Title: Shi = Shi
Author: Aimtist
Fandom: Bleach ja Kuroko no Basuke
Ikäraja: K-11
Genre: Drama, angst, tragedy, osaksi AU, crossover
Hahmot/Paritukset: (Grimmjow/)Ichigo, Aomine/Kagami
Disclaimer: Bleach hahmoineen ja maailmoineen kuuluu Tite Kubolle kun taas Kuroko no Basuke, samoin ominaisuuksin, kuuluu Tadatoshi Fujimakille. Minä vain leikin.
Summary: Jo aikuinen Ichigo matkustaa työmatkalle Tokioon ja päätyy seuraamaan kahden nuoren hetkiä koripallokentällä. Liian tuttua ja silti erilaista.AN: FOBin One Last Yesterday ja eräs kuva, jossa juuri nämä neljä seikkailevat, olivat innoittajina tätä kirjoittaessa. Samoin se fakta, että Grimmjow:lla ja Aominella on sama seiyuu
Ensimmäinen crossoverini koskaan, että uusi kokemus sekin (:
- - -
”Huoh”, Ichigo puoliksi huokaisi, puoliksi haukotteli hieroessaan samalla niskaansa, joka oli lentokoneessa istumisen jäljiltä aivan jumissa. 32-vuotias lastenlääkäri oli matkustanut konferenssin takia Tokioon, ja mies oli tavattoman onnellinen, että kyseinen konferenssi olisi vasta seuraavana päivänä.
Hän ehtisi asettua aloilleen hotellille ja rentoutuakin hieman ennen puuduttavaa keskustelua joidenkin vanhempien ja itseään täynnä olevien kollegoiden kanssa. Ichigo oli vuosien varrella saanut huomata, että sellaisia lääkäreitä, jotka luulivat pystyvänsä parantamaan kaiken, herättämään melkein kuolleetkin eloon, oli oikeasti olemassa.
Sellaiset lääkärit yleensä olivat Ichigoa vanhempia ja omien sanojensa mukaan ”niin kokeneita, ettemme tarvitse kaltaisesi keltanokan mielipidettä”. He olivat verhonneet sanomansa kohteliaammin, mutta näin tohtori Kurosaki ne oli ymmärtänyt. Se että Ichigo oli valmistunut erinomaisin arvosanoin, ja niittänyt myöskin mainetta lääkärinä, oli täysin turhanpäiväinen seikka heille.
Lastenlääkäri huokaisi, tällä kertaa haukottelematta, ja veti matkalaukkuaan pitkin katua. Hän oli varannut hotellin niin läheltä lentokenttää, ettei taksille ollut tarvetta. Mies pystyi aivan hyvin kävelemään muutaman kilometrin verran hotellille, ja koska tämä ei ollut hänen ensimmäinen konferenssinsa Tokiossa, oli reitti jo tuttu.
Hotelli oli ensimmäisellä kerralla osoittautunut hyväksi ja edulliseksi, minkä lisäksi se sijaitsi kotoisalla, hieman rauhallisemmalla alueella. Ei ollut väliä, missä päin kaupunkia konferenssi pidettiin, Tokiossa ollessaan Ichigo varasi huoneensa aina samasta hotellista.
”O-oi!” kuului huudahdus. Automaattisesti lääkäri pysähtyi ja kääntyi katsomaan suuntaan, josta huuto oli kuulunut, tässä tapauksessa oikealle. Oranssihiuksisen miehen eteen avartui koripallokenttä, jossa kaksi teini-ikäistä poikaa pelasivat.
Eivät vain enää koripalloa.
Tummansinisillä hiuksilla ja tummemmalla iholla varustettu nuori oli kaapannut toisen pojan halaukseen ja suuteli nyt tämän kaulaa. Punapää, joka oli huutanut, yritti irrottaa toisen kädet vyötäröltään ja sännätä oranssin pallon perään, jonka oli yllättymisen takia pudottanut. Toinen oli kuitenkin vahvempi, minkä vuoksi pallo jatkoi rauhassa matkaansa kentän laidalle.
”A-ahomine!” kaapattu nuori huudahti vastustellen. Ichigo hymyili kohtaukselle pienesti. Oli selvää, ettei punapää ollut oikeasti pakotettuna mihinkään. Hän esitti vastahakoisempaa kuin oli.
Lääkärin sydäntä pisti. Kohtaus oli hieman liiankin tuttu, olihan hän itsekin teininä näytellyt samaa osaa. Mukamas vastahakoisen poikaystävän roolia.
Nyt kun Ichigo tarkasteli nuoria tarkemmin, löytyi yhteisiä tekijöitä vielä enemmänkin. Teinien hiukset, ne eivät olleet aivan yhtä huomiota herättäviä kuin heidän omansa olivat olleet, mutta silti. Sinisestä vain tummampaa ja oranssista punaisempaa.
”Hmm, mitä?” kuului silkkisellä äänellä lausuttu kysymys.
”L-lopeta! Meillä on peli kesken!”
”Mutta minä löysin jotain paljon kivempaa, jota kuljettaa mukanani. Ja sitä paitsi, sinä pidät tästä”, lausui tummempi nuorukainen suudellen uudestaan toisen kaulaa.
”Enkä pidä!” punapää huudahti äänellä, joka ei vakuuttanut edes häntä itseään.
Sitten se miten punapää esitti vastahakoista ja... punasteli. Niin paljon kuin Ichigo tahtoikin kieltää asian, hän oli teininä ollut oikea paloauto. Pieninkin vihjaus tai kosketus olivat saaneet hänen kasvonsa kuumottamaan ja pojan nolostumaan. Nolostumiseen taas hän oli hyvin usein reagoinut väkivallalla.
Se saattoikin oikeastaan olla syy, miksi Grimmjow oli aina kaikin mahdollisin keinoin yrittänyt saada hänet nolostumaan...
Taistelun huumaa rakastava paskiainen.Ja viimeisenä, sinihiuksisen nuorukaisen virne. Asenne. Ääni.
Kaikki.”Mm, niinhän sinä väität. Mutta voin lyödä vaikka vetoa, että pian sinä...” loppu lausuttiin niin hiljaa, ettei Ichigo kuullut viimeisiä sanoja. Hän osasi kyllä arvata loput.
Aivan kuin Grimm.Vain muutaman minuutin ajan hän oli seurannut sivusta kaksikon käytöstä, ja jo nyt Ichigo oli todennut nuoren olevan kuin kopio entisestä kuudennesta espadasta. Kuin Sextan sielu olisi istutettu teinin, joiltakin osin jopa samankaltaiseen, vartaloon.
Lääkäri pudisteli päätään ja yritti karkoittaa nuo ajatukset. Miksi hän kidutti itseään? Hänen kannattaisi vain jatkaa matkaansa hotellille, tilata huonepalvelusta illallista ja nukkua kunnon yöunet.
Yhdeksän tuntia ainakin. Se rentouttaisi. Huominen konferenssikaan ei olisi niin kamala hyvin nukutun yön jälkeen.”Auts! Ilonpilaaja!”
”Syytä itseäsi. Me tulimme pelaamaan korista, emme kaulailemaan!”
”En olisi pistänyt jälkimmäistä pahakseni”, Aomine mutisi hieroessaan vatsanseutuaan. Uusi aloitus. Peli oli taas käynnissä.
Jostain kumman syystä Ichigo jatkoi vielä kaksikon seuraamista. Oli yllättävää, etteivät teinit olleet vielä huomanneet oranssihiuksista, hieman päälle kolmekymmentä olevaa ja matkalaukkua raahaavaa miestä. Mutta toisaalta, Ichigo ei ollut yllättynyt. Rakkaus teki sokeaksi, monellakin tapaa.
Pojat olivat taitavia koripallossa. Jopa Ichigo joka ei tiennyt kyseisestä lajista mitään, huomasi sen. He liikkuivat nopeasti, kuin tanssien, ja taistelivat pallosta.
Liian tuttua tämäkin. Taistelu on taistelu, vaikka
he olivatkin käyneet sitä aikoinaan miekoin. Yhtä lailla nämä nuorukaiset välttelivät häviötä, tahtoivat voittaa. Ainoa mikä puuttui oli alkuaikojen murhanhimo. Ylimääräisenä taas oli kummankin osapuolen nautinto. Teinit pitivät omasta taistelustaan, kun Ichigo taas oli tietyllä tapaa aina vihannut omiaan.
Aivan yllättäen pallo lennähti hänen edestään tielle. Lääkäri kavahti kauemmas, vaikka pallo olikin mennyt jo ohitse. Hänen refleksinsä olivat selvästi hidastuneet iän ja treenin puutteen myötä. Näiden poikien refleksit taas olivat moitteettomassa kunnossa, koska sinihiuksinen nuorukainen ampaisi salamana pallon perässä tielle.
Liiankin nopeasti.
Hän ehti napata pallon. Virne ehti levitä hänen huulilleen. Hän ehti nähdä punapään kasvot, ensin hymyn ja sitten kauhistuneen ilmeen. Hän ehti kuulla huudon.
Mutta hän ei ehtinyt väistää.
”DAIKI!”
Jarrujen kirskuntaa. Huutoa. Metallin rusentumista.
Auringon välkehdintä hopeisella pinnalla. Mustia renkaanjälkiä. Punaista vasten asvalttia.
Silkkaa pelkoa ja kauhua.
”Daiki!” punapää huusi uudestaan ja juosten ohitti järkyttyneen Ichigon. Teini oli juossut suoraan maassa makaavan, auton lennättäneen pojan luokse, vilkaisematta edes ensin oikealle. Mikäli tilanne olisi ollut toinen, olisi Ichigo antanut pojan kuulla kunniansa. Olisi kysynyt, tahtoiko hänkin jäädä auton alle.
Mutta nyt hän ei voinut kysyä sitä. Punapää olisi saattanut vastata kyllä, koska vaikka kauhistunut koripallonpelaaja ei häntä nähnytkään, seisoi Aomine Daiki hänen vierellään. Kauhu paistoi myös hänen kasvoillaan, kaipaus, kun hän yritti koskea rakastaan, rauhoitella häntä, mutta epäonnistuen. Hän ei tuntenut poikaystävänsä olkapäätä, ei saanut siitä otetta vaikka kuinka yritti.
Ichigo huokaisi syvään ja sulki silmänsä hetkeksi. Déjà vu ei riittänyt kuvaamaan tätä hetkeä. Liian tuttua ja silti erilaista. Lopulta Ichigo kaivoi taskustaan sijaistodistuksensa, vaikkei ollutkaan käyttänyt sitä enää vuosiin. Se oli nykyään enemmänkin pelkkä muisto, mutta lääkäristä tuntui että hänen pitäisi tehdä tämä. Lähettää tämä nuori itse Soul Societyyn.
Mies astui ulos vartalostaan ja käveli sinihiuksisen nuoren, juuri
kuolleen nuoren, joka yritti vieläkin koskettaa itkevää rakastaan, luokse. Väkeä oli kerääntynyt. Sireenit soivat. Kauhusta kankea kuski oli raahautunut ulos autosta.
Se kaikki oli kuitenkin Ichigolle yhdentekevää.
”Daiki-san”, Ichigo lausui hiljaa koskettaessaan pojan olkapäätä. Vuosien varrella jopa hän, Ichigo Kurosaki, oli omaksunut kohteliaiden päätteiden käytön, mikä oli varmasti saanut muutamankin henkilön tyytyväiseksi.
Nuorukainen säpsähti ja kääntyi kohtaamaan shinigamin.
”Kuka sinä olet?” Aomine kysyi silmäillessään lääkärin toisessa kädessä olevaa jättimäistä zanpaktoota.
”Olen Ichigo Kurosaki, shinigamien sijainen. Minun tehtäväni on lähettää sinut toiselle puolle”, Ichigo puhui rauhallisesti ja mahdollisimman ystävällisesti. Vuodet olivat tylsentäneet hänen tempperamenttiaan ja kokemus lastenlääkärinä oli myöskin opettanut käytöksen tärkeyden. Hän ei saanut vaikuttaa uhkaavalta.
”En minä voi mennä toiselle puolelle! En voi jättää Taigaa yksin!” Päättäväinen äänensävy. Poika ei aikonut luovuttaa.
”Et voi jäädä myöskään tänne. Pahimmassa tapauksessa vaarantaisit myös hänen henkensä, etkä sinä sitä tahdo, vai mitä?”
Ichigo tiesi iskeneensä vyön alle, mutta hänen oli pakko. Hän muisti vieläkin liian elävästi, kuinka Inouen veli oli lävistänyt itsensä hänen zanpaktoollaan hyökättyään ensin sisarensa kimppuun. Hän ei voinut antaa sen toistua. Ei, vaikka tämä Taiga saattaisi ihan mielellään seurata rakastaan.
”En, mutta... mutta entä Taiga? Kuinka hän pärjää? Kuinka saatoin jättää hänet? Ja tällä tavalla? Hän ei varmasti koskaan koske enää koripalloon! Ja Tiikerini on paras pelaaja koskaan, hänen pitää pelata!” nuorukainen hoki hiljaa katuvaisena, surullisin ja rakastavaisin silmin punapäätä tuijottaessaan.
”Hän pärjää kyllä. Hän on vahva. Tiikerit ovat vahvoja”, Ichigo sanoi ääni vakaana. Valehteli silmät kirkkaina. Hän todellakin onnistui uskottelemaan pojalle, ettei olisi tarvetta huolehtia, koska Daiki nyökkäsi. Poika yritti suudella vielä kerran rakastettunsa huulia, onnistumatta siinä, ennen kuin nousi seisomaan.
Ichigo suoritti konson, sieluhautauksen, nopeasti. Ei ollut järkeä pitkittää välttämätöntä.
Ei kauaakaan, kun häntä pidempi nuori oli kadonnut Tokion kaduilta. Poika löytäisi itsensä pian Rukongaista, ja jos olisi onnekas, ehkä vielä joskus Seireiteistä.
Pienen syyllisyyden pitstoksen lääkäri kuitenkin tunsi sydämessään. Hän oli saanut pojan vakuutetuksi tyhjillä sanoillaan. Vaikka hän jos joku tiesi, ettei Taiga Kagami välttämättä koskaan pääsisi tästä yli. Eikä varmastikaan koskisi koripalloon enää koskaan. Hän itse ei ollut koskaan päässyt yli oman rakastettunsa kuolemasta, eikä siksi enää suorittanut shinigamien tehtäviä kuin muutamassa poikkeustapauksessa.
Hän ei ollut tarpeeksi hyvä tarttuakseen zanpaktoohonsa ja suojellakseen rakkaitaan, eikä Taiga Kagami ollut tarpeeksi nopea hakemaan palloa juuri silloin, kun se merkitsi.
Katkerat ajatukset löysivät tiensä Ichigon mieleen, kun ambulanssi vei ruumiin ja punapäisen nuoren mukanaan, kun väkijoukko alkoi hävitä paikalta.
Olin oikeassa, kun vertasin sinua häneen. Grimmjow jätti minut samalla lailla. Turhan takia ja yhtäkkiä, ilman hyvästejä. Ehkä sinä olitkin hänen inkarnaationsa. Et olisi ainakaan muuttunut luonteeltasi yhtään. Samanlainen ensin lähtevä paskiainen kuin ennenkin.Shinigamien sijainen palasi puun alle jätetyn vartalonsa luo ja sulautui takaisin yhdeksi, muuttui ihmiseksi. Lääkäri nosti laukkunsa maasta ja jatkoi matkaansa hiljalleen hiljenevällä kadulla. Vastaantulijoita ei ollut, kukaan ei ollut todistamassa valuvia kyyneleitä, joita lääkäri vuodatti heille neljälle katkerana.
Epäonnisin luku koskaan. Neljä. Kuolema. Ja silti vielä puolet, kaksi, on elossa.”Sinihiuksiset paskiaiset.”
