Nimi: Äidinvaisto
Kirjoittaja: Daran
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Draamaa angstilla
Paritus/päähenkilöt: Molly, Bill/Fleur/Charlie
Vastuuvapautus: Rowlingille kaikki mikä Rowlingille kuuluu, en saa tästä muuta kuin kirjoittamisen iloa ☺
A/N: Ihan unohtui: osallistuu Se oikea ja sen haaremi -haasteeseen.
Sodan jälkeen Mollylle oli kehkeytynyt tietty aamurutiini. Selvittyään Fredin kuoleman aiheuttamista painajaisista, joista oli herännyt omaan itkuunsa (Arthur havahtui, jos oli koskaan nukkunutkaan, lohduttamaan vaimoaan), hän oli viimein alkanut nukkumaan kaikki yönsä hyvin. Sängyssä saattoi nyt, kaikkien lasten lennettyä pesästä, viipyillä kauemmin, nauttia auringon lämmöstä, sillä vuode oli asetettu ikkunan eteen, ja lopulta könytä alakertaan kahvin ja Päivän Profeetan pariin. Aamutakki soveltui hyvin kotiasuksi puoleen päivään: Arthur lounasti Lontoossa lähellä ministeriötä, eikä tähdellistä tehtävää enää ollut. Puutarhakin hoiti itse itsensä, sen mitä hoidettavaa oli, menninkäisistä oli tullut rouva Weasleylle riesan sijaan toivottua seuraa, tai ainakin seurattavaa, iltapäivän pitkiksi venyvinä tunteina, kun hän odotti miestään iltateelle.
Tänään jokin oli toisin. Charlie oli saapunut viikko sitten Romaniasta kesäloman viettoon Kotikoloon, ja Bill vaimoineen oli majoittunut poikien lapsuuden kotiin yksin tein, voidakseen nauttia Billin rakkaimman veljen seurasta mahdollisimman paljon. Molly hymyili, Charlie oli aina ollut Billille ”se oikea pikkuveli”, muiden jäätyä ikänsä, tai Percyn tapauksessa luonteensa, puolesta etäisemmiksi. Yhtä rakkaiksi, mutta suhde oli erilainen, aikuisen suhde lapsiin, voisi sanoa. Pian hymy kuitenkin hyytyi, sillä Molly muisti, mikä häntä oli muutamana viimeiltana valvottanut. Hän oli aina ollut huolissaan toiseksi vanhimman poikansa suhtautumisesta vastakkaiseen sukupuoleen. Ei siksi, että hänellä olisi ollut mitään sitäkään vastaan, että Charlie olisi tyttöjen sijaan ollut kiinnostunut toisista miehistä, vaan siksi, että oli epäillyt tämän kykyä rakastua yhteenkään elävään olentoon. Lohikäärmeitä lukuun ottamatta, tietenkin, eikä siinä rakkaudessa ollut mitään romanttista. Charlie oli jo lapsena viihtynyt paremmin ”elukoiden”, kuten hän itse vaarallisia taikaolentoja tapasi nimittää, parissa kuin ihmisten. Äiti pelkäsi poikansa jäävän iäksi yksin, eikä ollut varma, sitäkö tämä itse lopulta toivoi, vai eikö vain osannut hakeutua kaltaistensa seuraan.
Nyt huoli oli kuitenkin väistynyt, muuttunut toiseksi, vakavammaksi. Mollyn tarkat silmät olivat huomanneet orastavat tunteet, kielletyt katseet ja sen kaiken kiertelyn, jotka olivat hänen esikoiseltaan jääneet havaitsematta. Onneksi vai epäonneksi, sitä Molly ei osannut sanoa, toivoi vain nähneensä itse enemmän kuin olikaan. Varmaa kuitenkin oli, että Billin tehdessä pitkää päivää Irvetassa, sillä tämän lyhyt kesäloma alkaisi vasta heinäkuun lopulla, Mollyn tuore miniä antoi Charlien huolehtia viihtymisestään. Ja hyvin nuo kaksi viihtyivätkin yhdessä, keskustellen hiljaisella äänellä puutarhakeinussa, vaieten kuitenkin heti muiden saapuessa paikalle, samoillen lähimetsässä, tai Charlien opettaessa Fleurille huispauksen jaloa taitoa. Illalla he kertoivat Billille miten kauniita kukkia olivat löytäneet, ja miten Fleur ei vieläkään uskaltanut syöksyä siepin perään. Bill nauroi heidän kanssaan, sanoi iloitsevansa siitä, että edes hänen vaimonsa saattoi seurustella rakkaan Charlien kanssa, kun hän itse oli estynyt yhtymästä mukaan loman viettoon. Hymyili, vaikka Charlie katseli pihapuiden latvuksiin vältellen veljensä kirkkaansinisten silmien luottavaisuutta. Toisaalta Molly itsekin epäili omia havaintojaan: pikaiset hipaisut ja poskien punaisuus loistivat poissaolollaan Billin ollessa saapuvilla. Ehkäpä mitään ei ollutkaan, ja jos olikin, se varmasti unohtuisi Charlien palattua Romaniaan töidensä pariin, ja elämä palautuisi raukeasti soljuvaan uomaansa. Vara ei kuitenkaan kaataisi venettä, hän tuumi, ja päätti pitää noita kolmea nuorta vieläkin tarkemmin silmällä. Kaiken varalta.
Molly kiskoi aamutakin ylleen ja kiiruhti alakertaan. Sunnuntai, joten kaikki olivat paikalla. Paitsi Arthur, joka oli jo lähtenyt kalaan, hän oli eilen saanut Xenofiliukselta pöllöpostia, ja sopinut tämän kanssa sunnuntaiaamun limpinpyynnistä. Mollyn ehdittyä keittiöön hän huomasi Billin katselevan ulos ikkunasta ja huokaisi. Oletettavasti nuo kaksi muuta olivat unohtaneet nyt olevan pyhäpäivän, ja ehtineet jo vakiopaikalleen kuistin portaille juomaan aamun ensimmäisiä kahvikupillisiaan, ilman toisen rakastavaa aviomiestä. Molly käveli poikansa vierelle ja vilkaisi itsekin pihalle, ennen kuin siirsi katseensa Billin väsyneisiin kasvoihin ja kurtistuneisiin kulmiin. Hän oli arvannut oikein, siellä istuivat, liian lähekkäin, ja Billin silmistä saattoi nähdä tämänkin jo aavistelevan. Pikainen avioliitto oli ollut Mollyn mielestä virhe jo ennen sen solmimista, ja nyt hän tiesi sen olleen. ”Huikentelevainen, kuten ranskalaiset aina”, hän tuhahti, osaamatta sanoa mitään lohduttavaa, vaikka halusi. Bill tuntui vasta nyt huomaavan äitinsä läsnäolon, katsoi tätä yllättyneenä (liian yllättyneenä, Molly ajatteli), ja naurahti: ”Äiti, he ovat vain ystäviä.” Mies kääntyi ja lähti kävelemään ovelle päin. Ennen kuin hän avasi sen, Molly uskoi kuullensa hiljaisen muminan: ”Ja aion pitää huolen että hänkin muistaa sen.” Ovenkahva kääntyi ja pian mies istahti jo vaimonsa vierelle. Molly ei saattanut kuulla mitä puhuttiin, mutta näki Billin käden kiertyvän omistavasti Fleurin kapeille hartioille. Kotvan kuluttua veljeksistä nuorempi nousi, asteli sisälle ja keittiöön. Ei ehtinyt avata suutaan, kun Molly jo teki mitä ei olisi ikinä uskonut tekevänsä: kehotti lastaan kiirehtimään lähtöään Englannista. Charlien ilmeeseen oli kirjottu loukkaantuneisuutta ja häpeää.
Vuoden kuluttua Billin ja Fleurin esikoinen kastettiin Ranskassa. Charlie sai kunnian toimia Victoiren kummisetänä, ei kehdannut kai kieltäytyä Fleurin ja Billin sitä kilvan vaatiessa. Äitiään hän tervehti viileästi, muille puhui vain vähän, tälle ei laisinkaan. Molly seurasi etäältä miten mies piteli pientä tyttöä varovasti sylissään, katseli tätä kaipaavasti, mutta luovutti kuitenkin seuraavaan syliin heti tilaisuuden tullen. Mollyn omatkin silmät olivat kyynelissä, hän suri menetettyään jo toisen poikansa, ja murehti samalla tämän kaikkia menetettyjä lapsia ja naista, jota mies ei koskaan voisi saada. Petos oli ollut kaksinkertainen, eikä Molly kokenut äitinä syyllistyneensä vähempään kuin poikansakaan. Ei, vaikka olisi ollut mahdotonta turvata molempien kahdesta lapsestaan onni, eikä vaikka hän tiesi tehneensä oikein. Kastejuhlan kyyneleet saattoi selittää liikutuksella: Ranskan sukulaiset ymmärsivät tunteellisuuden, antautuivathan sille itsekin. Pitkään jokainen hänen Charlielle lähettämänsä kirje palautui avaamattomana, muita lapsiaan hän sai kiittää kaikesta tiedosta jota kadonneesta lampaastaan sai. Arthur pysyi puolueettomana, ehkä pelkäsi kokevansa itsekin saman, eikä Fleur milloinkaan maininnut oma-aloitteisesti Charlien nimeä anopilleen. Ensimmäinen merkki toipumisesta oli isälle suunnatun kirjeen jälkikirjoitus: kerro äidille että voin hyvin.
