Title: Heidät jotka unohdettiin
Author: unrealistic
Rating: K11
Pairing: James/Sirius
Genre: romance, fluffahtava ja ripaus angstia/synkkiä teemoja.
Summary:
Hetken aikaa tuntui kuin kuolleet ympärillä olisivat nousseet haudoistaan ja taputtaneet. Lyöneet hautakiviin tahtia askelille niiden päällä.A/N: Kuka luuli, että kesä tuli ennen aikojaan? Ehkä sitten vielä pari kuukautta kehtaa odotella, mutta siirretään se hyvä fiilis tähän tekstiin. Onnellinen tarina Jamesista ja Siriuksesta, jotka ovat vain ilman huolta huomisesta toistensa seurassa ja hyppelevät hautuumaan poikki. Kutsukaa minua oudoksi, mutta tällaiset treffit kelpaisivat minullekin! Ei kai se ole turhan kummallista?
Heidät jotka unohdettiin
Kesätuuli oli tuhat jääpiikkiä helleaallon ristitulessa. Päälle uskalsi vetää vain hihattoman, jota pidettiin virheellisenä valintana viiman voimakkuudesta riippuen. James oli itsepäisyyksissään pukenut ohuen neulepaidan. Hän oli kiistellyt siitä äitinsä kanssa usean minuutin, muttei ollut suostunut vaihtamaan sitä kehotuksista huolimatta. Sirius oli katsellut vierestä sanomatta mitään. Nojannut vain portaikon kaiteeseen ja hymyillyt tietäväisenä odottaen Jamesia. Jos toiselle yritti vähänkin vihjata kieltolauseen poikastakaan, tämä väisti sen ja piti pintansa kyllästymiseen saakka. James oli hölmö sillä tavalla.
Nyt ulkona oli lähes tyyntä ja James nyki ihoonsa liimautuvaa neulepaitaa. He makasivat läheisen lammen rapistuneella laiturilla odottaen jotain parempaa.
"Täällä on kuuma kuin kiirastulessa", James marmatti lisäten perään vielä liudan kirosanoja. Siriuksen suupieli kohosi ylöspäin, mutta silmät pysyivät kiinni.
"Olisit kuunnellut äitiäsi."
"Silloin oli kova tuuli. Jos olisin kuunnellut, olisin paleltunut. Niin kuin sinä, joka värjöttelit tuossa kuluneessa hihattomassa ainakin vartin!"
"Ne lupasivat silkkaa auringonpaistetta koko iltapäiväksi. Mitä järkeä on omistaa jästiradio, jos ei edes kuuntele mitä siellä sanotaan?" Sirius kysyi huvittuneena.
"Täällä on tylsää", James huokaisi raskaasti. Hänellä oli paha tapa vaihtaa aihetta nopeasti ja melkein huomaamatta, kun oli jäänyt loukkuun kehää kiertävään väittelyyn. Kai hän luuli voittavansa silloinkin. Siriusta ei jaksanut kiinnostaa niin pitkälle.
"Mitä arvon herra sitten haluaa tehdä?" hän tiedusteli nousten samalla käsivartensa varaan. James virnuili kujeilevasti ja silmät kirkkaasta valosta sirillään, kun Sirius ojensi hänelle toista kättään ja veti tämän kanssaan samalle korkeudelle istumaan.
"Kai tiedät sen vanhan hautausmaan parisataa metriä meidän kotitieltä? Sen, jossa kukaan ei koskaan käy. Mennään sinne!"
Sirius nauroi hänen sanoilleen kummastuneena, mutta ei kieltäytynytkään. Elämä Jamesin kanssa oli juuri sellaista. Omituisia päähänpistoja ja erikoisia tilanteita, joista Sirius oli koonnut jo pidemmän aikaa muistoja talteen. Oli tapahtumapaikkana sitten Tylypahka, tai pikkuinen kaupunkiin ja maaseutuun sotkeutunut naapurusto jossa hän Potterien kanssa asui, James löysi sieltä aina jotain uutta. Vain James pystyi siihen. Kuuden vuoden tuntemisen jälkeen oli Sirius oppinut luottamaan sokeasti poikaan, joka talutti hänet katujen ja teiden varsien läpi kasvot yhtä aurinkoisina kuin pilvetön taivas.
~*~
Hautausmaa oli todellakin painunut unohduksiin. Sen porttia koristivat villiintyneet köynnökset ja nurmikkoa ei oltu ajettu koko kesänä. Tuskin useampana vuotena. Jokin seesteisyys siinä yhä piili, vaikka Sirius ei ollut varma johtuiko se kuitenkin kauniista säästä. Aurinko tanssi marmoripintaisilla hautakivillä ja teki kaarteita lohkenneissa kivipaaseissa. Miksei kukaan halunnut käydä siellä, vai oliko James ainoa joka oli huomannut sen olemassaolon? Sekään ei ollut mahdoton ajatus. Hautakiviä ei ollut edes kuin vajaa kolmekymmentä. Sirius tarkasteli lähemmin ruostunutta rautaporttia ja raapi kynnenkärjellään punaista tomua peitteeksi voikukkien päälle.
"Anturajalka, tule sanomaan hei herra Richardsonille, syntynyt vuonna 1867 ja kuollut 1903", James huusi. Hän oli jo ehtinyt ensimmäiselle riville hautakiviä. Sirius pyöritti silmiään ja tarpoi halki sotkuisen maaston. Ruohonkorret pyrkivät housunlahkeisiin ja muutaman pensaan oksisto taipui entiselle kävelyväylälle siten, että Sirius joutui työntämään ne lempeästi tieltään.
"Hei, herra Richardson", Sirius puhui muodollisesti ja teki pienen kumarruksen pysähdyttyään Jamesin vierelle. Tuntui hassulta puhua hautakivelle. Se oli kuin herra Richardson itse, mutta hänen kasvojaan ei voinut nähdä.
"Minusta tuntuu, että herra Richardson eli äveriästä elämää, mutta pakeni sitä sitten tänne tuppukylään", James sanoi.
"Otti kuitenkin varansa mukaan?"
"Talletti ensin puolet vaimolleen, jonka nai vanhempiensa tahdosta. Lihoi kolmekymmentä kiloa parissa vuodessa ja liitolta meni loputkin ilot. Niinpä hän jätti rahaa havitelleen kurjakkeensa isoihin piireihin. Kuoli lopulta sydänkohtaukseen, kerta kivessä seisoo noin aikainen kuolinvuosi." Sirius katsoi vaikuttuneena Jamesia, joka lateli herra Richardsonin tarinaa eteenpäin reippaalla temmolla.
"Hän oli kuitenkin onnellinen?" Sirius kysyi.
"Ehdottomasti. Hän, hmm... Hän oli rakastunut tähän neiti Langleyhin", James sanoi hypäten hautakiven eteen herra Richardsonista vasemmalla. "Heidät on haudattu erikseen, sillä aviottoman villin seksin harrastaminen olisi ollut skandaali. Mutta seksi oli mahtavaa ja riskin arvoista", hän jatkoi.
"Nainenkin näyttää kuolleen aikaisin. Vain muutama kuukausi herra Richardsonin jälkeen", Sirius osoitti.
"Hän ei tainnut olla enää niin iloinen. Otti arsenikkia, jotta pääsisi nopeammin takaisin rakkaansa luo", James sanoi harmistuneena. Hetken aikaa, pienen ja ohikiitävän, Sirius uskoi herra Richardsonin ja neiti Langleyn historiaan niin kuin James oli sen kirjoittanut. Se teki hänen olonsa pehmeäksi. Aivan kuin hän olisi tuntenut heidät samalla tavalla kuin Jamesinkin. Nähnyt herra Richardsonin syömässä yhden leivoksen liikaa päivittäin vaimon nalkuttaessa taustalla, kunnes mies lopulta kyllästyi ja pakkasi tavaransa yhteen matka-arkkuun. Hienoimman silinterinsä hän jätti taakseen.
Niin Sirius oli taas Jamesin leikissä mukana koko sydämestään. Koko mieleltään.
"Täällä on oikea unelmaperhe", hän kutsui Jamesin haudalle, jonka jakoivat kokonaiset neljä ihmistä.
"Niinpäs onkin. Juuri niin tavanomaisia kuin sukunimestä Smith voi päätellä", James sanoi kirkkain silmin.
"Tavanomaisia? Heistä jokaisen etunimikin alkaa S-kirjaimella. Luulen, Sarvihaara, että tässä on kyse peitetarinasta."
"Sen siitä saa kun on silmälasit joita ei halua käyttää. Ei huomioi tärkeitä yksityiskohtia. He muuttivat siis tänne pakoon virkavaltaa, sillä olivat etsintäkuulutettuja ainakin kolmessa maassa. Sally Smith oli porukan oikea johtaja, vaikka Simon Smith pysyi perheen päänä näennäisesti."
"Tytär oli todella hyvännäköinen", Sirius virnisti iskien silmää. James kohotti häneen katseensa hymyillen.
"Tytär oli kymmenen, kun kuoli", hän nauroi katketakseen. Sirius punastui ja kurottautui lähemmäs hautakiveä lukeakseen, että syntymävuoden ja kuolinvuoden välillä oli tosiaan vain kymmenen pahaista.
"Sovitaan, että hänestä olisi tullut hyvännäköinen", James sanoi reilusti ja tönäisi Siriusta kevyesti.
He kiersivät vielä ainakin kymmenen hautakiveä. Toisinaan he yhdistelivät uusia vanhoihin tuttuihinsa, kuten oopiumia valmistaneen apoteekkari Yellowstonen neiti Langleyhin. Tämä oli ilmiselvästi ollut se, jolta neiti Langley oli hankkinut arsenikkinsa itsemurhaansa varten. Mitä mahdottomampi tarina, sitä varmemmin Sirius piti sitä totena. Kun jonkun onnettoman sukunimi oli ollut Lupin, he nauroivat viisi minuuttia yhteen putkeen ja vannoivat, että kertoisivat Remukselle hänen kaukaisesta sukulaisestaan joka oli pitänyt mauttomien sudennahkaturkisten kauppaa perjantai-iltaisin. Viimeiselle hautakivelle päästyään heistä kumpikin oli sanaton.
"Mitä sinä luulet? Herra Williams oli vain kahdenkymmenen kuollessaan. Avioton ja yksin", James sanoi voipuneena.
Siriusta harmitti heti. Ehkei siksi, että herra Williams oli ollut vain kahdenkymmenen, vaan siksi ettei hänellä muka olisi ollut ketään. Sirius katsoi Jamesia vierellään ja tuskastui mahdollisuuteen, että tätä ei enää olisi neljän vuoden kuluttua. Ei kaksikymppisten kuulunut maata mullassa vailla rakkautta. Yksin, eikä ketään edes käymässä koskaan. Ihan kuin ei olisi koskaan edes elänytkään. Siinä missä onnelliset ajatukset olivat lisääntyneet heidän hautausmaalla ollessaan, myös viha kuolleiden puolesta oli nostanut päätään. Miten kolmekymmentä ihmistä oli saattanut jäädä ajan jalkoihin niin julmasti? Ehkä se oli kiintymys omien tarinoidensa versioihin heistä, joka Siriusta ohjasi, mutta hän päätti antaa vielä viimeiselle onnellisen lopun.
"Ei hän yksin ollut. Herra Brightman piti hänelle nimensä mukaista seuraa", Sirius sanoi muistaen lähes herra Williamsin ikäisen nuorukaisen, joka oli aiemmin yhteistuumin nimetty kaupungin paheelliseksi, mutta lämminhenkiseksi mieheksi, jolla oli taipumusta komeisiin miehiin.
"Mitä he tekivät yhdessä?"
"Tanssivat. Juttelivat. Olivat vapaita sieluja, joita kukaan muu ei ymmärtänyt. Heillä oli kuitenkin toisensa", Sirius puhui ja ihmetteli itsekin sitä, miten sentimentaalista tekstiä hänen suustaan pääsi. Se oli outoa, hyvin outoa. Ei lainkaan hänen tapaistaan, vaikka Jamesin seurassa jutut vaihtelivat äärilaidasta toiselle muulloinkin.
Jamesin katse Siriukseen oli tutkiva. Niin monta ihmistä, joihin he olivat tutustuneet parin tunnin sisällä. Niin monta elämää, jotka he olivat nimenneet uudelleen. Ja aivan kuin hänen päänsä ei olisi ollut pyörällä jo valmiiksi, tarttui James Siriusta käsistä ja alkoi tanssittaa häntä hurjaa tahtia.
"Näin herra Brightman ja herra Williams tanssivat. Kumpikin vei ja kumpikaan ei vienyt!" James huudahti.
Pojan naurui kaikui niin kovaa, että Siriusta itketti. Taas iltaa kohden yltynyt kesätuuli pyyhki kyyneleet silmänurkasta, mutta onnellisuutta se ei pessyt pois. Hetken aikaa tuntui kuin kuolleet ympärillä olisivat nousseet haudoistaan ja taputtaneet. Lyöneet hautakiviin tahtia askelille niiden päällä. Sirius kuitenkin tunnisti lyönnit oman sydämensä kiihtyneeksi tahdiksi, joka hakkasi täydellisessä harmoniassa Jamesin äänen kanssa. Vain James oli vapaus. Vain epätavallisissa seikkailuissa oli se voima. Pieniä hetkiä, joiden ei halunnut jatkuvan ikuisesti, jotta ne sai otettua taas esille synkimmällä hetkellä.
James kieputti Siriuksen ympäri ja kaatui sitten niin ilmiselvän tahallaan, että Sirius ei voinut olla kohottamatta kulmaansa. Toinen kiskoi hänet mukanaan maahan ja veti päällensä makaamaan. Sirius suuteli Jamesia ja antoi toisen pyyhkiä hänen silmälle valahtaneen tukkansa pois tieltä. Tuloksetta, sillä tuuli riuhtoi sen taas takaisin.
"Minä haluan, että meidät haudataan eri puolille tätä hautuumaata", James sanoi.
"Ja sitten joku joskus löytää tämän paikan ja kertoo siitä, että kaksi idioottia halvensi useiden muistoa sepittämällä roskaa", Sirius nyökäytti. James läppäisi häntä ohimolle.
"No ei! Sitten he kertovat, että kaksi helvetin kuumaa idioottia toivat takaisin heidät jotka unohdettiin. Ja he kertovat sen tarinan totaalisen väärin."
"He kertovat, mutta joku joskus osuu täysin oikeaan."
"Ja kun se päivä koittaa me olemme tässä jälleen. Aivan kuten herra Richardson ja neiti Langley", James lopetti juhlallisesti. Sirius ei voinut vastustaa kiusausta.
"Kumpi meistä on kumpi?"
"Sinä olet neiti Langley, herra hihattomat ovat siisti juttu", James hymyili. "Mutta vannot, että et koskaan tee itsemurhaa. Jos minä kuolen ensin, niin sinä et seuraa perässä heti."
"Se on helppo vannoa. Kunhan itse lupaat, että et yritä kuolla ensin, jotta pääsisit itsemurhavahdiksi tarinoiden keskelle", Sirius vastasi ja James laittoi sormensa ristiin.
"Minä vannon, Sirius Musta. Vannon äitini nimeen."
"Siitä pitikin... Täällä on saatanan kylmä", Sirius irvisti. James näytti voitonriemuiselta, eikä suotta. Olihan hän jälleen kerran todistanut, että hänen sanansa oli loppujen lopuksi laki. Ritarillisesti James veti neulepaitansa päältään ja repi Siriukselta pois tämän hihattoman. Sirius pudisti päätään toisen yrittäessä pukea neulepaidan hänen yllensä. James oli hölmö. Hölmö, arvaamaton, mutta kuitenkin ohjenuora Siriuksen elämälle.
Aina siihen asti, kunnes he kaksi olisivat vain tarina vaihtoehtoisilla loppuratkaisuilla.
