Ficin nimi: Maamerivuokkojen maa
Kirjoittaja(t): tellie
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji/Genre: Friendship/Sci-fi
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: 10. Tohtori, Rose
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: Päivä saa odottamattoman käänteen, kun 10. ja Rose päätyvät erikoisten piipohjaisten elämänmuotojen vangeiksi. Vankeuden aikana Rose joutuu selvittelemään eron aikana muuttunutta suhtautumistaan Tohtoria kohtaan. post-reunion/AU
A/N: Cross-postausta vuodesta 2008. Kolmilukuinen teksti, jonka betasi aikanaan ff.netin eishi.
1. luku
"Öh, Rose?"
"Tohtori?"
"Taisimme juuri törmätä uuteen elämänmuotoon. Nyt olisi hyvä hetki olla hiljaa ja paikallaan."
"Mitä?"
"Shh. Älä liiku. Äläkä ainakaan rimpuile"
Rose ennätti tuskin pelästyä ennen kuin raskas verkko putosi hänen ja Tohtorin päälle vetäen molemmat maahan. Vain Tohtorin hyvin ajoitettu varoitus esti Rosea rimpuilemasta ja sotkeutumasta verkkoon surkeasti.
Muta ja meritautisen vihreä sammal sotkivat tytön hiukset ja vaatteet, ja kun hän katseli vangitsijoitaan verkon läpi, hän oli sataprosenttisen vakuuttunut siitä, että tämä olisi taas yksi niistä päivistä.
Sen oli ollut tarkoitus olla rentouttava, mukava ja opettavainen retki täysin luonnontilassa olevalle planeetalle, jota ihmisen tai minkään muunkaan älyllisen lajin läsnäolo ei ollut turmellut. Heidän oli ollut tarkoitus kulkea pitkin planeetan kuumia, kullankeltaisia aavikoita ja samota sen sademetsiä, joissa linnun kokoiset perhoset liihottelivat kukasta kukkaan imien makeaa mettä hullunkurisilla kiemuraisilla kärsillään. Mutta milloin mikään sujui niin kuin oli suunniteltu? Ei milloinkaan, etenkään mikäli sattui matkaamaan pitkin aikaa ja universumia Tohtorin kanssa.
Aikaisemmin päivällä Tohtori ja Rose olivat laskeutuneet keskelle sademetsää, tarkemmin sanoen pienelle kaatuneen puun jättämälle aukiolle. Heitä vastassa oli ollut sademetsälle tyypillinen lämpö ja liikkumaton, kuumankostea ilma, joka oli saanut Rosen tukan kihartumaan hullunkuriseksi säkkäräksi, josta Tohtori oli tehnyt pilaa.
"Varo ettet saa tukkaasi lintuja, Rose, se näyttäisi olevan erinomainen pesäpaikka", Tohtori oli sanonut näennäisen vakavasti. Närkästynyttä teeskennellen Rose oli vastannut huomautukseen muka terävällä kommentilla, jota hän tosin ei enää muistanut, ja sitten molemmat olivat olleet tikahtua nauruun.
Pian sen jälkeen Tohtori oli kertonut planeetan ekosysteemistä ja metsässä elävistä eläimistä, joista osa oli kuin satukirjasta karanneita. Toiset taas olivat hyvinkin tutunoloisia, kuten oranssikarvaiset kissamaiset pedot, jotka vaanivat varomattomiksi äityviä suurisilmäisiä hontelokoipisia kasvissyöjiä.
Hieman myöhemmin parivaljakko oli löytänyt puron ja siinä olevan suvantokohdan, jota sademetsän eläimet selvästikin käyttivät juomapaikkanaan. Rose ja Tohtori olivat piiloutuneet ja jääneet odottamaan juomaan saapuvia eläimiä. Silloin päivä oli saanut uusimman käänteensä, sen nimenomaisen käänteen, jota Rose ei todellakaan lukenut hyväksi.
Matkoillaan Rose oli nähnyt mitä merkillisimpiä elämänmuotoja, joista osa oli ollut järjellä käsittämättömiä, osa pelottavia ja osa yksinkertaisesti huvittavia. Hänen vangitsijansa eivät olleet – ympäri universumia matkanneen nuoren naisen mittapuulla – erityisen pelottavia eivätkä huvittaviakaan, ja häntä vastaan oli kävellyt käsittämättömämmännäköisiä otuksia, kun hän oli ollut ruokaostoksilla. Yhdessä asiassa nämä kuitenkin löivät laudalta kaikki aikaisemmat tuttavuudet. Koskaan, milloinkaan, ikinä aikaisemmin Rose ei ollut nähnyt mitään, mikä näytti olevan yhtä pahasti väärässä paikassa kuin nämä oliot.
Olennot muistuttivat varsin läheisesti merivuokkoja, mutta ne olivat huomattavasti suurempia, kutakuinkin suuren koiran kokoisia, ja täysin harmaita. Niillä ei ollut käsiä, jalkoja eikä silmiä, ja ne liikkuivat hyvin hankalannäköisellä tavalla käyttäen apunaan metallisia, pyörillä varustettuja alustoja – ei paras mahdollinen ratkaisu sademetsän maastoon. Alustoista sojotti mitä erilaisimpia, metallista tehtyjä moninivelisiä tarttumatyökaluja.
Päästyään tarkkailemasta vangitsijoitaan Rose vilkaisi Tohtoria, joka vaikutti olevan ennemminkin huvittunut kuin huolestunut. Mies nosti hitaasti sormen huulilleen, ja ele rauhoitti Rosea suuresti, vaikka hän joutuikin tekemään hieman työtä nähdäkseen sen. Verkko osasi sitten olla painava! Mistä se oli tehty, materialisoidusta painosta?
Verkon syvimmän olemuksen pohdinta ei kantanut hedelmää, sillä hyvin pian Rosen huomio kiinnittyi kahteen aivan muuhun asiaan. Ensinnäkin häkkiin – häkkiin! – johon nämä jättimäiset maalla kulkevat merivuokot ilmiselvästi suunnittelivat sullovansa sekä Rosen että Tohtorin. Olkoonkin, että verbi 'sulloa' ei ollut tässä tapauksessa kovin kuvaava, sillä häkki melkein yhtä suuri kuin muutamat Rosen näkemät opiskelija-asuntoloiden huoneet. Mikä ei tietenkään ollut paljonkaan noin neliömetreinä mitaten, mutta silti varsinaisesta sullomisesta ei voinut puhua.
Heti häkin jälkeen Rosen huomion kohteeksi pääsi muutama ilkeännäköinen ase, jotka sojottivat vangitsijoiden eli maamerivuokkojen, joiksi Rose päätti näitä olentoja nimittää, kulkualustojen metallisista ulokkeista ah-niin-huvittavalla tavalla.
Tai tapa olisi ollut huvittava, mikäli jokainen näistä aseista ei olisi ollut tähdätty Roseen ja Tohtoriin.
Maamerivuokot ohjasivat metallisilla ulokkeillaan sekä Rosen että Tohtorin häkkiin, ja kun sen ovi oli tiukasti suljettu, Tohtori rentoutui silminnähtävästi. Hän henkäisi syvään ja nosti kätensä niskansa taakse. Hän loi pitkän katseen ensin häkin kattoon, ja sitten Roseen.
"Luulin, että olisit jo kysynyt."
"Kysynyt mitä?" Rose sanoi hämmentynä. "Sitä paitsi käskit minun olla hiljaa, joten minä olin… Mitä nuo otukset ovat ja mitä ne aikovat tehdä meille?"
"Juuri tuota." Tohtori vastasi virnistäen. "Niillä ei ole nimeä, tai ainakaan sellaista, josta olisi meille mitään iloa tässä vaiheessa. Ne ovat piipohjainen elämänmuoto, yksi monista. Ne ovat hyväntahtoisia ja rauhallisia, ja erittäin kiinnostuneita luonnontieteistä ja insinööritaidosta – jälkimmäisestä varsin ymmärrettävästä syystä, sillä niiden… paremman sanan puutteessa pseudopodeilla ei kovin pitkälle pötkitä."
"Pseudopodeilla? Ai noilla alustoilla? Ja minun mielestäni ei ole hyväntahtoista sulloa ihmisiä häkkiin ja osoittaa heitä aseilla!" Rose tuhahti osoittaakseen syvää halveksuntaa moista barbaarista käytöstä kohtaan.
"Pseudopodi tarkoittaa valejalkaa. Valejalat ovat solusta työntyviä ulokkeita, jotka mahdollistavat solun liikkumisen. Teidän maapallollanne pseudopodeja esiintyy muun muassa ameboilla, ja monisoluisilla eläimillä esimerkiksi valkosoluissa. Pseudopodit—"
"Tohtori!"
"Niin niin. Nuo olennot – näyttävät muuten aika paljon merivuokoilta, eikö vain? – eivät kykene kommunikoimaan tällä universumin kolkalla tyypillisten hiilipohjaisten elämänmuotojen kanssa, sellaisten kuin sinä tai minä. Ne ovat vasta vähän aikaa sitten päässeet liikkeelle omalta planeetaltaan, ja tutustuvat meidän hiilipohjaisten elämänmuotojen toimintaan hämmästyttävällä nopeudella ja herkkyydellä." Tohtori piti lyhyen tauon antaakseen sanojensa upota Rosen mieleen.
"Ne eivät koskaan, milloinkaan ole vahingoittaneet mitään tarkoituksenmukaisesti, ja todennäköisesti ne tietävät kuinka vähän tietävät hiilipohjaisesta elämästä, sillä ne ovat erittäin varovaisia. Ne ovat hyvin tarkkoja etiikan suhteen, ja Rose, jos haluaisit vangita tuntemattomia, mahdollisesti vaarallisia eläimiä tutkiaksesi niitä, ottaisitko mukaasi tainnutusaseen?"
Häkki pompahti liikkeelle erittäin epämiellyttävällä tavalla, ja Rose oli menettää tasapainonsa, vaikka istui verrattain tukevasti häkin pohjalla. Palattuaan vakaaseen asentoon hän katsoi viisaaksi jatkaa kesken jäänyttä keskustelua.
"Tarkoitatko, että niillä on tainnutusaseet? Jos ne ampuvat meitä, niin nukumme vähän aikaa ja heräämme uuteen, öh, vapaavalintaiseen vuorokaudenaikaan. Minä pelkäsin niitä!"
Rosen hieman paheksuva ilme ei lientynyt, mutta nyt paheksunta suuntautui selvästi Tohtoriin. "Sitä paitsi pseudo-mitä-olivatkaan ovat minusta ihan selviä lonkeroita, ja vaikka nuo tyypit olisivat miten eettisesti valveutuneita, minusta ei ole mukavaa olla niiden tutkimusmateriaalia."
Tohtori nyökkäsi. "'Lonkerot': karkea sana ja pitää sisällään limaisen ja epämiellyttävän piilomerkityksen, mutta kieltämättä se on tässä yhteydessä pseudopodia täsmällisempi sana… Niiden aseet ovat todellakin vain tainnuttavia, mutta ammusten lääke on sitä laatua, että se kaataisi teikäläisen elefantinkin, eikä sen seurausten katsominen ole miellyttävää, saati sitten kokeminen, joten parasta olla siinä suhteessa varovainen."
"Ja mitä tutkimusmateriaalina olemiseen tulee, niin teillä ihmisillä on suhteellisuusteoria, jota tässä yhteydessä olisi oikein hyvä mukailla. Epämukavuus on nimittäin suhteellista: jos ne aikoisivat tehdä meistä päivällisensä, olisimme oikein hyvillämme, jos ne aikoisivat käyttää meitä kivuttomissa, eettisesti valveutuneissa tutkimuksissaan, eli tosiasiassa on mukavaa olla tutkimusmateriaalia. Sitä paitsi voimme oppia itsekin asian tai kaksi… Mutta nyt, shh, yritän saada selvää siitä mitä nuo aikovat noin tarkalleen ottaen."
Matka maamerivuokkojen kotiplaneetalle oli ajallisesti hämmästyttävän lyhyt mutta erittäin kuoppainen, Rose tuumi, kun häntä ja Tohtoria hilattiin pois maamerivuokkojen aluksesta. Kun häkki peitettiin jollakin tummalla ja taipuisalla, joka pimensi häkin säkkipimeäksi, Tohtori suvaitsi jälleen avata sanallisen arkkunsa.
"Mikäli käytäntö ei ole muuttunut viimevuosien aikana radikaalisti, ne vievät meidät huoneeseen, jossa meidät skannataan mahdollisesti noille olennoille vaarallisten mikrobien varalta ja tarkastellaan paremman sanan puutteessa silmämääräisesti… Paremman sanan puutteessa siksi, että mikäli et ole pannut merkille, noilla olennoilla – emmekö voisi keksiä jotakin nimeä, tämä on niin epäkohteliasta – ei ole lainkaan silmiä."
"Ne eivät näe samalla tavoin kuin me, vaan ennemminkin kuin lepakot, kaikuluotaamalla ympäristöään, eivätkä myöskään kuule taajuuksia, joita me kuulemme tai minun käsittääkseni haista tai maista. Niiden tunto- ja kipuaistit, no, ainoastaan ne itse tietävät. Juuri tätä tarkoitin sillä, että ne eivät kykene kommunikoimaan kanssamme. Toistensa kanssa ne kommunikoivat mitä ilmeisimmin tuon keskellä olevan rengasmaisen osan avulla. Se koostuu lähetinmäisistä lähinnä piistä koostuvista kehistä, ja uskon niiden käyttävän sähkömag… Mutta tämä kaikki, vaikka kiinnostavaa onkin, ei ole nyt tärkeää."
Rose katsoi Tohtoria osoittaen mitä suurinta hämmästystä. "Kuinka voit tietää kaiken tuon vain katsomalla niitä vähän aikaa?"
"Olen käynyt täällä aikaisemminkin, mutta silloin vältin kaikenlaista kontaktia. Olisin halunnut tutustua lähemmin näiden kiehtovien otusten elämään ja tapoihin ja löytää kommunikaatiokeinon, sillä jos ja kun ne käyttävät sähkömagneettista säteilyä, meillä on tekniikka puolellamme ja voisimme käyttää sitä apuna kommunikoinnissa. Se ei kuitenkaan tekisi historialle hyvää, sillä nämä olennot oppivat kommunikoinnin meidän aisteillamme varustettujen olentojen kanssa aivan muulla tavoin kuin minun avullani…" Tohtori huokasi mielessään: hänestä oli tullut ärsyttävän helposti kiinnostaville harhateille joutuva sitten viimeisimmän regeneraation.
"Mutta" hän sanoi päättäväisenä, "pointti on se, että nämä olennot eivät käsitä meidän olevan älykkäitä elämänmuotoja, ja ne pitävät meitä potentiaalisesti vaarallisina, mikä on vähintäänkin viisasta kun kohdataan uusia lajeja, saanen huomauttaa neiti nenäkäs, älä edes yritä tuota ilmettä, joten ole varovainen ettet säikytä niitä. Mikäli ne tekevät tutkimuksissaan jotain, mitä et halua niiden tekevän, vastustele rauhallisesti ja mahdollisimman vähäeleisesti, ne osaavat kyllä ottaa vihjeestä vaarin. Mikäli ne eivät jostain syystä tee niin, huuda vain minua ja tulen apuun."
Tohtorin monologin aikana häkki oli edennyt tutkimushuoneeseen liukumalla ja pompahtelemalla, mitä molempia maamerivuokkojen kulkuvälineet tuntuivat tekevät enemmän kuin liiaksi. Siellä häkkiä peittävä materiaali poistettiin, ja Rosen ja Tohtorin silmiin tulvi kirkasta, valkoista valoa, joka toi Rosen mieleen sairaalan.
Totuttuaan valoon Rose huomasi olevansa huoneessa, joka toden totta muistutti sairaalaa valkoisine pintoineen. Tavallisten instrumenttien sijasta hän näki kuitenkin vain magneettikuvauksissa käytettävälle putkelle epämääräisellä tavalla sukua olevia mutta paljon suurempia ja litteäpohjaisia kammioita, joihin hänet ja Tohtori opastettiin vähemmän hienovaraisesti metallisten tarttumapihtien avulla.
Tätä kaikkea hiilipohjaisten eläinten ja kasvien tutkimusyksikön johtava maamerivuokko seurasi tyytyväisenä. Hänen tutkimusryhmänsä oli sattumalta löytänyt aivan uuden, ennenkuvaamattoman lajin ja onnistunut vangitsemaan kaksi sen yksilöä kertalaakista, ja vielä joutumatta käyttämään tainnutinta!
Maamerivuokko onnitteli itseään tutkimusryhmänsä saavutuksista, vaikka se ei tietenkään käyttänyt näitä nimenomaisia sanoja. Itse asiassa se ei käyttänyt sanoja lainkaan, vaan sähköiset varaukset sen piiaivoissa muodostivat ei-ihan-mutta-melkein kaikuluotauksen avulla aikaansaatavia kuvia ja visuaalisia käsitteitä, jollaisia lukijan kaltainen hiilipohjainen elämänmuoto ei käsittäisi, vaikka yksi tyyppiyksilö tungettaisiin kiinni hänen nenäänsä tai mihin tahansa muuhun vapaavalintaiseen ruumiinosaan.
Uusien yksilöiden mukana ei ole tullut haitallisia mikrobeja, viestitti tutkimusyksikön turvallisuudesta vastaava terveysviranomainen saatuaan mikrobiskannauksen tulokset. Kaikki niiden mukana tulleet mikrobit ovat tyypiltään täysin turvallisia meille. Vapautan yksilöt rakenteelliseen ja silmämääräiseen tutkimukseen.
Mikäli yksikönjohtaja olisi ollut ihminen tai edes humanoidi, se olisi hykerrellyt tyytyväisyydestä. Kuitenkin silmämääräisestä arvioinnista vastaavan maamerivuokon puututtua viestitykseen yksikönjohtajan itsevarmuus alkoi rakoilla.
Yksilöillä näyttää olevan yllään jonkinlaisia kuituja, jotka hankaloittavat silmämääräistä tarkastelua. Ne ovat mahdollisesti suojavaruste korkeita tai matalia lämpötiloja vastaan, hieman kuin useiden aikaisemmin löydettyjen lajien kuoresta kasvavat pehmeät kiteet, tai mahdollisesti jonkinlainen naamioitumiskeino.
Havaitessaan yksikönjohtajan pettymyksen silmämääräisestä havainnoinnista vastaava kiirehti paikkaamaan lausuntoaan. Kaikki viittaa siihen, että kuiturakenne on irrotettavissa yksilöistä tuottamatta niille tuskaa tai välitöntä haittaa, ja tarvittaessa palautettavissa nopeasti paikoilleen. Saammeko suorittaa kuiturakenteen poiston?
Sähkövaraukset kieppuivat yksikönjohtajan aivoissa muodostaen niihin mietteitä. Mikään laji ei tehnyt mitään, mikä ei ollut sille tarpeellista. Toisaalta lämpötilanmuutoksia vastaan puolustautuminen oli looginen selitys, ja koska rakenne oli palautettavissa ja lämpötila säädetty näille yksilöille sopivaksi, riskinotto oli kannattavaa.
Saatte luvan, mutta käyttäkää pitkiä aputyökaluja oman turvallisuutenne vuoksi, ja mikäli yksilöt vastustelevat, keskeyttäkää kuiturakenteen poisto välittömästi.
Rose istui yhdessä magnaattikuvauslaitteelle sukua olevassa kammiossa. Hän tunsi olonsa lähinnä tyhmäksi, ei lainkaan skannattavaksi. Hän ei nähnyt liikettä eikä valoa, joka yleensä ilmoitti laitteen kuin laitteen olevan toiminnassa, eikä kuullut piipittävää ääntä, joka oli toinen usein käytetty signaali. Toisaalta maamerivuokot tuskin kokivat tarpeelliseksi ilmoittaa skaannaamilleen kissapedoille tai suurisilmäisille hontelokoipisille kasvissyöjille skannauksen etenemisestä. Mahdollisesti ne eivät edes tienneet näkyvän valon olemassaolosta, tai ainakaan sitä, miten ihmiset sen näkivät.
Minuutit kuluivat ja Rose ikävystyi. Selvästikään maamerivuokkojen skannaustekniikka ei ollut kovin nopeatoimista. Lopulta kolme uskomattoman pitkillä metalliraajoilla varustettua maamerivuokkoa rullasi kammioon ja alkoi riisua häntä. Riisua! Läheltä piti, ettei Rose huutanut Tohtoria apuun, mutta hän päätti suhtautua tilanteeseen tyynesti.
Eettisesti valveutuneita, hän muistutti itseään, eettisesti valveutuneita, eikä niillä edes ole silmiä. Tohtori sanoi että ne kaikuluotaavat – ehkä vaatteet haittaavat niiden näkökykyä? Totta kai ne haittaavat, löyhän kankaan täytyy antaa todella omituinen kaikusignaali.
Rose antoi maamerivuokkojen riisua hänet alusvaatteisilleen, mutta päätti sen saavan riittää. Otukset saisivat luvan saada hänestä riittävän hyvän kuvan vaikka hän ei olisikaan täysin Eevan asussa, sillä rajansa oli nöyryytykselläkin. Rose ei tosin tuntenut oloaan kovin kiusaantuneeksi tai katselluksi silloinkaan, kun kolmen maamerivuokon seuraan liittyi vielä kaksi niiden lajitoveria. Oli hankalaa kiusaantua katseista, joita ei yksinkertaisesti ollut olemassa.
Rose seisoi muutaman minuutin tarkasteltavana, minkä jälkeen hänet ohjattiin takaisin häkkiin, jonka ovi suljettiin ja häkki pompahti liikkeelle. "Tohtori?" Rose huusi varovasti, "ne vievät minua johonkin."
Erään laitteen sisältä kuului seinämateriaalien vaimentama vastaus: "Selvä. Ota vain rauhallisesti, minä haen sinut myöhemmin. Ei hätää."
Häkki poistui huoneesta ja liukui ja pompahteli eteenpäin valkoseinäisellä käytävällä. Rose yritti painaa mieleensä reitin, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä käytävä oli yhteydessä moneen muuhun, hänen ihmissilmilleen täysin samanlaiseen valkoiseen kiviseinäiseen käytävään, joita reunustivat täsmälleen samanlaiset valkoiset ovet.
Koko paikka oli tehty kivestä, lukuun ottamatta hopeanvärisestä metallista tehtyjä sykermiä, joiden Rose arveli olevan ovien hallintalaitteita. Käytävässä ei tietenkään ollut ainoatakaan lamppua, mutta ympäristö oli vielä jokseenkin valoisa, sillä katto oli tehty jostakin läpinäkyvästä aineesta, joka päästi hiljalleen mailleen painuvan auringon säteet lävitseen.
Vain muutaman sataa metriä liikuttuaan häkki pysähtyi erään oven luo. Toinen häkkiä saattavista maamerivuokoista avasi ove,n vahvistaen samalla metalliset sykermät ovien hallintalaitteiksi, ja rullasi häkin suun oven eteen. Häkki siirrettiin ovensuuhun, sen ovi avattiin ja Rose hätistettiin huoneeseen maamerivuokkojen metallisten ulokkeiden avulla.
"Kyllä minä tajua vihjeen ihan itsekin, kiitos vain", Rose äyskähti ennen kuin muisti, kuinka turhaa näille olennoille puhuminen oli. Niinpä, sen sijaan että olisi kertonut vangitsijoilleen monisanaisesti miten tyytymätön oli saamaansa kohteluun, hän tyytyi huokaisemaan turhautuneena ja tutkimaan ympäristöään.
Hän oli valtavassa huoneessa, joka oli sisustettu kuin kappaleeksi sademetsää. Huone oli erittäin korkea, ehkä noin seitsenmetrinen, ja pohjapinta-alaltaan viidenkymmenen neliön luokkaa. Pinta-alan arvioiminen tosin oli hankalaa, sillä useimmissa Rosen näkemissä huoneissa ei kasvanut pohjakasvillisuutta ja pieniä puita, tai ollut korkeaa, lähes kattoon ulottuvaa kalliota, jonka huipulta pulppusi vettä iloisesti kiemurtelevana purona huoneen halki. Suvantokin siinä oli, suuren kylpyammeen kokoinen, mutta vesi oli Rosen sanoja mukaillen "aivan perhanan kylmää", joten hän toivoi pääsevänsä pois koko laitoksesta ennen kuin joutuisi kylpemään moisessa.
Huoneessa oli myös suuri kontti, jonka lattia oli peitetty etäisesti tutunoloisella hiekalla, ja ehkä vajaan neljän neliön kokoinen vaahtomuovimaisella, pehmeällä materiaalilla päällystetty alue. Sillä hetkellä Rose ei olisi keksinyt kummankaan tarkoitusta, vaikka hänen henkeään olisi uhattu kirveellä. Koko huone oli näitä kahta epätäydellisyyttä lukuun ottamatta lähes täydellinen sademetsäjäljitelmä. Miksi rikkoa kokonaisuus jollakin, jota ei kai voinut edes käyttää mihinkään?
Läheltä ovea Rose löysi laakean kiven, jonka päälle oli aseteltu hedelmiä, juuria, tuntuva valikoima erilaisia lehtiä ja punaharmaa köntti, jonka Rose arveli olevan jonkinlaista lihaa. Hedelmät näyttivät todella maukkailta, mutta koska Rose ei tunnistanut niistä ainuttakaan, hän päätti olla syömättä, vaikka alkoi olla jo hyvin nälkäinen. Ehkä Tohtori tietäisi minkä syöminen oli turvallista ja antaisi hänen ottaa joitakin mukaansa ennen kuin he pakenisivat laitoksesta? Mihinhän Tohtori oikeastaan oli viety?
Rosen miettiessä matkaseuralaisensa kohtaloa tämä makasi skannerissa, eikä voinut missään nimessä väittää nauttivansa olostaan. Vaikka Tohtori oli yrittänyt vakuuttaa Rosea siitä, että näiden merivuokkoja muistuttavien olentojen tutkimusmateriaalina oleminen ei ollut lainkaan huonompi tapa viettää aikaa, hän oli juuri tullut mitä suurimmassa määrin erilaiseen loppupäätelmään viimeaikaisten kokemuksiensa perusteella.
Ensin hänet oli riisuttu alasti. Ainoa esine joka hänelle oli jätetty, oli ollut sooninen ruuvimeisseli, mikä sekin johtui ainoastaan siitä, että hän oli kieltäytynyt irrottamasta otettaan laitteesta vaikka kylmät, metalliset apuraajat olivat yrittäneet vääntää hänen sormiaan irti. Sitten häntä oli tuijotettu – tai ei varsinaisesti tuijotettu vaan kaikuluodattu, mutta yhtä kaikki kokemus oli ollut varsin epämiellyttävä ja esineellistävä.
Sen jälkeen hän oli maannut paikoillaan skannattavana useita kymmeniä minuutteja kylmällä kivisellä lattialla tuijottaen kammion aivan yhtä kylmää kivistä kattoa. Ainoa hyvä puoli koko laitteistossa oli se, että siihen tulvi tuntemattomasta lähteestä peräisin olevaa valoa. Toisissa olosuhteissa Tohtori olisi voinut olla hyvinkin kiinnostunut valonlähteestä, mutta nyt hän tunsi olonsa merkittävästi liian surkeaksi piitatakseen siitä. Lisäksi paitsi hän oli nälkäinen.
Lopulta Tohtori hätistettiin häkkiin hyvin samalla tavalla kuin Rose hieman aikaisemmin. Häkki kuljetettiin pitkin valkoista kivistä käytävää valkoiselle kiviselle ovelle. Ovi avautui, ja kuten Rose aikaisemmin, Tohtori päästettiin huoneeseen. Huoneeseen, jossa olisi parasta olla jotakin syötävää, tai muuten minä en jää tähän paikkaan enää minuutiksikaan, kiitos vain kutsusta mutta ei kiitos, hän ajatteli happamesti marssiessaan sademetsämäiseen, auringon laskiessa hiljalleen hämärtyvään huoneeseen.
Ikävä kyllä Tohtorin kokemat harmit eivät vielä olleet ohi, ja seuraavan kokeminen sai hänet miltei menettämään ruokahalunsa. Rose, joka oli istuutunut vain muutaman metrin päässä ovesta olevan laakean ruoalla kuorrutetun kiven viereen, nimittäin tuijotti häntä kasvoillaan hämmästyksestä ja epäuskosta kielivä ilme, eikä Tohtori olisi lainkaan hämmästynyt, mikäli tyttö olisi pudottanut leukansa huoneen humuskerroksen, sammalten ja lehtien peittämälle lattialle.
"T-Tohtori?" Rose sai lopulta änkytettyä, "miksi sinä olet alasti? Ja mitä sinä täällä teet? Tämä on vähän kiusallista."
Puhuteltu tuhahti tyytymättömänä. Ainoa positiivinen asia koko tapahtumaketjussa oli armollisesti lähes mailleen painunut aurinko, jonka oranssikarvainen valo peitti hänen kasvoilleen kohoavan hienoisen punerruksen.
"Voin vakuuttaa, että tunne tilanteen kiusallisuudesta ei ole yksipuolinen," Tohtori sanoi. "Ihmettelen itsekin miksi ihmeessä alistun tähän. Olisin voinut irrottaa noiden otusten kulkualustojen ruuvit jo ajat sitten ja ennättää Tardikselle ennen kello viiden teetä. Sitten olisin juonut teetä ja syönyt keksejä, ja illalla ehkä korjannut muutaman Tardiksen säädön. Mutta ei, tämä on tietysti paljon hauskempaa, olla alasti ja nälkäinen sademetsäksi muutetussa huoneessa."
Toisaalta, vaikka tilanteessa oli mittavat varjopuolensa, se oli omalta osaltaan varsin kiinnostava ja tarjosi Tohtorille uusia tietoja hänet tutkimuskappaleekseen valinneista olennoista. Aikaisempi pahantuulisuus oli kuin pois pyyhkäisty kun Tohtori pääsi kertomaan Roselle tekemistään huomioista.
"Sinun kanssasi minut laitettiin samaan häkkiin ilmeisesti siksi, että nuo otukset luulevat meidän olevan samaa lajia. Ne eivät selvästikään ymmärrä meidän DNA:stamme tai edes kromosomeistamme sen enempää kuin me niiden aisteista, minkä vuoksi ne suorittavat lajimäärityksen hieman kuten te ihmiset aikoinaan, ulkoisten seikkojen perusteella… Tosin nämä käyttävät skannereitaan apuna, tietenkin, mutta määritykset ovat silti vähintäänkin epätarkkoja. Vähän niin kuin teidän taksonomianne suuri kehittäjä, Carl von Linné—"
"Tohtori!" Rose ei juuri sillä hetkellä ollut kiinnostunut kuuntelemaan luentoa Maan taksonomiasta, mitä se sitten ikinä olikaan, joten hän katsoi parhaaksi keskeyttää tietoiskun heti alkuunsa. "Minä luulin, että ne tekivät jonkinlaisen anatomisen skannauksen. Sinun verenkiertojärjestelmästäsi tyhmäkin tajuaa, ettet ole ihminen, ei millään pahalla."
"Juu aivan, anteeksi harhapolut. Kuten olin sanomassa, nämä olennot eivät ymmärrä DNA:tamme, ja siksi ne luokittelevat meidät muutoin. Ilmeisesti hyvinkin suuret anatomiset erot hämäävät niitä, sillä ne itse ja tietääkseni kaikki niiden tuntemat tältä planeetalta kotoisin olevat eliölajit ovat kaksineuvoisia ja anatomialtaan täysin samanlaisia. Sen sijaan tyypilliset täkäläiset hiilipohjaiset vähänkin kehittyneemmän eliölajin yksilöt ovat, kuten vangitsijammekin ovat huomanneet, yksineuvoisia, mikä tietenkin johtaa tiettyihin anatomi—"
Rose ei halunnut kuulla tätäkään, eikä hän halunnut kuulla tätä etenkään nyt. Hän oli sademetsäksi sisustetussa huoneessa alusvaatteisillaan, kasvotusten karismaattisen ja huomattavan hyvännäköisen vieraan lajin edustajan kanssa, joka muuten sattui olemaan täysin alasti. Yksi niistä harvoista asioista, jotka saattaisivat tehdä tilanteesta pisaraakaan oudomman ja kiusallisemman, oli tieteellisen tarkka ja monisanainen selitys eri eliöiden lisääntymistavoista. Kuten Rose oli aikaisemmin todennut, rajansa kaikella.
"Tohtori!"
Aivan, ruokaa. Rose oli nälkäinen, ja ruoka tarjosi hyvän ja turvallisen keskustelunaiheen.
"En minä sinusta tiedä, mutta minulla ainakin on nälkä. En uskaltanut syödä mitään, kun en tiedä, jos jokin on myrkyllistä."
"Aivan, minullakin on nälkä, syödään, ja sitten on parasta vilkaista tätä huonetta. Katsotaanpa… Kaikki hedelmät ovat syötäviä, mutta sinuna en söisi noita pyöreitä vihreitä, en ellet ole suuri greipin ystävä, maistuu aivan kamalalta… Oho, synteettistä lihaa, todella mureaa jo pienellä paistolla, siitä on hetki, kun olen viimeksi nähnyt tuota, siitä tulee aivan erinomaisia grillivartaita, harmi ettei meillä ole varrastikkuja… Eikä kyllä grilliäkään, nyt kun tarkemmin asiaa ajatellaan, mutta toisaalta…"
Kolme maamerivuokkoa seurasi Rosen ja Tohtorin ruokailua tyytyväisinä. Uudet yksilöt olivat alkaneet kotiutua hyvin, vaikka hetken tilanne oli näyttänyt ongelmalliselta.
Minä jo hetken pelkäsin, että joudumme päästämään naaraan takaisin luontoon… Se vain kulki hermostuneena ympäri häkkiä eikä edes syönyt, vaikka sen on täytynyt olla nälkäinen, hiilipohjaisten eläinten ja kasvien tutkimusyksikön johtava maamerivuokko viestitti seuralaisilleen.
Niin minäkin, silmämääräisestä arvioinnista vastaava myönsi. Sitten hiilipohjaisten kasvien ja eläinten biologian asiantuntija puuttui keskusteluun.
Minäkin epäilin hetken. Nyt uskon, että tällä lajilla uros on niin vahvasti dominoiva, ettei naaras tee juuri mitään ilman sen suostumusta. Huomasitteko kuljetuksen aikana kuinka uros selvästi määräsi mitä molemmat tekevät? Se myös vaikuttaa olevan naarasta rohkeampi ja rauhallisempi. Ehdotan, että teemme ainakin aluksi kaikki kokeet uroksella, emmehän halua hermostuttaa naarasta turhaan.
Kolmikko seurasi uusien vankiensa kotiutumista hiljaisuudessa, kunnes silmämääräisestä arvioinnista vastaavan herkkä eettinen omatunto pakotti hänet lähettämään sähkömagneettisia aaltoja. Mitä luulette, teimmekö oikein kun poistimme kuiturakenteen? Ja pitäisikö meidän palauttaa se?
Hiljaisuus, tai pikemminkin tietyntaajuisten sähkömagneettisten aaltojen täydellinen puute sai uuden, painostavan sävyn, joka ilmoitti kaikkien pohtineen samaa.
Minä uskon, biologian asiantuntija lopulta viestitti hitaasti ja painokkaasti, että teimme aivan oikein. Uros ei vastustellut eikä näytä juuri piittaavan muutoksesta, eikä naaraskaan näytä enää välittävän, saati etsivän kuituja. Ehdotan, että seuraamme yksilöitä muutamia päiviä näin – meidän on kuitenkin äärimmäisen vaikea saada tietoja niistä, mikäli emme edes voi kunnolla havainnoida, haluaisin huomauttaa – ja sitten myöhemmin palautamme alkuperäiset kuidut ja etenemme muihin tutkimuksiin.
Tietyntaajuisten sähkömagneettisten aaltojen täydellinen puute oli tälle kertaa helpottunut, kunnes yksikönjohtaja päästi ilmoille oman kysymyksensä. Mitä hemmettiä meidän pitäisi tehdä kuiduille? Kun verkko painoi tutkimuskohteet maahan, kuiturakenteeseen tarttui maa-ainesta ja kasveja. Mitä jos nuo eivät enää tunnista kuituja omikseen ja hylkäävät ne? Ja jos puhdistamme ne, saatamme kohdata aivan saman ongelman.
Kolmikko seurasi Tohtorin ja Rosen yöpuulle painumista niin mietteliäinä, että varausressukat niiden piiaivoissa pyörivät kuin väkkärät.
Rose ja Tohtori olivat tehneet pienen nuotion käyttäen apunaan soonista ruuvimeisseliä, jonka Tohtori oli saanut iskemään kipinää jollakin käsittämättömän monimutkaisella menetelmällä. Rose ei ollut ymmärtänyt siitä hölkäsen pöläystä vaikka Tohtori oli puhunut siitä vuolaasti.
Kipinöiden aikaansaamista huomattavasti hankalampaa oli ollut riittävän kuivien sytykkeiden löytäminen, sademetsässä kun tuppasi olemaan hieman kosteanpuoleinen ilmasto, mutta lopulta etsintä oli tuottanut riittävästi tulosta. Kumppanukset olivat paistaneet avotulella muutamia juuria ja synteettistä lihaa, joka oli epämääräisestä ulkomuodostaan huolimatta osoittautunut erittäin herkulliseksi.;/p
Ateria, joka olisi toisissa olosuhteissa ollut hyvinkin hauska, oli sujunut kiusaantuneissa tunnelmissa. Vuorotellen vallalla oli ollut musertava hiljaisuus, vuorotellen Tohtorin hermostuneensävyinen lavertelu, josta Rose oli kuullut tuskin sanaakaan.
Lopulta, kun molemmat olivat syöneet itsensä kylläisiksi ja Tohtori lähtenyt tutkimaan kaksikon erikoista vankilaa, Rose oli tuntenut halua huokaista helpotuksesta. Hänen ja Tohtorin välillä tavallisesti vallitsevan välittömän tunnelman korvautuminen sen vastakohdalla oli masentanut tyttöä, eikä tuntemusta suinkaan ollut lievittänyt hänen yllään avautuva vieras tähtitaivas, joka muistutti kuinka kaukana hän oli kotoaan.
Kun Tohtori oli palannut Rosen luo ja laverrellut jo tutuksi tulleeseen hermostuneeseen tapaansa huoneen yksityiskohdista, jotka Rose tiesi jo entuudestaan, tytölle oli selvinnyt sekä erikoisen kontin että vaahtomuovimaisen alueen tarkoitus. Huone oli suunniteltu pitäen silmällä kissamaisia petoja, ja kontti oli tarkoitettu niiden hiekkalaatikoksi puhtaanapidon helpottamiseksi. Vaahtomuovimainen alue taas oli tarkoitettu nukkumapaikaksi, eikä Rose tiennyt, kumpi tieto miellytti häntä vähemmän.
"Vai niin", Rose sanoi laimeasti, arvellen, että aamulla tilanne näyttäisi paremmalta. "Minä taidan sitten mennä nukkumaan, ellemme karista paikan tomuja jaloistamme jo tänä iltana."
Hän sai vastauksekseen vain nyökkäyksen, muttei ollut paljon enempää toivonutkaan.
Vaahtomuovimainen materiaali osoittautui epämiellyttäväksi nukkumapaikaksi, mutta koska se voitti niin puunoksat kuin kallionkin, Rose päätti antaa armon käydä oikeudesta. Hän käpertyi pieneksi palloksi aivan alueen reunalle toivoen, ettei Tohtori aikonut nukkua tänä yönä, tai jos aikoi, hän valitsisi jonkun muun paikan, aivan minkä tahansa muun. Näiden mietteiden saattelemana Rose sulki silmänsä ja unohti niin vieraan tähtitaivaan kuin epämukavuutensakin unen hiipiessä hänen mieleensä.
Myöhemmin, kun Tohtori oli varma, että Rose oli jo nukahtanut, hän hiipi hiljaa vuoteen irvikuvan luo ja kävi pitkäkseen mahdollisimman kauas Rosesta. Hän makasi pitkään liikkumatta kädet niskan takana, tähtitaivasta tuijottaen, yökasteen muodostaessa pieniä vesipisaroita puiden lehtiin ja Rosen kultakiharaiseen tukkaan. Oli korkea aika suorittaa aivotyöskentelyä koskien sitä aihetta, jonka ajattelua Tohtori oli tietoisesti vältellyt hyvän tovin, mutta yllättävä alastomuus, johon Rose epäilemättä liitti seksuaalisia mielikuvia, pakotti hänet käsittelemään muutamia asioita ja palaamaan mielessään omaan lähimenneisyyteensä.
Aluksi, kun hän ja Rose olivat matkanneet yhdessä, Tohtori oli uskonut olleensa Roselle jonkinlainen isähahmo tai isä, jota tyttö ei ollut koskaan tuntenut. Sittemmin Rose oli tavannut oikean isänsä, ja vaikka tuttavuus oli jäänyt lyhytaikaiseksi, isän ja tyttären katkeransuloinen yhteinen aika oli selvästi auttanut Rosea tiedostamaan asian oikean laidan myös tunteiden tasolla. Silloin Tohtorista oli tullut vain mies, jonka kanssa Rose matkusti, ja hänen suhtautumisensa matkakumppaniin oli alkanut hiljalleen muuttua.
Sitten Dalekit olivat sekoittaneet pakan, ja tapahtumia seurannut regeneraatio oli muuttanut Tohtorin ulkoisesti huomattavasti viehättävämmäksi. Vaikka Rose oli käsitellyt tapahtunutta verrattain hyvin, se oli ollut hänellekin suuri muutos, ja Tohtori oli ollut huomaavinaan uusia muutoksia tytön käyttäytymisessä.
Ennen kuin niiden käsittely oli ollut tarpeellista, dalekit olivat palanneet ja vieneet Rosen pois.
Sitten oli tullut Martha Jones, jonka käytös ei ollut jättänyt liiemmin tulkinnan varaa. Tyttö oli ollut älykäs, todennäköisesti merkittävästi Rosea älykkäämpi ja ehkä hieman kypsempi, mutta siitä huolimatta lähestulkoon lapsi. Sitten oli ollut suulas ja meluisa Donna, joka ei ollut – luojan kiitos – kuvitellut tai toivonut muuta kuin kumppanuutta, mutta rakkaus oli saanut hänet asettumaan pian aloilleen, ja Tohtori oli ollut taas yksin.
Yksin siihen asti, että hän oli onnistuneesti suorittanut lähes eeppisen pelastusoperaation, jossa hän oli riistänyt rauhallista elämää viettäneen Rosen äitinsä, melkein-isänsä, melkein-pikkusisarensa ja entisen poikaystävänsä luota kiertolaiselämään ja sen vaaroihin.
Aluksi kaikki oli ollut tuntunut samaan aikaan tutulta ja vieraalta, mutta lopulta Tohtori ja Rose olivat lähes palanneet päiviin ennen tytön lähtöä. Silti heidän välilleen Rosen poissa ollessa muodostunut jännite ei ollut kokonaan kadonnut. Toinenkin muutos oli tapahtunut Rosen poissaolon aikana: tyttö oli aikuistunut paljon. Hänestä oli tullut syvällisempi ja kypsempi, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä hassuttelemasta aivan samalla tavalla kuin aikaisemminkin.
Rosen aikuistuminen ei kuitenkaan huolettanut Tohtoria, vaan huolta herätti tuo kirottu jännite. Vaikkei Tohtori edes yrittänyt ymmärtää naisia, saati sitten vieraan lajin naisia ja heidän tekojensa syitä, oli hankala olla havaitsematta tiettyjä asioita, mikäli sattui olemaan yhtä nerokas kuin Tohtori oli. Hän tietenkin oli.
Jännite puolestaan oli yksi niistä asioista, jotka enteilivät vaikeuksia; samankaltaisia joita Martha oli pyrkinyt tahtomattaankin aiheuttamaan, eikä Tohtori halunnut turmella suhdettaan Roseen hoitamalla asioita huolimattomasti.
Tilanne todellakin vaati ankaraa aivotyöskentelyä.