Orenji: Kiitos kommentistasi. Mä suosittelen lukemaan ainakin tuon toisen, Lindasta kertovan, tekstin "Sä oot outo tyttö ja mä pidän susta...", koska se kertoo Lindan myöhäisemmistä vaiheista. Mun toinen nimeni on myös Linda, joten sieltä nimi päähenkilölle. Jessen nimi tulikin sitten ihan vaan hetken mielijohteesta, koska en halunnut nimetä tätä Mikaeliksi ja mun piti saada pojalle mahdollisimman suomenruotsalaiselta kuulostava nimi. Kiva, jos jäät seurailemaan tätä
Sain tänään jo valmiiksi ensimmäisen osan, jonka lyhyyttä tosin pahoittelen tässä vaiheessa. Mutta eiköhän tää tarina ala tästä pikkuhiljaa etenemään, kun mä kaivan muistoistani omia tuntemuksiani ja runonpätkiä enemmän
Luku 1
Yksinäinen. Outo. Hullu. Erikoinen. Siinä oli sanoja kuvaamaan minua, vaikka en edes pitänyt itseäni niin hulluna. Olin vain erilainen, kun olin sattunut syntymään kaksikieliseen perheeseen vanhimpana lapsena ja saanut kansainvälisen nimen, jota tuskin kukaan käytti julkisesti ilman, että minua alkoi hävettää. Mutta totta oli, että olin yksinäinen, sillä kukaan koulussa ei viihtynyt seurassani eikä kukaan, ei etenkään kukaan pojista, huomannut minua siinä mielessä. Heille olin vain yksi muiden joukossa tai sitten helppo kiusaamisen kohde.
Koulukiusaamisen mukanaan tuomaa ahdistusta yritin lievittää soittamalla viulua ja laulamalla kuorossa, vaikka minusta tuntui hassulta olla koko kuoron vanhin. Musiikki oli kuitenkin se, mikä piti minut kiinni elämässä, vaikka en olisi mielelläni mennyt kouluun. Kiusaamisestani huolimatta menestyin melko hyvin, etenkin äidinkielessä ja olin alkanut kirjoittaa runoja yläasteelle siirryttyäni. Ensimmäinen äidinkielen opettajani kannusti minua kirjoittamaan lisää huomattuaan kirjalliset lahjani. Ja niinpä kirjoitin. Vuodatin paperille kaikki tunteeni, kun en pystynyt niitä tuomaan julkisesti esiin, etenkään luokkatovereitteni seurassa. Ja kun kotona vanhempani kysyivät minulta, miten koulussa oli mennyt, pysyttelin vaiti ja vastasin vältellen, sillä en halunnut huolestuttaa heitä liikaa.
Joka viikko kävin soittotunneilla ja musiikin teoriassa musiikkiopistolla. Asuimme pääkaupunkiseudulla, joten musiikkiopistolle oli hyvät kulkuyhteydet kotoani, mutta pidin itseäni liian nuorena kulkemaan vielä omin neuvoin. Englantilainen isäni kuljetti minua joka kerta soittotunnille, vaikka olimme keskustelleet siitä, pitäisikö minun alkaa kulkea omin neuvoin. Ja jos isäni ei päässyt minua hakemaan, yritin järjestää jonkun toisen hakemaan minua.
Kun nostin viulun leukani alle ja otin jousen toiseen käteeni, tunsin olevani jotain. Tunsin olevani enemmän kuin tavallinen teinityttö, joka yritti pitää itsensä koossa koulukiusaajiaan vastaan. Rakastin jokaista säveltä, joita loihdin viulustani, vaikka harjoitteluni oli opettajani mielestä liian vähäistä. Hän kuitenkin huomasi, että pidin musiikista ja eräänä päivänä hän ehdotti minulle, jos kokeilisin soittaa hänen johtamassaan orkesterissa.
”Mustako orkesterin jäsen?” ihmettelin hänen ehdotustaan.
Vanhempieni ikäinen miesopettajani yritti hymyillä minulle rohkaisevasti partansa takana sanoessaan:
”Mä uskon, että sä tulet pärjäämään, koska sulla on sen verran lahjoja.”
”Mä en oikein tiedä, kun mulla on kuoro ja teoriakin tähän päälle”, sanoin epävarmasti hänen ehdotukseensa.
Opettajani pyysi minua harkitsemaan asiaa ja neuvottelemaan asiasta vanhempieni kanssa. Myöhemmin lupa heltisi ja olin hieman jännittynyt, mutta myös innoissani mennessäni viuluni kanssa ensimmäisiin harjoituksiini.
Harjoittelutilaan oli tullut parisenkymmentä, kanssani samaa ikäluokkaa olevaa nuorta, joista valtaosalla oli viulu mukanaan. Opettajani näytti minulle ensin paikan, johon istuin ja ojensi minulle nuotit, joita katselin hieman kummastuneena. Miksi minun piti soittaa kolmosviulua?
Kysyessäni asiaa opettajaltani, hän vastasi vain:
”Jostain sun on aloitettava, niin päätin, että harjoittelet ensin tuon stemman.”
Silloin en tuntenut vielä ketään, katselin vain vuoroin nuotteja, vuoroin kanssani soittavia nuoria ja opettajaani, joka oli johtajamme. Vieressäni istui tummahiuksinen tyttö, joka kävi samalla opettajalla soittotunneilla kuin minä. Tiesin sen, koska olin nähnyt hänet ja hänen vanhempansa useasti tullessani musiikkiopistolle. Selloa soitti kaksi vaaleaa poikaa, joista toinen oli minua pidempi ja toinen hieman lyhyempi. Pidemmän pojan vieressä istui tummahiuksinen, silmälasipäinen tyttö. Vielä silloin en tiennyt, miten kauan tulisin soittamaan orkesterissa ja miten tärkeä tuosta pidemmästä, vaaleasta pojasta tulisi minulle.