Nimi: Kansikuvapoika
Kirjoittaja: Amalia
Genre: Angst, Draama & deathfic jne
Ikäraja: K11
Varoitukset: syömishäiriöstä puhuminen ainakinn
Vastuuvapautus: Tän tekstin idea, nimi ja lyriikat välissä on peräisin Samuli Putron Kansikuvapoika -kappaleesta, lyriikat siis hänen, eivät minun
A/N eipä tässä muuta paitsi oon kuunnellut kansikuvapoikaa neljä päivää putkeen ja johonkin piti ne ajatuksetkin purkaa lopulta :p
Makasin sikiöasennossa omassa, kovassa sängyssäni, likaiset lakanat seuranani. Reiteni painoivat kylkiluita niin, että teki kipeää. En siitä huolimatta halunnut vaihtaa asentoa, sillä minä ansaitsin sen. Ansaitsin kaiken kivun, mitä suinkin tunsin. En ollut hyvä, en ikinä ollut tarpeeksi hyvä. Jossain oli aina jotakin vikaa. Pomokin sanoi niin.
”Jos oikeasti haluat tän paikan, pliis mee hampaiden valkaisuun.”
”Ootko tosissasi, että toi näyttää hyvältä? Kuule, solisluiden kuuluu näkyä!”
Huomasin suolaisen kyyneleen valuvan harmaille kasvoilleni ja pyyhin sen äkkiä pois. En halunnut, enkä aikonut näyttää surkeaa heikkouttani kenellekään. Nousin seisomaan ja vilkaisin ulos ikkunasta, jonka lasiin oli liimautunut muutama lumihiutale. Maa oli täysin lumessa ja puut hohkasivat kuuraa.
Nousin haparoiden vaa’alle ja tarkkailin lukemaa. Aina vain alemmas, alemmas ja alemmas. Hymyilin leveämmin kuin ikinä, kun puin päälleni liian ison paidan. Piirsin meikkikynällä mustat rajaukset silmiin, suoristin huulikoruni ja avasin suuni, jonka valkoiset hampaat vastasivat takaisin loistolla. Vedin jalkaani pienimmät löytämäni pillifarkut, jotka tuntuivat hieman suurilta. Annoin asian olla ja lähdin studiolle.
Matka tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka jouduin kävelemään vain kolmisen kilometriä. En tuntenut kylmyyttä, vaikka päälläni oli vain ja ainoastaan kevyt syystakki ja kangastennarit, kirkkaanvihreät. Päätin hölkätä loppumatkan, jotta näyttäisin pomoni silmissä hyvältä.
”Päivää, herra Steward”, rykäisin pomolleni ja katsoin häntä suoraan vihreänjäisiin silmiin.
”Suvaitsit sitten tulla.”
”Niinhän minä lupasin.”
”No, puntarille sitten.”
Nousin suuren vaa’an päälle ja odotin jännityksellä sen tulosta. Kotona se oli ollut 45.5 ja tiesin, että mallien painoraja oli 45. Nielaisin äänettömästi, kun viisari etsi oikeaa lukua kuumeisesti. Pelkäsin niin kovin, että tuo hirviökone pilaisi unelmani, jonka eteen olin tehnyt kaiken.
”45,01”, vastasi inhottava ääni korvani vierestä. Olin liian lähellä itkuun purskahtamista. Miehet eivät itke! Muistutin mielessäni itseäni.
”Kai sinä sitten kelpaat”, sama ääni jatkoi. ”Ala painua maskeeraamoon.”
Menin niiden naisten meikattavaksi. He poistivat vaivalla tekemäni meikin ja tuputtivat valkoista puuteria naamaani.
'Mä en tahdo tuottaa sulle pettymystä enää
Tiedän että toivot minun parastani
Katso mua silmiin
Lupaan että loistan
Ihanasti äiti, sä tulet olemaan
Ylpeä'
Catwalkilla kävellessäni joku riepu päällä tunsin olevani ensimmäistä kertaa elämässäni onnellinen. Halusin näyttää sen yleisölle, mutta tiesin, että meitä oli kielletty näyttämästä minkäänlaisia tunteita ihmisille katsomossa. Hillitsin siis itseni pitkin hampain. Ajatukseni törmäilivät toisiinsa sisälläni. Olin saavuttanut unelmani!
Samassa tunsin tasapainoni katoavan ja löysin itseni makaamasta catwalkilla. Olin jo nousemassa ylös, sillä kuulin herra Stewardin äänen, mutta se ei onnistunut. Kaaduin aina vain uudestaan maahan makaamaan, kunnes en enää nähnyt, kuullut, saati tuntenut yhtään mitään, paitsi viimeiset sanat:
”Sydämenpysähdys, mitään ei ole tehtävissä.”
'Sitten kun tuun isoksi mä tahdon olla
Samanlainen idoli
Kansikuvapoika on myös haavoittuva
Vai mitä äiti? Vai mitä äiti?'