Kirjoittaja Aihe: Polvilla edessäni, K11 | Severus/Remus  (Luettu 1488 kertaa)

Kuurankukka

  • Onnenhileet
  • ***
  • Viestejä: 864
  • T'hy'la
Polvilla edessäni, K11 | Severus/Remus
« : 05.03.2014 22:48:07 »
Nimi: Polvilla edessäni
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: K11
Paritus: Severus/Remus, sivussa myös Harry/Draco
Tyylilaji: Pohdiskeleva, romanttinen draama
Vastuunvapaus: En vieläkään omista ketään hahmoista, tai saa heidän lainaamisesta rahallista korvausta
A/N: Turnajaisficcini 2014, tämän kirjoittaminen oli välillä huisin kivaa: kokeilin mm. dialogia ja persoonallisuusmuotojen käyttöä, kerroin tarinan Severuksen näkökulmasta sekä sorruin tapani mukaan romantiikkaan. Alkuperäinen idea lähti Chibin kanssa kirjoitetusta tarinasta, jota lähdin sitten omin päin jatkamaan. Lukekaa ihmeessä ja kertokaa tykkäsittekö c:


Polvilla edessäni


Kuinka kauan olet ollut hereillä, havahduitko siihen kun en tullutkaan vierellesi tänä yönä? Minä tiedän, ettet luota Dracoon kunnolla, et haluaisi häntä tuulen ja varjojen suojaamme, kaikki annetaan kuitenkin anteeksi. Minä olen sinun ja sinä olet minun, toisinaan se on lähes itsestäänselvyys, eikä sellaista voi mitenkään katua, ei enää. Käteni lanteellasi, tapa jolla vedät ihoni ihosi ylle on epäröivä vain hetken, heti kun ovi on kunnolla sulkeutunut saatat rentoutua kapeaa rintaani vasten.

Kuinka jokainen kulma ja särmä hiotaan, ne kulkevat toistensa poikki, lantioluut ovat aina yhtä terävät mutta hyvällä tavalla, sormet riipivät mustaa kangasta syrjään kunnes koskettavat alaselän notkoa. Ei tällaista voi menettää, tajuan talven hyytävintä viimaa kipeämmin, sanat katoavat saman kylmän tuuleen mukaan kun hukutan kasvoni kaulaasi vasten. Tuoksut turvalliselta unelta, et susien täyttämiltä painajaisilta kuten edellisenä yönä tai tänä aamuna, Harmaaselkä juoksi niissä aivan kannoillasi, muttei silti saavuttanut.

”Sinäkin olet juonut”, toteat kun huulet koskettavat ohimennen leukaperää, et sinä tuomitse muttet myöskään pidä siitä, juuri nyt kaikki lukitaan ovien taakse, Dracosta Harmaaselkään. Kuinka sinä et voi unohtaa häntä joka sinut loi, kuinka minä en voi unohtaa sinua, kuinka Draco makaa olohuoneen sohvalla jo uneen liukuneena, haurastunut ja niin nuori.
”Yhden viskin”, sanon etkä sinä väitä vastaan, vaan vapautat yhä enemmän kalpeaa ihoa ja latautunutta sähköisyyttä korkeaan kattoon saakka, kaavut ovat jo jääneet sängyn päätyyn odottamaan. Nikama, toinen ja kolmas, naksuvat kun kätesi kulkevat ylös ja alas kylkiluita pitkin, kesken kaiken vedät meidät yllättävään suudelmaan. Se on syvä ja kestää hyvin kauan, monta minuuttia vaikka happi on vähällä loppua – tiedän että maistat jokaisen aromin. Yksityiskohtaisemmin kuin tavallinen ihminen, etkä sinä ole sellainen koskaan ollutkaan.
”Tuplana, näköjään”, henkäiset samalla kun taivutat päätäsi entistä enemmän taaksepäin, kaari on kesäisessä hämärässä lähes elegantti, pimeä saapuu vasta juhannuksen jälkeen, siihen asti on pelkkää puolipimeää uuden suudelman kanssa, joka kestää melkein yhtä kauan kuin edellinen.   

Kosketan tiettyä aluetta, paikkaa jossa voimakkaat solisluulinjat kohtaavat toisensa, en tiedä miksen kyllästy niihin, jokaiseen yksityiskohtaasi vaikka näen ne päivittäin. Olen tuntenut monia ihmiskehoja sinua ennen, ne ovat kaikki melkein samanlaisia, sydän on aina luisen häkin takana, mutta ehkä kyse onkin sielusta ja sen kohtaamisesta. Kyse on yhteydestä, joka ei roihua vaan hiillostuu ympärillemme, aivan kuten ensimmäisinä viikkoina. Kun en ollut vielä tottunut siihen etten ollut enää yksin, en voinut sietää ajatusta että riippuvuus muihin ei päättynytkään Albuksen kuolemaan. Tuhka on edelleen kuumaa, eikä kolme vuotta olekaan kovin pitkä aika sillä se mahtuu kosketuksen sisälle, melkein samanlaisena. Mutta niiden kuukausien, huomaamatta vuosienkin aikana olen antanut periksi ennen kaikkea itselleni. Me molemmat olemme muuttuneet, kuoret ovat auenneet ja taas sulkeutuneet päiviksi kerrallaan, voiko niin todella tapahtua?

Tänä iltana minä olen se, joka nousee hämärästä sinun hautautuessasi siihen, Harmaaselkä on siinä samassa ajatuksissasi enkä voi tehdä asialle mitään. Sinut luonut, määritellyt susi on paennut Azkabanista kolme päivää sitten, Harryn henki oli vaarassa, muttet oikeastaan ajattele sitä vaan muistoja, jotka suden väkivaltainen pako sinussa herättää.  Tiedän sen tavasta, jolla katselet kattoon, näet siellä metsän jossa sinut merkittiin Harmaaselälle kuuluvaksi kahdeksan vuoden ikäisenä, muiston reunat ovat jo sumentumassa inhimilliseen, suojelevaan unohtamiseen kunnes terävöityvät taas.

Et ole ajatellut Harmaaselkää pitkään aikaan, sinun ei ole tarvinnut enää sodan loputtua koska olet lopultakin päässyt turvaan, ja ironista kyllä, toisen tappajan kanssa. Lomitat sormesi omieni väliin, hajamielisenä ja hautautuneena – yllätän itse itseni puristamalla niitä hyvin lempeästi. Jos et olisi jäänyt muistoihisi kiinni, olisit yllättynyt eleestä, ei minua ole luotu niitä varten mutta sinut on. En osaa sellaista koskettamisen taitoa, ohimenevää ja kevyttä; kuinka jokainen kosketus kuiskaa aina jotakin. Välittämistä, rauhaa, lempeyttä, rakkautta, menetystä, muistoja, haikeutta, surua. Sinä olet kuitenkin saanut hapuilemaan ja tunnustelemaan niiden perään tavalla, joka ei ole kenellekään muulle näkyvä.

Havahdut ja palaat takaisin metsästä tähän taloon, kun siirryn kauemmas noustakseni vuoteesta.
”Käyn katsomassa nukkuuko Draco jo”, kerron, ei minun tarvitsisi käydä valvomaan aikuistuneen velhon unta, ehkä haluan vain nähdä kuinka nuori hän todella on, enkä voi kulkea kanssasi takaisin havupuiden muodostamaan holviin yli kolmenkymmenen vuoden taakse. Nyökättyäsi nouset istumaan, jäät tarkkailemaan kuinka vedän mustan aamutakin ylle, ja jos nyt katsoisin silmiäsi, näkisin niiden värin kultaisena. Oikeasti ne ovat vain hyvin vaalean ruskeat ja vain hitusen keltaiset, mutta toisinaan kuvittelen ne puhtaan kultaisiksi.

Hän ei näytäkään aivan niin nuorelta kuin aluksi ajattelin, silmäkulmiin on viilletty syviä surun uurteita jotka näkyvät vain nukkuessa, otsallakin on sinne kuulumattomia ryppyjä. Kasvot ovat luonnottoman kalpeat, melkein kuin vahasta valetut, huoli joka ajatusketjua seuraa kouraisee yllättävän syvältä. Kun meitä on sodan jälkeen kohdeltu odottamattoman hyvin, hänet on unohdettu ja jätetty syrjään.

Mutta enhän minä usko kohtaloon – hän on itse ajanut itsensä syvimmän mahdollisen kuilun partaalle levottomalla, harhailevalla käytöksellään, suunta on kuitenkin osoitettu jo ennen silmien ensiavautumista. Hänen ja Harryn välillä vallitsee myös liekehtivä kytkös, hän on jo langennut pelastajaan ehkä huomaamattaankin, minä kuulen sen jokaisessa sanassa kun hän puhuu Harrystä humaltuneella äänellä syrjäisessä jästibaarissa, myöhemmin tässä talossa sama keskustelu jatkuu. Harrystä en tiedä nykyään mitään muuta kuin toisen, valmiiksi näytetyn tien jonka varrella Ginny Weasleyn odotetaan seisovan. 

Pieni työhuone on aina hiukan liian viileä vaikka tuli palaisi takassa joka hetki, olen juuri kirjaamassa pitkäaikaisen projektin loppuarviointia ennen kotiin lähtö kun joku kävelee sisälle koputtamatta. Tämä puoli Pyhästä Mungosta on hyvin hiljainen, työhuone sijaitsee käytävällä jonka tutkijat eivät vieraile toistensa luona tekemässä tiimityötä, sinä tulisit suoraan takan kautta, sillä loimme hormiverkkoyhteyden sieltä tänne muutama kuukausi sitten. En tiedä ketä siis oikeaan odotin, mutten ainakaan Harrya. Niin, Harrya, ei enää Potteria. Sinä olit ratkaisevin askel lopulliseen sovintoon, en ole Harryn kanssa läheinen mutten myöskään ventovieras kuten joskus aiemmin.

Mikä on saanut Harryn tulemaan Pyhän Mungon syrjäisimpiin kolkkiin keskellä aamuyötä, pelastaja tietää kyllä meistä ja missä asumme, miksi tänne ja juuri nyt kun silmäluomet ovat huonosti nukutuista öistä raskaat. Harry näyttää itsekin hämmästyneeltä, kunnes ryhdistää itsensä selitystä varten, sillä maaperä jolla seistään on vielä osittain tuntematon, ja tulee aina sellaisena myös pysymään: minä en kerää ylösnousemuksenkaan jälkeen ihmisiä ympärilleni.

”Anteeksi, että häiritsen. Kävin tapaamassa erästä tuttuani, ja Remus kertoi kerran että olet nykyään täällä töissä.” Otsa kiristyy automaattisesti rypyille, sillä sanojen takana roikkuu jokin syvällisempi motiivi ja tahto josta en kuitenkaan saa kiinni, lopulta pyydän Harrya istumaan.
”Tulin tänne oikeastaan Dracon takia. Hän välttelee minua.”
”Minä en päätä, ketä kummipoikani tapaa ja ketä ei”, suhahtaa ulos äkäisemmin kuin ehkä aluksi tarkoitin, antakoon valkeneva aamu kaiken, tämänkin, anteeksi.
”Et tietenkään. Haluaisin vain tietää, onko hän edes Britanniassa enää ja... kuinka hänellä sujuu.”


Samassa raskas seinäkello olohuoneen nurkassa kumahtaa viimeisen kerran sille yölle, olen itse ajelehtinut ajasta ja paikasta toiseen kuten sinäkin, kellon ääni on muistojen omaa ääntä todellisempi, vilkaistuani vielä kerran menetysten painoa silmäluomilla palaan luoksesi. Takaisin käsiesi väliin, nykyisyyteen. Et ole nukahtanut, jaksoit jäädä odottamaan vaikka sinä olet se, joka varhain aamulla lähtee. Työvuoromme risteävät toistensa poikki nykyään niin usein, että näen sinua melkein harvemmin kuin olen näkemättä, toisinaan se antaa tarvittavan etäisyyden. Yhteys on silti aina olemassa viikkoja kestäneiden yksinäisten öidenkin jälkeen.

Silmäsi eivät ole ajatuksissani enää kultaiset, kun pujahdan takaisin viileiden lakanoiden väliin – mitään muuta ei oikeastaan tarvita, sillä olet jo valmiiksi lähellä, kosketusrajassa.
”Kuinka paljon hän oli juonut?” Et vieläkään pidä ajatuksesta, että hän nukkuu humalansa pois jo kolmatta kertaa olohuoneemme sohvalla, sinä jaat tilan hänen kanssaan minun, sekä oman ristiriitaisen myötätuntosi takia, enkä kuule äänestäsi kuin hieman paheksuntaa.
”Paljon enemmän kuin viimeksi, hänet olisi kohta heitetty ulos.”
”Miten löysit hänet?” Olet halunnut kysyä sitä alusta asti, päästä jaetulle sijalle henkilökohtaisessa salaisuudessa minun ja hänen välillä, mutten minä osaa edes selittää. Veriside ei koskaan ole ollut yhtä heikko, eikä sitä löydy enää elämästäni, silti tiedän melkein aina oikein missä hän on. Sinut minä tunnen. Hengitysäänet vajoavat taustalle, vanha tuttu unimaailma tulee lähemmäs ja aivan hetken mielijohteesta, jo toisen kerran tänään, hakeudun sydämeesi, ihoosi kiinni, ilman vastustusta.

Kesäsade jää myrkyn alle, tiistaiaamuna tyrmissä on juuri niin kosteaa, pimeää ja kylmää kuten aina enkä kadu tuplavuoroa yhtään sen vähemmän kuin viimeksikään, siivottuani Pyhän Mungon pienessä laboratoriossa vanhan työn rippeet kasaan tulen pitämään muutaman oppitunnin linnaan. Ripustaudun vielä sen nurkkiin kiinni, takerrun rippeisiin sillä sota ei lopulta luonutkaan mitään uutta, se jätti jälkeensä vain pimeimmät pesät, joihin saattoi aina palata takaisin. Minerva oli hyvillään tunneista, joita pidin kerran tai kahdesti viikossa, kunnollista liemimestaria ei koskaan saatu tilalle, ei ehkä kunnolla edes yritetty. Alimpia vuosiluokkia en halua enää opettaa, ääntä ja iloa on liikaa kalseisiin tyrmiin ja tummien silmien alle.

Muualla Tylypahkaa on jälleenrakennettu, mutta ulkona maisema pysyy samanlaisena kuukaudesta toiseen aivan kuten täälläkin: syrjäinen lehmuspolku josta vain opettajat yleensä tietävät on konkreettisesti se kuja, jota nykyään kuljen. Korpinkynnet ja luihuiset tietävät jo enemmän kuin edelliset vuosikurssilaiset, olen vähitellen hivuttanut heidän tietoonsa myös itsekehittelemieni liemien alut, mutten koskaan sitä pidemmälle. Lehmukset ovat täydessä vihreässä loistossaan, myrsky laantui yllättäen tunti sitten, ja vaikkei se olisikaan lakannut, olisin silti kävellyt mutkittelevan polun kiirehtimättä. Sinä olisit ollut kotona vastassa, riisunut märät vaatteet pois ja laskenut lopulta tuoksuvan, yhteisen kylpyveden.  Sinä olet odottamassa kujanjuoksuni loppupäässä, halusin tai en – aina en edes tiedä kumpi on oikea ratkaisu, jos tunteet edes ovat sellaisia.

Tänään et kuitenkaan ole kotona kun saavun paikalle, hiljainen puutarha on yhtä hiljainen kuin aina ennenkin, talo on huomaamattomasti rivinsä viimeinen ja aivan kuin jonkin suuremman varjossa. Ovi loksahtaa takana lukkoon, jyrkkä hartialinja on juuri rentoutunut kun tuttu pöllö koputtaa keittiön ikkunaan, se kantaa kirjettä sinulta.”Harmaaselkä on nähty. Vaikuttaa levottomalta. Vaikea saada kiinni.” Tiedän tavan, jolla kätesi ovat tärisseet kirjettä kirjoittaessa, käsiala on silti täysin tasainen, vain viestin syvin sisältö on väriltään verenpunainen.

Haluat kontrolloida pelkosi jolle et voi mitään, haluat ajaa sen takaisin kaukaiseen menneisyyteen, haluat sulautua joukkoon vaikka erottaudut siitä jokaisena päivänä tavalla tai toisella. Et puhu Harmaaselästä usein etkä mielelläsi, en kairaa suden ytimeen asti vaikka yhtäkkiä aavistan, mitä saatan löytää. Lasi heijastaa näkyviin ensimmäisen murhani, tapahtumapaikka on vain vaihtunut havumetsään, löytäisin sinutkin sieltä jos kulkisin yhtään pidemmälle. Huimaus pakottaa minut istumaan, ajatusvirta lyö kerta toisensa jälkeen yli suljettujen silmien takana.

Näen sinut ensimmäisenä, kun herään – unesta vai tajuttomuudesta, en tiedä. Olet polvistunut eteeni, toinen käsi puristaa polveani, toinen takertuu kiinni kirjeen nurkkaan. Mielikuva avioliittoon pyytämisestä on hyvin nopea, mutta vahva; uusi puistatus kulkee selkärankaa pitkin, näytät huolestuneelta ja vanhalta eikä ilme sovi sinulle. Kuja jota olen kulkenut tähän saakka, Harmaaselkä sulautuu vähitellen varjoosi kiinni ja tunkeutuu ajatuksiisi salakavalasti kiduttaen, ei todellista Alfaa saada ikinä pysyvästi kiinni. Silti, ehkä minä olen sittenkin sinua varten, tunne on harvinainen ja arvokas, eikä se häviä silmien avaamisenkaan jälkeen.
« Viimeksi muokattu: 10.03.2014 22:31:45 kirjoittanut Kuurankukka »
Einmal ist keinmal


Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 852
  • kiero ja sarkastinen
Vs: Polvilla edessäni, K11 | Severus/Remus
« Vastaus #1 : 20.04.2014 03:11:20 »
Luin tämän Turnajaisissa ja huomasin tämän nyt täälläkin joten pitipä lukea uudelleen ja yrittää kommentoida, kun tästä tykkäsin. Ensinnäkin paritus on ihana, nykyään suosikkejani HP:n puolelta, ja kirjoitustapa oli ihanan tunnelmallinen. Kauniisti kuvailtua hahmojen välistä söpistelyä hienoisilla menneisyyden angstivireillä ja huolella Dracosta.

Lainaus
Olen tuntenut monia ihmiskehoja sinua ennen, ne ovat kaikki melkein samanlaisia, sydän on aina luisen häkin takana, mutta ehkä kyse onkin sielusta ja sen kohtaamisesta.

Kaunista. <3

Vähän jossain vaiheessa alkoi kielen alle jo hämärtyä se mitä tässä oikeastaan tapahtuikaan, ja kellonajalla ja mielentilallakin on varmaan siinä osansa. Mutta tykkäsin tästä ja lopetus oli ihana fluffinen Harmaaselän maininnasta huolimatta. Kiitos. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)