Nimi: Pelastaja
Kirjoittaja: Kuten nerokkaimmat yksilöt eittämättä jo ymmärsivät, minä, DiZina
Ikäraja: Sallittu (?)
Paritus: Ei niinkään tulkinnanvarainen Draco/Harry
Tyylilaji: Hurt, comfort, drama, romance
Tämä oli hieman vaikea lokeroida, kun mikään finin vaihtoehtoisista alueista ei oikein tuntunut sopivan.
Varoitukset: Alun pohdinnoista voinee päätellä hienoisia merkkejä psykeen kärsimisestä
A/N: Mielestäni ajatus siitä, että yhdentoista vuoden yksinäisyydestä kärsinyt poika on niin voimakastahtoinen & seuransa valikoiva, on absurdi. Paljon loogisempaa olisi, että kun joku viimeinen tarjoaa ystävyyttään, ripustautuu poika tähän kuin hukkuva oljenkorteen. Tästä mietteestä tämä teksti sitten lähti(: Saanen siis esitellä teille ensimmäisen loppuun asti viedyn Potter-ficcini:
PelastajaMeistä jokainen odottaa sitä jotakin, jotakin tapahtuvaksi. Odottaa kuin orpo isäänsä, sitä jotakuta, joka hänet pelastaisi, veisi suojaan. Sitä jotakuta, joka ei koskaan saavu.
Siihen asti, kyllä, siihen asti on vain tyhjyys.
Minulla ja olemattomuudella on sopimus, kyllä vain. Niin kauan kun minä en häritse häntä, hän ei häiritse minua. On se hyvä, että on edes yksi kanssakäynnin kumppani, eikö vain?
Mutta kuinka voi olla tyhjyyttä, jos minä olen täällä? Eikö se ikään kuin kumoa olemattomuuden, täydellisen tyhjyyden perusajatuksen? Toisaalta, minä olen sama tyhjyys, tyhjyys on sama kuin minä. Tämä minulle on kerrottu jo aikapäiviä sitten.
Toivon vain, että hän ei sitä kovin pian hoksaa, sillä silloinhan menettäisin ainoan tuttavani.
Hulluksihan sellaisessa voisi tulla, eikö totta?
Mutta uskokaa tai älkää, se jokin tuli. Saapui lentävällä moottoripyörällä, vei minut pois.
Muttei hän se toivomani ihme ollut, ehei. Hänet tapasin hieman myöhemmin...Hagridin katosi väkijoukkoon, ja minä astelin Matami Malkinin kaapuliikkeeseen yksin, yksin ja hermostuneena. Siellä minua odotti kyyryselkäinen noita, joka johdatti minut kaupan perälle, jossa seisoi kaksi korkeaa pallia. Matami osoitti minulle toisen niistä, häviten sitten itsekseen mutisten takaisin kaupan puolelle. Toinen palli olikin varattu, sillä seisoi arviolta noin saman ikäinen poika. Pyyhkäisin katseellani huoneen läpi, mutta jokin tässä toisessa nuoressa varasti huomioni täysin itselleen.
Yritin itsepintaisesti tutkia huoneen yksityiskohtia, katonrajassa maijailevaa kolmipäistä hämähäkkiä, huoneen nurkassa itsekseen lakaisevaa luuta ja seinustalla siistissä rivistössä roikkuvia kaapuja, mutta kuin varkain luikki katseeni aina takaisin tähän
tuntemattomaan.
Pikkuhiljaa alkoi poika huomata tuijotukseni, siirtäen teräksenharmaan katseensa minuun. Nopeasti käänsin pääni takaisin eteenpäin, ja kylmänväreet selässäni juosten tarkkailin seinää edessämme. Kivinen seinämä ei juuri virikkeitä tarjonnut, suurimman osan tilasta vei yhden naulan varassa kituuttava peili.
Aivan, peili! Sen kiiltävästä pinnasta heijastui virheettömällä, lähes läpikuultavan vaalealla iholla varustettu suipponaamainen poika, jonka platinanblondit hiukset valuivat piilottamaan osan tämän terävistä silmistä.
- Umh, hei, hän lausui naama kummastuneena.
Se oli ensimmäinen kerta, kun joku puhui minulle ilman inhon sävähdyksiä kasvoillaan, ilman kuvotuksesta kielivää nyrpistystä nenällään. Pojan äänen kylmyydestä huolimatta ei tämän kehonkieli viestittänyt välitöntä vastenmielisyyttä.
- Typypahkaanko sinäkin? kolea ääni sivalsi tajuntaani, saaden minut hoksaamaan unohtaneeni vastata edelliseenkään repliikkiin.
- N-niin, vastasin epäroiden.
- Minun isäni on naapurikaupassa ostamassa kirjoja ja äiti on kauempana kadun varressa etsimässä taikasauvoja. Sitten raahaan heidät katselemaan kilpaluutia. En käsitä, mikseivät ekaluokkalaiset saa tuoda omaa luutaa. Minä ajattelin komentaa isän kumminkin ostamaan luudan, ja sitten salakuljetan sen jollain keinolla sisään, poika totesi.
Jokin hänen asennossaan, tavassa jolla poika puhui, kantoi itseään sekä ilmeitään, kertoi, että hänessä oli erikoista, jotain kunnioitettavaa.
Minä kuuntelin korvat tarkkana yrittäen painaa mieleeni jokaisen puheeseen sirotellun tiedonmurusen. Vaikka poika tuntui kalsealta, jopa pitkästyneeltä, rakoili tämän tarkkaan harjoiteltu naamio aika ajoin pojan lipsuessa puhumaan mitä ilmeisimmin yhdestä lempiaiheistaan, huispauksesta.
Kohonnut kulmakarva herätti minut transsistani.
- Eääh... vastasin älykkäästi.
- Kuuuitenkin, sitten isäni sanoi- ja niin poika pyöräytti päätään hieman hämmentyneenä, päästen kuitenkin nopeasti takaisin tarinansa pyörteisiin.
Ohuiden, kalpeiden huulien liikkeissä oli jotain lähes hypnoottista, vaikka kuinka yritin kääntää katsettani, eivät silmäni suostuneet luopumaan tästä erikoisesta tuttavuudesta. Vaaleat kädet kehystivät kahdenkeskisellä tanssillaan ketterästi kertomusta teräksisen katseen naulitessa minut paikoilleen.
Ja minä olin aivan myyty.
Silloin asteli Matami Malkin huoneeseen. Korvissani helisivät tuhannet sirpaleet, kun lumoava tunnelma pirstoutui peilin lailla. Karheat kädet olkapäilläni saattelivat minut ulos, enkä ehtinyt muuta kuin heittää viimeisen katkeran silmäyksen olkapääni yli.
Poika seisoi yhä niillä sijoillaan, käsi laiskaan tervehdykseen kohotettuna. Huulilla tanssiva vino hymy seurasi minua vielä unissanikin.
xxx
Syyskuu. King's Crossin asema oli suuri, eikä laiturista yhdeksän ja kolme neljännestä näkynyt vilaustakaan missään. Eksyneenä pörräsin ympäriinsä, kunnes korvani nappasivat lauseen puolikkaan. Sana "jästi" särähti tajunnassani, ja lähdin tiiviisti seuraamaan
tämän keskustelun kävijöitä, tarkemmin sanottuna erästä punapäistä perhettä.
- Päivää kulta, oletko menossa ensi kertaa Tylypahkaan? Ron on myös uusi, nainen tokaisi.
Oletin nyökkäyksen riittävän vastaukseksi.
- Mhm, taidat olla hiukan eksyksissä. Älä murehdi, sinun täytyy vain kävellä suoraan päin puomia laitureiden yhdeksän ja kymmenen
välissä. Kun kerran olet ensikertalainen, sinun on parasta tehdä se juosten, nainen jatkoi ystävällisesti hymyillen.
Nyökkäsin uudestaan, ja vaikka idea kuulostikin mitä typerimmältä, ei minulta sen parempaakaan löytynyt. Niinpä nappasin tukevan otteen matkakärryni kahvasta, käärin hihat ja ampaisin juoksuun.
Puomi lähestyi lähestymistään. Pian minä törmäisin, ihan pian pamahtaisin päin-
Ja minä humpsahdin läpi. Hämmentyneenä avasin silmäni, sotkeutuen sitten tietysti omiin jalkoihini. Kaaduin komean rymähdyksen säestämänä asfaltille ja silmiä kiinni pusertaen tunnustelin varovaisesti jäseniäni. Kaikki tuntui olevan kunnossa, joten käännähdin varovasti selälleni.
Siristellen avasin silmäni. Oikealta ryntäsi järkyttävällä vauhdilla yksi sen punapäisen noidan katraasta, poika, jonka hiukset leiskuivat yhtä punaisina kuin rovio, ja jonka naama oli kuorrutettu pisamilla. Pian alkoi huolestunut kysymystulva voinnistani, sanat alkoivat poukkoilla päässäni, ja pian eteeni ilmestyi apuaan tarjoava käsi.
Ajatukseni selvittääkseni pudistelin päätäni muutamaan kertaan. Laskin katseeni tästä punapäästä, käännellen varovasti silmiäni. Silloin näkökenttääni hyppäsi... hän! Vasemmalta rennosti askeltaen lähestyi se poika kaapuliikkeestä, huulillaan tuo hävettävän tuttu
vino hymy. Vaikka hän ulospäin näyttikin totaalisen tyyneeltä, kuulsi teräksenharmaasta katseesta läpi hienoinen huoli.
- Hoksasin juuri, ettei meitä ole esitelty. Olen Malfoy, Draco Malfoy. Saat pian huomata, että toiset velhosuvut ovat roimasti parempia kuin toiset. Et varmaan tahdo kaverustua vääränlaisten kanssa. Minä voin auttaa sinua valikoimaan, poika totesi, tarjoten kättään.
Katseeni poukkoili kahden pojan välillä. Punahiuksisen pojan naamalla kareili häpeän puna, epävarmuus paistoi kosteista silmistä. Dracon marmorinvaaleilla kasvoilla leikitteli itsevarma hymy, silmät suorastaan loistivat arvovaltaisuudesta.
Tartuin käteen.
Silloin tunsin, kuinka hän nykäisi minut pois. Pois pimeydestä, pois hiljaisuudesta, pois entisen elämäni varjoista.
Vaaleat kasvot edessäni pyörteilivät voitonriemusta, harmaat silmät lupailivat ihmeitä.
Pelastajani.