Star Trek: Sydämellistä, K11 | Kirk/Spock, Spurttiraapalehaaste (5/7)

[Kuurankukka]

Nimi: Sydämellistä
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: K11
Fandom: Star Trek
Paritus: Kirk/Spock
Tyylilaji: Draama
A/N: Ensimmäinen yritykseni spurttiraapalekierrokseen, varsinaisella kierroksella sain aikaan viisi raapaletta seitsemästä. Mietin vielä, kirjoitanko lisää "täydentääkseni" tarinan. Tällainen lyhyt kokeilu näin kaiken kaikkiaan, raapaleita on kyllä toisinaan mukava kirjoittaa. Fandomtuntemus ei ole välttämätön, mutta suositeltava kuitenkin. Otsikon löysin Viikatteen samannimisestä biisistä, en siis omista sitä. Niin ja raapaleen nimet tulevat haasteessa annetuista sanoista, siinäkin suhteessa menin sieltä mistä aita on matalin

[Kuurankukka]

1.   Petturi
 
Jää vangitsee hänet sisäänsä, sen valkean terävät railot ja sirpaleet turruttavat sormien herkkää pintaa kun hän hivuttautuu ylemmäs liukasta seinämää pitkin. Viima joka suomii kasvoja villien itätuulien kanssa häkellyttää hänet, yhtäkkiä hän on vankina jäisessä erämaassa Spockin takia. Oikeaa suuntaa on lähes mahdoton löytää autiolla jääkentällä, vaistot turtuvat hiljalleen sama tahtia ajatusten kanssa mutta jotenkin hän löytää suojan itselleen.

Delta Vega ei onnistu lannistamaan häntä toisin kuin avoimuus ja vilpittömyys niillä vierailla, silti samaan aikaan hyvin tutuilla kasvoilla. Kaikki kostonhalu, katkeruus, viha, ennen kaikkea itsepäinen vastustaminen kutistuu pieneksi möykyksi kun kaksi mieltä tavoittelee toisiaan. Jos hänen universuminsa Spockista tulisi milloinkaan samanlainen, pelkkä kuvitelma riittää siihen että hän on valmis luottamaan vulkanuslaiseen.

He jakavat saman selviytymishalun, sen joka väreilee myös hänen sisällään kuiskien siitä, kuinka Enterprise on saatava takaisin hinnalla millä hyvällä, Spockista huolimatta. Spockista, joka ei petturi koskaan ole ollutkaan, ei pettureiden mieli voi tuntua niin tutulta hänen omaansa vasten.

[Kuurankukka]

2.   Musta

Musta ei niinä viikkoina ja kuukausina edusta hänelle pahuutta, mielten sortumista tai pimeyttä vaan Spockin tapaa kunnioittaa ja surra kotiplaneettansa tuhoutumista sekä edesmennyttä äitiään. Spockin tapa pukeutua mustiin pysäyttää hänet joka kerta eleen ihmismäisyyden takia, kaikkia muita sääntöjä kyllä noudatetaan paitsi tätä ja Spock todella kunnioittaa äitiään. Pukeutumalla mustaan niin, että hän näkee kaiken jos vain tahtoo tarkentaa katsettaan, hän voisi laskea jokaisen kylkiluun kerta toisensa jälkeen, kertoa ihon olevan liian kalpea.

Mutta mitään ei tapahdu, he tapaavat ohimennen eikä satumaisesta yhteistyöstä ja kumppanuudesta josta toisen universumin Spock puhui, näy minkäänlaista merkkiä. Sytyke palaa hiipuvalla liekillään loppuun. Silti hän pysähtyy aina toisinaan luokkahuoneen ulkopuolelle tarkistamaan, minkä värinen kaapu tänään peittää vahvalinjaisen vartalon, kyse on retorisesta kysymyksestä jonka hän esittää itselleen. Katoaako suru joskus pois?

Spockin sisälle patoutunut tuska on niin ilmeistä ja silti hän luulee itsensä ainoaksi, joka näkee sen. Tasan kolme kuukautta vaikka hän odottikin ikuisuutta, mutta loppuuko tuska?

[Kuurankukka]

3.   Tyrmä/Vankila

Hän on alusta lähtien ollut valmis uhraamaan itsensä miehistön ja aluksen puolesta, ilman epäilystä siitä kuka kuoleman aisaa saakaan kantaa tai kenelle se kuuluu. Hän ei suostu uskomaan tilanteen toivottomuuteen vielä silloinkaan, kun monet muut kukistuvat oman pelkonsa kaksiteräiseen miekkaan.

Syrjäisen planeetan vankityrmässä hän valitsee itsensä automaattisesti astuessaan epäröimättä eteenpäin. Muttei silti itsetuhoisena – hän vain luottaa Spockin ja muun miehistön pelastavan hänet ennen pitkää, korvat sulkeutuvat vastalauseilta joilla Spock yrittää pysäyttää hänet. Muukalaiset eivät puhu samaa kieltä heidän kanssaan, mutta ymmärtävät silti kumpi on kapteeni, näyttävät ilahtuneilta omalla karulla tavallaan.

Vaikka kiduttajan veitsi koskettaa haavaa yhä syvemmältä, hän selviytyy, kuolema pyyhkäisee huoneen poikki muttei jää sen pysyväksi asukkaaksi. Tajuntansa rajamailla hän näkee Spockin silmissä päättäväisyyden joka lopulta myös pelastaa heidät, hän valitsi oikein. Harmaa syvenee mustuudeksi, mutta ymmärrys on niin sokaiseva ja kirkas että hän muistaa sen vielä herätessään sairastuvalta kolmen yön kuluttua.

Kyse ei ole velvollisuudesta, tai siitä että Spock olisi pelkästään hänen alaisensa jonka selustan jokainen kapteeni turvaa, hän uhrautuukin persoonan, Spockin itsensä takia. Spockin, jota ei voi menettää ja joka ei ole kuka tahansa. Se on määrittelemätöntä ja arveluttavaa, he ovat pysytelleet tyynessä etäisyydessä yli kuukauden ajan kunnes yhden onnettoman konfliktin seurauksena suhteen henkilökohtaisuus melkein pelottaa häntä.

[Kuurankukka]

4.    Kahle

Ehkä hän näkee harhoja, elävä ja aistimuksista rehevä maailma on vaihtunut illuusioksi, sillä eihän Spock voi itkeä? Yksikään kyynel ei vuotanut Amandan takia, mutta nyt Spockin horjumattomista ja vakaista tunteista muodostunut muuri repeilee luisesta perustuksesta, hän löytää liikaa tunteita upseerinsa silmien takaa. On pahoillaan heidän molempien puolesta. Hän itse on pelannut korttinsa oikein häviten silti ytimiin hiipivälle säteilylle, mutta Spockin ei pitäisi olla siinä.

Silmät ovat aina olleet Spockin ihmisyyden tuntomerkki ja juuri silloin hän tahtoo antaa niille periksi. Aikaa on sekunteja, korkeintaan minuutti, tarpeeksi.  Hän tuntee vastustamatonta halua riisua itsensä kahleesta, eihän mitään menetettävää ole.

Täytyy kertoa syy siihen, miksi hän ei voinut antaa Spockin kuolla, koska olet ystäväni. Mielessään hän on jo valmis täydentämään lauseen, ponnistelee kohti pintaa voidakseen irrottaa kahleen heidän väliltään, sen että on rakastumassa Spockiin ystävyyden rajat ylittävällä tavalla. Ajatuksissaan hän kyllä lausuu sanat, mutta keho lakkaa tottelemasta liian aikaisin: paitsi että eihän kuolleena tunne sydämessä kivistävää kahletta.

[Kuurankukka]

5.   Valinta

Kuolemansa jälkeen hän kulkee hyvin hauraalla jäällä, painajaiset ja paniikkikohtaukset ovat suuria, mustia avantoja joihin hän vajoaa. Kahden ensimmäisen viikon aikana hän ei oikeastaan tiedä, onko Spock oikeasti elossa ja hänen vuoteensa vierelle joka päivä, hallusinaatioille ei kannata puhua tai ne eivät katoa koskaan.

Hänen veressään on jotain pahasti vialla, sillä hän sairastuu korkeaan kuumeeseen jota Bones ei saa kesyyntymään ja elämä on jälleen katoamassa hänestä. Jää ritisee jalkojen alla kantaen yhä huonommin. Valkosolut taistelevat väärää verta vastaan tietoisuuden palatessa sykäyksittäin takaisin, ja aina Spock istuu hänen vuoteensa vierellä saman etäisyyden päässä.

Mutta hän ei tahdo kuolla selvittyään jo niin pitkälle, on tuhansia asioita joita hän haluaa tehdä, hän janoaa elämää itselleen sitä enemmän mitä kauemmaksi se siirtyy. Spock on siinä aina, ja lopulta hän valitsee; hän ei jaksa enää häätää illuusiota pois luotaan. Hän lähestyy haurekuvaa sitomalla sormensa Spockin omia sormia vasten, iho tuntuukin lämpimämmältä kuin harhoissa yleensä.

Hän tietää kyllä telepatiayhteydestä, mutta on liian voimaton selviytymään enää yksin kivun ja ahdistuksen vuotaessa tappavan myrkyn lailla pois kevyen kosketuksen kautta. Varoen Spock tiukentaa otettaan liikahtaen samalla lähemmäs, hän tarvitsee Spockia. Harhat eivät yleensä ole tällaisia, ehkä hän onkin painajaisessa... Aina siihen asti kunnes Spockin omat tunteet lyövät hänen ylitseen.