Nimi: Ajatuksia lankeamisesta (
Meditations on a Fall)
Kirjoittaja: Culumacilinte
Paritus: Jumala/Lucifer
Ikäraja: S
Disclaimer: "Kuinka hullu olisin, jos väittäisin omistavani kristinuskon Jumalan ja paholaisen? Tai Luciferin, miten haluatte. Ei – en omista mitään, en yhtään mitään."
Tiivistelmä: El kaipaa Luciferia.
Kirjoittajan kommentti: ‘Helel’ on hepreaa ja tarkoittaa Kointähteä, ja sitä käytetään usein puhuttaessa Luciferista. El on yksi monista Jumalalle Raamatussa annetuista nimistä.
Kääntäjä:
elanlei(ja lupa on)
Hän oli kirkkain ja parhain, vailla kilpailijaa voimassa ja kauneudessa ja valossa. Hänen tummat silmänsä paloivat kuin hiilet, kytien hänen kasvoissaan, hiustensa valuessa kuin sula kulta aaltoina suorille olkapäille ja pitkälle kaulalle. Täynnä iloa olivat nuo kasvot, niin täynnä, että niiden katsominen melkein tuotti tuskaa. Mutta ei Hänelle. Hän katsoi ylpeydellä, nähden luomistyönsä mahtavimman, nähden vertaisensa, jollainen ei ollut yksikään muu olento taivaassa eikä heidän alapuolellaan.
Helel.
Lucifer.
Lucifer kuten lux – valo kielellä, jota kukaan ei vielä puhunut. Sillä loistava hän oli; valonkantaja, pimeyden karkottaja; valo kuten liekki ja miekka, palaen innokkaana himosta ja ilosta kostaa ja tuomita. Hänen hahmonsa rajat hohtivat, aivan kuin ilma itse olisi ollut halutonta tunkeilemaan hänen vartalolleen, ja hänen mahtavista olkapäistään ulkonivat siivet, valkeat ja suorat. Hän oli kaunis, enkelikaunis, Lucifer-kaunis, ja hänessä oli suuri rakkaus kaikkea luotua kohtaan, rajaton putous, joka läikkyi ja läikkyi ja läikkyi, kunnes koko maailma kahlasi siinä.
Helel kuten rakkaus.
Lucifer kuten valo.
Valo kuten liekki, kuten tuhannen auringon mahti, valo kuten värähtelevälle lihalle painetut polttavat suudelmat, kuten nautinto ennen kuin sitä vielä oli.
Ja Hän – Hän oli Jahve, Jehova, El. Hän oli El, ja Lucifer oli parasta kaikesta mitä Hän näki. Niin suuri oli rakkaus heidän välillään, etteivät muut heitä uskaltaneet lähestyä heidän ollessaan yhdessä, sillä voima ja intohimo olisi kärventänyt vähäisemmät olennot. Polttanut. Polttanut tulella kuten Lucifer ja sanoilla kuten El. Polttanut vedellä ja tulella ja rakkaudella.
Ja rakkaus sattuu.
Sillä Lucifer lankesi, tulisen rakkauden arvet pilaten vaaleaa ihoa, ja katsellen häntä, El itki – itki sitä mikä oli ollut, ja mikä ei koskaan enää tulisi olemaan.
Ja usein, El katsoi pimeyteen ja mietti, voisiko Hän nähdä Luciferin valon keskellä tukahduttavaa mustaa. Sillä oli kirkasta, kirkasta ylhäällä taivaassa, ja serafien musiikki soi kauniina, mutta ei ollut valoa yhtä kirkasta kuin Helelin, eikä musiikkia ihastuttavampaa kuin Hänen korvaansa matalasti kuiskiva tasainen ääni. Mutta Lucifer oli poissa.
Ja El oli yksinäinen.
Ja Hän uneksi, jos niitä tosiaan voi unelmiksi kutsua, ajasta ennen lankeamista. Hän uneksi palavista hiilisilmistä ja pitkistä, taitavista sormista, ja suudelmista kuin nuoleskelevat liekit. Hän uneksi pitkistä keskusteluista, soivasta naurusta ja myös vihasta; vihasta niin mahtavasta, että se veti puoleensa myrskyjä raskaina ukkosesta, myrskyjä, jotka tyhjensivät sisältönsä kuolevaiseen maahan, joka värisi hyökkäyksen alla. El kaipasi Luciferin vihaa. Sillä ei kukaan maassa eikä taivaassa uskaltanut suuttua hänelle kuten Lucifer oli suuttunut, kaunis Lucifer roihuavine sieluineen ja uhmineen.
Mutta ei edes Hän kaikkivoipaisuudessaan voinut nähdä langennutta Kointähteä. Jos hän olisi voinut, olisi Hän nähnyt Luciferin, Helelin, keskellä pimeyttä, katsomassa ylös miettien, voisiko hän nähdä Elin valon loistavan taivaan kirjokannen yllä.
Mutta hän ei voinut.
Eikä voinut myöskään El.