Author: Zarroc
Pairing: Henrietta/Tuomi
Rating: k-11
Genre: romance, femme
Warnings: noh, lievää alkoholinkäyttöä.
Summary: Pitihän kesäkorot korkata keväässä, kun maa oli vielä paikoitellen liukas ja viini kuului aina asiaan.
A/N. no niin.. tekipä mieli kirjoittaa vaihteeksi. Osallistuu ainakin Femme10:iin sekä Vuodenaika-haasteeseen vuodenajalla kevät. Nauttikaa.
Pyyhkiköön meidät mennessäänEn ikinä osannut suhtautua kevääseen kunnolla. Se tuli aina, väistämättä, enkä minä pitänyt siitä. Maa oli märkä, aurinko paistoi rasittavasti silmiin ja halusin jo päästä vaihtamaan korkoni toisiin.
Niihin korkeampiin, kesäisimpiin, joilla käveltiin kuivalla asfaltilla ja hoiperreltiin pitkin metsäteitä valoisassa yössä. Kuka hullu käveli kymmenen sentin lisävarustuksella multaisella tiellä, suunnistaen jonnekin, josta oli jo kauan aikaa sitten lähtenyt?
No minä tietenkin.
Eihän ollut kuin huhtikuun alku, maa oli edelleen märän tuntuinen, mutta minä vedin kesäkorot jalkaan ja ajattelin, että nyt. Ja valehtelin, niissä oli mittaa 11 ja puoli senttiä, se oli enemmän kuin tarpeaksi – mutta olin kaivannut niin kovasti sitä tuntua, etten voinut enää odottaa.
Askeleeni veivät minut bussipysäkin ohitse vanhalle tienpohjalle, jonka asfaltissa oli reikiä ja railoja, ihan niin kuin minussakin. Päässä humisi samaa tahtia kuin tuuli yritti puhaltaa minut nurin, mutten välittänyt.
Kädessäni oleva kuiva valkoviinipullo löysi pian tiensä huulilleni ja siemaisin pitkän huikan.
Pitihän kesäkorot korkata keväässä, kun maa oli vielä paikoitellen liukas ja viini kuului aina asiaan. Kuka täällä vastaan tulisi, olin jossain, missä ei pitäisi ja ilta oli vasta nuori.
Katsahdin kelloa käveltyäni aikani, se oli vasta seitsemän. Kantani napsahtelivat rauhoittavan tutusti asfaltille, hymisin yksin jotain vanhaa kelttiläistä kappaletta. En oikeastaan tiennyt minne olin menossa.
Olin taivaltanut ehkä kaksi kilometriä ja vajuttanut pulloni alle puoleen, kun tajusin, että minua vastaan käveli joku. Enhän minä ollut tietoinen, että täällä joku asuisi, mutta näköjään jollakin oli samantapaiset suunnitelmat kuin minullakin.
Ainakin viinipullon korkkaamisen suhteen näin kävelylenkillä, en minä koroista sitten tiennyt.
”Heippa”, humalainen itsevarmuuteni hymyili hänelle, samalla kun pyyhkäisin punaruskeita hiuksia kasvoiltani. Olin jättänyt ne vain löyhälle nutturalle, muutaman kiharan laskeutuessa korvilleni.
Toinen nauroi minulle silmillään, mutta suuta korosti vain kevyt hymy. Jäin katsomaan tytön huulia ja sitten kissamaisen kultaisia silmiä.
”Hei vain”, toinen naurahti ja me pysähdyimme vastakkain, välimatkaa metri tai kaksi. ”Olen Tuomi”, hän esittyi kohta ja minä nauroin, vaikka ei kai olisi saanut.
”Sinä olet kieltämättä kaunis puu.” Suustani pääsi, eikä toinenkaan pysynyt ihan vakavuuden rajamailla.
”Minua sanotaan Heiniksi, mutta oikea nimeni on kai Henrietta”, tokaisin kohta ja hän kohotti kulmiaan.
”Kai?”
”Joo joo, äiti sanoi aina, että Henrietta, Henrietta ja isä huusi Henriä tai Heiniä”, selitin sävy unelmoivasti koheltaen. ”Se kai jäi, olin vähän poikatyttö, isän tyttöpoika, lapsi tai joku muu, kesäkorkoja nytkin testailen.”
Nauruni karkasi jälleen huulteni välistä, Tuomi hymyili toisella suupielellä ja astui liki. Tiedostin, olevani enemmälti humalassa kuin hän, mutta eihän sillä nyt niinkään väliä ollut.
Sitä se oli aina ollut, voi Heiniä, jolla oli porukan huonoin viinapää – minkäs teit, kun oli sillä siunattu.
Me vaihdoimme viinejä, Tuomilla oli makeaa punaista, jota maistelin pitkään kielelläni. Halusin verrata makuja, joten heti, kun toinen oli juonut valkoviinistäni, kiskaisin hänet suudelmaan.
Tuomi ei laittanut vastaan, painautui lyhyempänä minua vasten ja tunsin hänen hymyilevän.
Käteni jäi tytön lantiolle irroittautuessani ja kohottaessani kulmiani hämmästyneesti.
”Nehän sopivat hyvin yhteen”, totesin sitten.
”Aijaa?” Tuomi hymisi. ”Me vai ne?”
”Me me, Tuomi ja Heiniretta, kokeillaanko myös viinejä?”
Tyttöä nauratti ja me suutelimme vähän lisää, vaikka emme lopulta edes kokeilleet viinejä. Me päädyimme istumaan asfaltille, joka oli kuiva tai märkä tai mitä vain, kesäkorkoni lojuivat kahden pullon vieressä toimettomana ja Tuomi sylissäni.
Kiersin hänen vaaleita hiuksiaan sormeni ympärille ja laskuhumala nosteli päätään minkä kerkesi.
”Sinä haiset puulle”, tuhahdin hiljaisella sävyllä.
Tiellä kaikui toisen helisevä nauru, kun kylmä kevättuuli pyyhki meidät mennessään.