveita ja itseironian tajua.

Kuin minun kynästäni (tai näppäimistöstäni) kirjoitettu. "Hyvä" ja "paha" on muutenkin tässä maailmassa niin häilyviä käsitteitä, ettei tunnu mielekkäältä edes lukea hahmoista, jotka ovat puhtaasti jompaa kumpaa. Maailma on kuitenkin oikeastaan harmaan eri sävyistä muovautunut ja se sen tekee niin mielenkiintoiseksi.

Nuorempana rakastuin nimenomaan hyviksiin, suuriin sankareihin. Oman elämänkokemuksen karttuessa olen alkanut arvostaa enemmän niitä hahmoja, joissa on selvästi jotain syvempää kuin suuri sankaruus. Kukaan ei tee aina kaikkea oikein ja siksipä sillä tavalla inhimilliset hahmot vetoavatkin eniten. Esimerkiksi Severus tai Draco, mutta myös Harry. Harrykaan ei ole missään nimessä täydellinen sankari. Muista fandomeista täytyy mainita Nälkäpeli-kirjojen Katniss, joka on täydellinen esimerkki sankarista, joka on kaikkea muuta kuin läpeensä hyvä. Ehkä pidänkin Katnissista nimenomaan sen takia, että häneen voin samastua hyvin paljon.

[Miss-schoolweek]

Vihaan tätä niin paljon.
Luin ficin yhdestä suosikkihahmostani ja nyt itken taas. Se on aivan yksi ja sama, rakastunko hyvään vai pahaan hahmoon, olen yksi hiton kuolematutka. Kaikki rakkaimmat hahmoni kuolevat sarjasta, kirjasta tai elokuvasta huolimatta joka kerta. Sama meno on jatkunut siitä asti, kun aloin lukea Pottereita 11-vuotiaana ja jatkuu yhä tänäänkin. Kaikkein eniten harmittaa, kun hauskoiksi ja viihdyttäviksikin tarkoitetut fandomit lähinnä itkettävät, kun suosikkini heittää henkensä jollain surkealla tavalla. Uudelleenlukeminen tai -katsominenkaan ei tunnu samalta, kun tietää odottaa sitä.

Suurimmaksi osaksi olen "hyväksynyt" asian niin, että tämä vaan menee näin juoniteknisistä syistä ja fanfiction korjaa tarvittessa, mutta... Erityisesti Pottereista on sanottava, että tämän rakkaan sarjan, jonks fanitus kantoi minua todella vaikean elämänvaiheen läpi (raa'an kiusaamisen) muutama juonenkäänne sai minut vihaamaan Rowlingia. Kun Sirius meni, porasin pari viikkoa, ja kun Remus kuopattiin, lapioin viattoman sydämeni viimeisetkin tuhkat mukaan hautaan. Olin rakastanut sitä hahmoa niin kauan ja pehmentänyt elämääni ihanalla, hauskalla fantasiamaailmalla ja lohduttanut itdeäni ehkä maailman isällisimmällä hahmolla, josta tulee aina sellainen olo että kaikki järjestyy. Ja sitten, edes kertomatta kuinka, Rowling tappaa suosikkini koska "Harryn pitää menettää isähahmo". Kiva homma. Tosi kiva. Se tyttö, jonka päälle syljettiin koulussa ja jonka kengät varastettiin aina kun ne riisui, menetti nimittäin myös isähahmon "juoniteknisistä syistä".

Pahoittelen raskainta vuodatusta ikinä, mutta tämä tympii jo. Haluaisin joskus fanittaa hahmoja itkemättä silmiä päästäni.

[Karvalakkirakastaja]

Mun suosikkihahmot myös kuolee poikkeuksetta. Siriuksen kuolemasta Pottereissa tiesin jo ennen kuin aloin Pottereita lukemaan, mutta se ei yllättänyt, että se kohosi korkealle suosiossani. Severuksen kuoleman kanssa arvasi hyvin jo etukäteen, vaikkei tapaa arvannutkaan. Ylipäätään en ole itkenyt teini-iän jälkeen yhdenkään suosikkihahmoni kuolemaa yksinkertaisesti siitä syystä, että niiden kohtalon pystyy arvaamaan jo etukäteen. Tietynlainen tarina, tietyn tyyppinen hahmo ei voi selvitä hengissä. Sen kaavan kun oppii niin voi vaan tarkistaa aina kirjojen lopusta, että miten kaverille käy. Jos ei ole lopussa hengissä, voi etsiä kohdan missä ja miten kuolee ja vasta sitten alkaa lukemaan. 

En ole itse erityisen tunteellinen ihminen eivätkä monimutkaiset sosiaaliset kiemurat, suuri sankaruus tai eeppiset romanssit siis kiehdo minua kovin paljon. Pidän aikuisista, aikuisen tuntuisista hahmoista, joissa on sopivassa suhteessa kyynisyyttä ja (salaisia) haaveita ja itseironian tajua.

Omasta tunteellisuudestani en tiedä, mutta viime vuosina olen päätynyt melko tavalla siihen, että olen romantikko.

Yhdistelmä noista on aivan loistava. Kyyninen hahmo, joka on oppinut tuntemaan sosiaaliset kiemurat ja varomaan niitä, on aivan loistavia, kun ne sotkee mukaan eeppisen romanssiin. Mua kiehtoo eeppiset romanssit, mutta liian harvoin niiden keskelle laitetaan hahmoja, jotka kiinnostavat, joten toi yhdistelmä puhuttelisi mua lukijana aivan täysillä, jos se joskus toteutuisi. Yleensähän se toteutuu vain niin, että kyyninen hahmo on pettynyt elämässään ja sitten myrtseilee loppuelämänsä kunnes romaanin jossain loppuvaiheilla kyynisenä kuolee siinä, missä muilla on ne romanssit, jotka ei pätkääkään kiinnosta. Se vasta on tylsää.   

[Hurrikaani]

Vähän sama kuin karvalakkirakastajalla. Aina ne miun lempparityypit kuolee, tai niille käy jotain helkutin pahaa. Dx niin paljon, niin paljon pahoja tapahtuu. Mutta siis ylipäänsä, ihastun hyvin rakennettuihin hahmoihin, hahmoihin joiden menneisyyttä on rakennettu hyvin, jotka ei ole liian "Kiiltokuvamaisia" ja täydellisiä. Pidän myös kovasti hahmoista joihin pystyn samaistumaan.

Pottereissa itse olen tykästynyt Siriukseen, Remukseen ja Kalkarokseen.

Abarat sarjassa puolestaan oli niin monia suosikkeja ettäh. Letheo, Malingo, ja Kristoffer Kalma nyt muutemia mainitakseni. Hahmot on niiiin hirmu hyvin rakennettu, lähes poikkeuksetta kaikilla on omat motiivinsa, ja oikeastaan kaikki on hyvin... Ihmismäisiä. Yksinkertaisesti sellaisia uskottavia hahmoja. Jopa tuo pääpahis, sillä on oikeasti sellainen uskottava motiivi, ja juonellisesti tarinalla on hyvä syy-seuraussuhde. Ja ihmiskemiat toimii hahmojen välillä. Osa tulee toimeen keskenään, osa ei. Ah. Yksi lempisarjoistani koskaan. Kahta seuraavaa kirjaa odotellessa.

Animeissa hahmoliuta on taas hyvin, hyvin pitkä. Mutta yksi kaikkien aikojen suosikeistani on wolf's rainin Toboe. Silloin ekaa kertaa sarjaa katsoessa se jotenkin vain klikkasi, ja kiinni jäin. Löysin niin paljon samanlaisia piirteitä tuosta saamarin animehahmosta, mitä itsessäni tunnistan ja huomaan. Ja pelottavinta on kuulla se kaveripiiriltä, että muistutan kyseistä häiskää. No voin sanoa että 30 jaksosta viimeiset 6 itkin vedet silmissä.

Mutta niin aiheeseen. Pidän hyvin rakennetuista hahmoista, ja siitä miten henkilökemia toimii muiden kanssa. Mulle on vaikeaa pitää hahmosta joka on vain liian kiillotettu ja täydellinen. Juuri epätäydellisyys tekee hahmoista, sekä hyviksistä että pahiksista mielenkiintoisia. Mua myös kiinnostaa hahmon menneisyys, syyt käytökseen ja sen sellainen. Motiivit ja haaveet on myös isossa osassa.

Tohtori who:n manitakseni, pidän erityisesti 10.stä ja 11. tohtorista. Molemmat vetivät roolinsa hyvin, ja osuivat juuri niille kausille mistä olen itse pitänyt eniten.

[haryu]

Luulen et yleensä monet, niin myös minä itsekin, tykästyy nokkeliin ja charmikkaisiin ja ainakin näennäisen älykkäisiin hahmoihin. Syystä tai toisesta ne ovat usein sivuhahmoja tai "pahiksia".

No mut kuka nyt tällaisista vois olla tykkäämättä

[Abarat]

Hankala kysymys. Vinksahtaneet pahikset on usein sellaisia, joihin tykästyn. He ovat niin loputtoman mielenkiintoisia. Heissä tapahtuu hahmokehitystä, koska harvoin kukaan on kuvailtu läpeensä pahaksi. Hienoja pahiksia ovat esim: Surkeiden sattumusten sarja-kirjasarjasta tuttu Kreivi Olaf, joka on pyromaani, taparikollinen, moninkertainen murhaaja ja loputtoman ahne mutta varsinkin loppupäässä hänestä väläytellään uudenlaisia luonteenpiirteitä. Muita kiehtovia pahiksia: Kristoffer Kalma ja Mestari. 

[Ansa]

Ähh. No jooh... Kyllä, rakastun vääjäämättä pahiksiin. Varsinkin sellaisiin joilla on synkkä ja traaginen taustatarina. Oikeastaan rakastun vain säälittäviin hahmoihin ja sitten vain jatkan entistä tiukemmin niiden rakastamista jos ne paljastuu pahiksiksi. Oikeassa elämässä tietysti en arvosta pahiksia, mutta se onkin eri asia.

Mutta niin. Suurin pahisrakkauteni on, ylläripylläri, Voldemort. <3 En ymmärrä niitä jotka ei rakasta kyseistä hahmoa. Hahmossa on Row-tädin hahmoksi paljon luonnetta ja kerroksia sekä taustatarinaa, syitä ja seurauksia. Syitä miksi sitä ummistaa silmänsä hahmon itsestäänselvälle pahuudelle ja hulluudelle ja keskittyy syihin ja tapahtumiin kaiken sen takana. Ehkäpä rakastan hahmoa siksi niin paljon, koska jos kyseinen hahmo olisi oikeasti tarinassa kokenut rakkautta, olisi tarina vähemmän traaginen ja hahmo luultavasti aivan erilainen.

-Ansa

[Natura Morta]

Mä en kyllä osaa määritellä, kumpaan tavallisemmin rakastun. Ehkä pahiksiin.
Tykkään tietystä hahmosta lähinnä persoonan takia, oli se sitten hyvis tai pahis, nerokkaasti rakennettu, moniulotteinen ja hieman salaperäinen hahmo iskee aina. Välillä myös ei-ihmis-hahmot on niitä suosikkeja, vedetään nyt esimerkkinä, et vuoden 2005 King kong leffassa nimikkohahmo oli yks mun suurista suosikeista.

[Fírinne]

Minä olen tuumaillut tässä päivän verran, että mitä vastaisin ja tulin siihen päätökseen, että taidan rakastua -tai ihastua, aina niihin aikaansaaviin yksilöihin. Eli toisin sanoen pahiksiin että hyviksiin. Tottakai ihastun siis enemmän ehkä pahiksiin, mutta sellaisiin, jotka ovat vähän raukkamaisia tai säälittäviä. Tälläisiähän ovat muun muassa kaikkien rakastama Draco Malfoy ja Aaron Livesy (Emmerdale). Kummatkin ovat olleet muka kovia kiusaajia ja pomottelijoita, mutta tosiasiassa todella säälittäviä pelkureita. Kummallakin on rankka tausta tai ainakin vaativa sellainen. Juuri siis sellaisia, jotka eivät pysy paikallaan vaan vaativat kokoajan toimintaa ympärilleen ja se jos mikä sytyttää.

Toinen asia on varmaan heidän luonteenpiirteet. Salakavalia juonittelijoita, jotka saavat minun pienen pääni ihan myllerrykseen. Synkistelijöitä ja uhoajia, jotka minua vain naurattaa. Myös se, että tunnen todella hirveää myötätuntoa, saa minut aina vahtaamaan jotain henkilöä tai hahmoa, kuten vaikkapa Dominik Santorski Suicide Roomista.

Hahmojen tyyli on myös varmaan yksi yhdistävä tekijä. Mustiin tai ylipäätään tummaan pukeutuneet aina saa minun pääni kääntymään. Joku sellaisessa tummassa vaatetuksessa minua viehättää ja se yhdistettynä miehiseen vartaloon. Liittyy varmaan jotenkin omaan tyyliini. 

Kaikki fiktiiviset hahmot, joihin olen vähänkin ollut ihastunut on olleet aina ihmisiä. Koskaan en ole ollut ihastunut myöshään mihinään todella sekopäiseen hahmoon tai muuhunkaan. Ainut taitaa olla Howl -tai suomeksi Hauru, Liikkuvasta linnasta.

[repa]

Tungen tänne, koska aktivointihaaste ja tämä oli eka aihe, johon osaan tarttua.

Mä oon aina ollut sillä tavalla asennevammainen, että tykästyn pahiksiin ihan ensiksi ja takuuvarmasti. Mulle kävi joskus nuorempana usein niin, että jos joku lempparipahis paljastuikin hyvikseksi (Sirius) niin siinä meni sitten se kiinnostus. Nykyään en ihan tuolla tavalla reagoi vaikka pahiksesta löytyisikin jotain erilaista piirrettä kuin sitä, minkä ensivaikutelma antoi ymmärtää.

Mä en oikein osaa sanoa, minkä takia ne pahikset on yleisesti mun suosikkeja. Tämähän siis pätee fiktiossa hyvin suoraviivaisesti ja yleispätevästi. Tunnun aina olevan pahisten puolella, vaikka oikeassa elämässä symppailisin ehdottomasti hyviksiä. Mutta leffoissa, kirjoissa... pahikset on vaan Se Juttu. Mun asenne fiktioon on muutenkin vähän kiero, koska tykkään aika paljon kaikenlaisesta mässäilevästä väkivallasta, jolloin pahisten luovuus tällaisten asioiden toteuttamiseen on huomattavasti suurempi kuin hyvisten. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään siitäkään, vaan jotenkin se pahisten hassu tapa katsella maailmaa ja valita väärin oman moraalisen selkärangattomuuden vuoksi on hyvin kiehtovaa. Musta myös monesti tuntuu, että pahiksia on helpompi ymmärtää kuin hyviksiä. En vain ymmärrä sankarisyndroomaa, joka pistää ihmiset uhraamaan itsensä yhteisen hyvän vuoksi. Oon itse sillä tavalla itsekäs, etten moista kovinkaan heppoisesti tekisi. Toisaalta se on kiehtovaa hyviksissä, että miten he voivat kaikessa vajavaisuudessaankin olla niin... hyviksiä!

Mä inhoan sellaisia liian täydellisiä hyviksiä, mutta jos hyvis tuntuu uskottavalta ja inhimilliseltä, se saa mun sympatiaa osakseen jossain määrin. Rakastan myös väärinymmärrettyjä ja kaltoinkohdeltuja reppanoita, joita löytyy sekä hyviksistä ja pahiksista. Riipaisevat ihmiskohtalot on mun juttu ja saa mun sydämen vereslihalle. Onneksi näitä tarinoita löytyy kummastakin leiristä. Mun on silti helpompi ymmärtää sitä pahiksen näkökulmaa. Asiat ei kuitenkaan oo varsinaisesti niin mustavalkosiakaan ehkä kuitenkaan. Aluksi ajattelin, että ihan selvä peli; pahikset on parhaita. Mutta ehkä harmaakin on sittenkin olemassa

Mikä niissä pahiksissa kiehtoo? Mitä niissä on, mitä hyviksissä ei ole? No ekaksi tulee mieleen itsekkyys. Ne on inhimillisen itsekkäitä oman etunsa ajajia. Se on jotenkin helposti ymmärrettävää. Monesti koen myös pahisten olevan sellaisia vähän raukkoja, joiden taustassa täytyy olla jotain, mikä on ajanut ne sellaiseen vihaan ja katkeruuteen. En osaa nähdä ihmistä puhtaasti pahana tai puhtaasti hyvänä. En edes fiktiossa. Hyviksissä näen sellaista vajavaisuutta, joka on aivan ihanaa, koska se luo syvyyttä. Että ei aina ollakaan niin rohkeita, ei olla täydellisiä ja on niitä kipukohtia. Se ei vaan silti sytytä samalla tavalla kuin omat mielikuvat pahisten ajatusmaailmasta. En mä sitä osaa selittää sen kummemmin. Pahikset on vaan viihdyttävämpiä ja iskee muhun enemmän kuin ne ihanat hyvät ihmiset, joita taas toivosin oikeassa maailmassa ja elämässä olevan enemmänkin. Tosin siinä kohtaa, jos mun pitäis olla niin reipas niin juoksisin varmaan karkuun

p.s. Ah, yks kommentti aktivointihaasteeseen, jes!  

[Eririn]

Keskimäärin hyvikset viehättävät itseäni enemmän, mutta on niitä muutama pahiskin, joita rakastan, Loki parhaimpana esimerkkinä. Lokissa vain on sellaista synkkää karismaa joka ei voi olla viehättämättä. Toisaalta tosiaan rakastan myös sellaisia älyttömän mukavia hahmoja, kuten Filiä (elämäni rakkaus), Thoria ja Steve Rogersia. Ja sitten on Fushigi Yuugi Genbu Kaidenin Okuda Takiko, joka on ehdoton hyvis mutta jossa on myös tummempia sävyjä. Ah, sellaiset hahmot saavat minut polvilleni~

Riippuu aika paljon itse hahmosta, viehättääkö vai ei, mutta tosiaan omat tunteeni keskittyvät enemmän hyviksiin kuin pahiksiin, mene ja tiedä miksi. Pahikset eivät ole koskaan viehättäneet sen ihmeemmin jostain syystä.

Tästä on jonkin verran mieltymykset muuttuneet parissa vuodessa, muta voisin kyllä silti sanoa, että enemmän hyvisten puolelle menen. Totta kai arvostan, jos hahmossa on harmaan sävyjä, eikä ole 100% goody-goody, mutta silti suosin mukavia hahmoja. Tossa yllä mainitsinkin Filin ja Thorin, ja samaan kategoriaan menee mun nykyisetkin hahmoihastukset, nimellisesti Rey (jossa on myös niitä harmaan sävyjä, ihana hahmo), Tauriel, Sansa Stark, Oshima Yuko, Asami Sato, Korra, Katara, Toph Beifong, Suki jne

Sitten sellaiselle tosi harmaalle alueelle menee Majisuka Gakuenin Gekikara, joka ekalla kaudella esitetään tosi väkivaltaisena, sadistisena ja vinksahtaneena, mutta joka tokalla kaudella osoittautuu sen lisäksi uskolliseksi ja pohjimmiltaan hyvin lämpimäksi tytöksi. Gekikaraa olen nyt rakastanut ihan mielettömästi siitä asti kun Majijon katsoin. Loistava hahmo, erittäin monipuolinen.

100% pahiksista en ole ikinä kiinnostunut, johtuen varmaan siitä, että ne tuo mulle mieleen mun ala-asteaikaiset kiusaajat. Pahiksiin ihastuminen on mulle suunnilleen sama kuin ihastuisin kiusaajaani (eli hyi helvetti ei ikinä). Varmaan tän takia en oo ikinä ollut innostunut Draco Malfoysta ja Kalkaroksesta vaikka koko muu fandom suunnilleen palvoo niitä. Ylipäänsä pahikset ei vain innosta, vaikka niillä olisi traaginen taustatarina (menee mulla linjalla "cool story, still murder"). Toki tähänkin sääntöön on poikkeuksia, niin kuin nyt vaikka just Loki ja uudempana tuttavuutena Avatar: The Last Airbender -sarjan Azula (joka on muuten ehkä paras naispahis ikinä).

[Fiorella]

Minä tykkään mielenkiintoisista ja moniulotteisista hahmoista, aina parempi jos ovat hyvisten puolella. Kun tuolla aiemmin puhuttiin itsekkyydestä, niin minua miellyttää puolesta huolimatta henkilöhahmo, joka ajattelee toisten parasta eikä vain itseään. Esimerkiksi Severus oli minun suosikkini heti alusta pitäen ja aina jonkinasteinen väärinymmärretty sankari minun silmissäni, vaikka onkin hankala persoona ja huono sosiaalisissa tilanteissa. Luulen, että tässä minua määrittää aika tavalla hurt/comfort -visio ja hoivavietti. Kiinnyn eniten hahmoihin, joita tekisi mieli halata ja silittää ja sanoa, että kaikki järjestyy. Ja sitten kun niiden asiat järjestyvät, olen todella iloinen niiden puolesta.

Mieshahmoissa tykkään usein sellaisista jollakin asteella hellyttävistä tapauksista, kuten vaikkapa Remus on; vähän nuhjuinen ja rähjäinen ehkä, mutta hyväsydäminen. Tai Walking Deadin Daryl, jota oikeastaan voisi kuvailla vähän samaan tapaan. Elokuvissakin huomioni vie usein se päähenkilöhahmon vähän nössö mutta kiltti kaveri. (Ja kyllähän suosikkinäyttelijät aina vaikuttavat asiaan.)

Naishahmoissa viehättää usein eniten päällepäin voimakas mutta haavoittuva naistyyppi. Lempikohtiani melkein ohjelmassa kuin ohjelmassa ovat olleet sellaiset, joissa vahva nainen murtuu ja herkkä sisin paljastuu. Esimerkiksi vaikka Once upon a time -sarjan paha kuningatar Regina, josta aloin pitää kaiken aikaa enemmän, kun hahmon taustaa ja syvempiä tunteita alettiin avata. En kylläkään pidä kenestäkään sen takia, että kyseessä on "pahis" tai jotenkin hottis tyyppi, vaan se on yleensä jokin hyvispiirre pahiksessa, joka saa siitä kiinnostumaan, jos nyt voi näin sanoa. Että ymmärtää, miksi siitä on tullut tuollainen. Siksi sellaiset paha pahuuden vuoksi -hahmot eivät kiinnosta.

Ja pakko se on vielä kertaalleen palata tähän jo monesti kaluttuun luuhun, eli Siriukseen, kun jäin lukemaan noitakin vanhoja viestejä tässä ketjussa. Minulle ei vain mitenkään osunut ymmärrykseen se, mikä siinä Siriuksessa kaikkia niin viehätti, jo kolmoskirjasta lähtien, eikä varsinkaan elokuvista. Minusta Sirius ei ollut mitenkään hot, eikä mitenkään ihailtava tyyppi muutenkaan. Ainut hyöty siitä oli se, että Harry sai viimeinkin jonkun "oman aikuisen" elämäänsä, ja siinä mielessä tietysti oli sääli, että Sirius kuoli, mutta ei minulle henkilökohtaisesti sitä kyllä jäänyt yhtään ikävä. Tykkään monesta ficci-Siriuksesta paljon enemmän kuin alkuperäisestä, niissä se on paljon enemmän edukseen.