Ficin nimi: Viisiprosenttisen varma
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: K-11
Fandom: Death Note
Paritus: Matt/Mello
Genre: Angst, romance, UST-ish
Vastuuvapaus: Tsugumi Ohba & Takeshi Obata ovat jumalia.
A/N: Näiden kahden välisiä keskusteluja on aivan liian kiva kirjoittaa.
***
Rubikin kuution ratkaiseminen oli varmasti yksi maailman yliarvostetuimmista taidoista. Kuka tahansa pystyi opettelemaan taidon lukemalla läpi pakkauksen mukana tulevat ohjeet. Yksinkertaistetusti piti vain muistaa, että kuutiossa oli kolmenlaisia palasia. Keskipaloja oli kuusi, siis yksi kullakin sivulla. Olennaista oli myös tietää, että keltainen keskipala kuului valkoisen vastakkaiselle puolelle. Sama sääntö päti niin oranssiin ja punaiseen keskipalaan kuin vihreään sekä siniseen. Seuraava merkitsevä siirto oli se, että valittiin valkoinen väri. Kaksiväriset reunapalat, joita oli yhteensä tusina laitakaistaleilla keskiriveillä, siirrettiin keskipalan ympärille niin, että saatiin aikaiseksi ristikuvio. Sen jälkeen ensimmäisen kerroksen kulmapalat siirrettiin paikoilleen. Loppuun asti pääsi, kun vain seurasi vastaavia ulkoa opeteltavia sääntöjä. Toki mahdollisia ratkaisutapoja oli aivan järjetön määrä, mutta todistettavaa oli myös se, että täydelliseen lopputulokseen tarvittiin korkeintaan 26 siirtoa. Toisin sanoen rumalla kuutiohökötyksellä oli hädin tuskin mitään tekemistä älykkyyden kanssa.
”Matt?” vaaleaverikkö kysyi hiljaisesti. Hän istui punapään vieressä kuluneella sohvalla ja piteli kädessään kuutiota, joka olisi joutanut tarkemmin ajatellen ikkunasta ulos.
”Hmm?” puhuteltu nuorukainen ynähti. Punapää oli löytänyt muutamaa päivää aiemmin vanhan Nintendonsa, eikä mikään mahti maailmassa tuntunut saavan häntä pois nostalgiankatkuisten pelien parista. Käsikonsolista kuuluva 8-bittinen musiikki oli hermoja raastavaa ja silti varsin kotoisan kuuloista.
”Sano ihan rehellisesti, onko minulla mitään mahdollisuuksia Nearia vastaan?”
”Miksei olisi?”
”Koska häneen verrattuna minulla on hädin tuskin aivoja päässäni.”
”Haenko sinulle paketin nenäliinoja nyt vai vähän myöhemmin?” punapää kysyi peittelemättä virnistystään. Omasta mielestään hän oli nimittäin onnistunut murjaisemaan kohtalaisen hyvän vitsin.
”Matt!” vaaleaverikkö sähähti varoittavasti.
”Okei, okei, anteeksi.”
”Et edes vastannut kysymykseeni.”
”En niin, koska sinun pitäisi tietää jo vastaus.”
”En olisi seurannut sinua näin pitkälle, jos en uskoisi mahdollisuuksiisi.”
”Älä puhu pötyä. Vaikka Neariin verrattuna saatan olla idiootti, en minäkään täysin aivokuollut ole.”
”Hienoa huomata, miten paljon itsetuntosi on noussut ajan mittaan. Viimeksi, kun tästä juteltiin, taisit julistautua jo kelvolliseksi elinluovuttajaksi.”
”Viimeksikin vältit kysymystä.”
”No, myönnetään, ettei sinua ehkä uskaltaisikaan päästää pois silmistään, vaikka tilanne olisi kuinka toivoton. Muuten voisit vaikka keksiä jonain päivänä, että mafian kanssa on ihan hyvä liittoutua sen jälkeen, kunhan olet päässyt matkustamaan Atlantin yli väärennetyllä passilla ja varastetulla luottokortilla.”
Mellon teki mieli huokaista. Punapään kanssa vakavasti keskusteleminen oli toisinaan mahdotonta. Toisaalta vaaleaverikön oli pakko myöntää, ettei hän yleensä ollut itse paljoa parempi. Toisinaan elämä oli pakko nähdä huonona vitsinä, jos tahtoi säilyttää mielenterveytensä rippeistä edes osan. Aina ei ollut kovinkaan miellyttävää esiintyä väärennetyillä henkilöllisyystodistuksilla täysin vieraassa maassa vain sen takia, että voisi olla liittolainen rikollisliigan kanssa.
”Sinä olet muuten ollut viime aikoina poikkeuksellisen vakava”, Matt huomautti.
”Miten niin muka?”
Punapää kohautti harteitaan ennen kuin antoi vastauksensa:
”En tiedä. Kai sillä on jotain sen kanssa tekemistä, että jurotat ja tuijottelet tuntikausia tyhjyyteen aina välillä.”
”Ai, niin kuin nyt?” vaaleaverikkö kysyi nostaessaan katseensa ylös suoraan punapään silmiin.
”No niin, tiesinhän, että sinusta löytyy vielä tuo herttainen, kaunopuheinenkin puoli”, Matt hymähti.
”Sinä tuot sen aina parhaiten esiin”, Mello töksäytti. Toki herjassa oli osa totuuttakin, sillä kukaan muu kuin punapää ei lähtökohtaisesti olisi ymmärtänyt ottaa sutkautusta kohteliaisuutena.
”Ei sillä, että minua mitenkään kiinnostaisi asia näin puoli maapalloa perässäsi raahautuneena tai mitään, mutta minkä ihmeen takia Nearin voittaminen on sinulle vielä niin tärkeää?” Matt kysyi hetken täydellisen mykkyyden jälkeen.
”Mikä kysymys tuo on olevinaan?” vaaleaverikkö tivasi. Hän huomasi, että 8-bittinen musiikki oli vaimentunut.
”Eikö sinulla käy ikinä mielessä, että me voisimme sanoa hyvästit Los Angelesillekin, unohtaa tämän koko Kira-fiaskon ja muuttaa vaikka Etelä-Afrikkaan, pystyttää siellä lammasfarmin ja sitä rataa?”
Kysymys oli naamioitu ehkä kevytmieliseksi heitoksi, mutta toisaalta sen pointti oli liian hyvä sivutettavaksi: aika oli laimentanut kostonjanoa runsaasti, eikä lapsellinen näyttämisenhalukaan käynyt enää riittävästä syystä jatkaa hidasta itsemurhatehtävää. Toisinaan vaaleaveriköstä tuntui siltä, ettei hän enää tiennyt varmasti, mikä esti häntä lopettamasta Kiran etsimisen. Mello ei ollut koskaan ollut sellainen ihminen, joka olisi nauttinut arvoitusten ratkaisemista, eikä sellainen ihminen, jolle elämä oli Rubikin kuutio palapelistä nyt puhumattakaan. Ehkäpä siinä piili syy siihen, minkä takia Near oli aina menestynyt aivan kaikessa Melloa paremmin.
Punapään ehdotuksessa oli jotain aivan liian houkuttelevaa. Tilaisuuteen olisi voinut tarttua ja todeta, että Matt oli täysin oikeassa. Toisaalta vaaleaverikkö oli heittänyt jo vuosia aiemmin kaiken tulevaisuutensa hukkaan, eikä täysi suunnanvaihdos ollut missään tapauksessa enää edes epärationaalinen mahdollisuus.
”Matty, sinä tiedät, miten paljon minä vihaan lampaita ja Etelä-Afrikkaa”, Mello tyytyi tokaisemaan kuivakkaan sävyyn lopulta.
”Entä laamaviljely Tiibetissä tai pilviluola Amsterdamissa? Vaihtoehtojahan olisi monia”, Matt muistutti.
”Pyh, mikään ei voita tätä nykyistä luksuselämää. Sitä paitsi olisi sääli häipyä heti sen jälkeen, kun tämän asunnon torakkakanta on saatu vihdoin tuhottua”, vaaleaverikkö totesi. Häntä jo oikeastaan kadutti, että oli alun perin tahtonut virittää vakavan keskustelun punapään kanssa, koska mitä ilmeisimmin sellaisen lopettaminen oli kamalan vaikeaa.
”Sinä olet ihan mahdoton tapaus”, Matt totesi epävarmana siitä, virnistääkö vai pyöritelläkö silmiään toteamuksen päätteeksi.
”Jonkun pitää olla, koska muutenhan sinä heittäytyisit realistiksi.”
”Kuinka tuollainen lausunto pitäisi tulkita?”
”En tiedä, koska minulle tuli vain sellainen olo, että nyt on pakko keksiä jotain pirun ytimekästä sanottavaa.”
”Apina.”
”Luuseri.”
Matt päätti alkaneen sanastelun vetämällä vaaleaverikön lähemmäs itseään ja painamalla pienen, hellän suudelman tämän huulille. Samaan vetoonhan kaikki vakavat keskustelut aina päättyivät. Mello vastasi suudelmaan kietoen käsivartensa punapään niskan taakse ja raotti hieman huuliaan antaen toiselle sanattoman luvan mennä pidemmälle tahtoessaan. Olisi ollut oikeastaan helppo hukuttaa kaikki ajatukset hetkeksi nautintoon, mutta epämiellyttävilläkin keskusteluilla oli paikkansa. Jopa Matt tuntui tajunneen sen, vaikka yleensä hänet oli helppo houkutella toisenlaisiin asioihin hetkessä. Vaaleaverikkö katsahti toista pettyneesti, kun punapää vetäytyi kauemmas suorastaan siveelliselle etäisyydelle.
”Palataan vielä hetkeksi siihen kysymykseen Nearista”, hän totesi rauhalliseen sävyyn.
”Ei tarvitse.”
”Niin, mutta kun kysyt samaa varmaan viikon päästä, jos en vastaa”, Matt huomautti harmillisen totuudenmukaisesti.
”Matty, sinä olet ihan pirun epäreilu”, vaaleaverikkö protestoi.
”Ehkäpä”, punapää totesi sipaisten samalla hiussuortuvan pois Mellon kasvoilta, ”mutta olisi todella sääli jättää puheenvuoro käyttämättä silloin, kun on jotain oikeatakin sanottavaa.”
Vaaleaverikkö oli aikeissa tokaista jotain pisteliästä, mutta Matt oli nopeampi.
”Minä uskon kyllä, että sinulla on hyvinkin paljon mahdollisuuksia häntä vastaan. Se on oikeastaan vain siitä kiinni, kuinka pitkälle olet valmis menemään. Sinut tuntien se on aika helvetin pitkälle”, hän totesi.
”Ja?”
”Jos järkipuhe tehoaisi sinuun, ehdottaisin vielä toistamiseen, että pestään kädet koko jutusta. En tahdo, että tilanne muuttuu hitaaksi itsemurhaksi.”
”Pitäisikö minun nyt vakuutella sinulle, että tiedän, milloin on järkevää lopettaa ja sen sellaista?”
”Ei, koska kumpikaan meistä ei uskoisi niin paksuja puheita”, punapää hymähti.
”Mukavaa havaita, että sinullakin on aivotoimintoja.”
”Eikös vain? Joten, jos suot anteeksi, minulla on vielä paljon tehtävää Nintendon kanssa ennen kuin kuolen sydänkohtaukseen.”
Pian 8-bittinen musiikki soi jälleen, ja ensimmäistä kertaa eläessään Mello tuli katuneeksi sitä, että oli alun perinkään antanut punapään tulla mukaansa puolen maapallon ympäri. Hänestä nimittäin tuntui siltä, ettei Matt ollut ainoa, joka tuskasteli sen kanssa, ettei järkipuhe tuntunut tehoavan tärkeimpään ihmiseen. Täysin rationaalinen ihminen olisi nimittäin ilmaissut halunsa olla kuolematta sydänkohtaukseen sen sijaan, että olisi tahtonut tunnelmoida vielä hetken aikaa nostalgisten pelien parissa ennen viisiprosenttisen varmaa kuolemaa. Miten oli ylipäätään mahdollista pyytää toista lopettamaan rakastamasta, kun tämä ei ollut myöntänyt mitään sen tapaistakaan koskaan? Kuusivärinen kuutio putosi lattialle kolisten.
