Nimi: Illalla maailma on musta
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Warnings: Tulkinnanvarainen hulluus
A/N: Tätä tekstiä kuvaa todella hyvin ilmaus "öh". Tämä on tajunnanvirtana sellainen, että jopa itselläni on vaikeuksia ymmärtää tätä. Tämä on hutjuva ja huojuva (jopa enemmän kuin laki sallii) ja pomppii paikasta toiseen. Tämä on enemmän tajunnanvirtaa kuin vielä mikään teksteistäni. Tän oli tarkoitus rikkoa blokkia niin että natisee, kolkutella erilaisen kirjoitustyylin rajoja ja työntää varvasta alueelle, jolla saatan vierailla useamminkin. En tiedä onnistuinko näistä missään, en tiedä edes onnistuinko kirjoittamaan tekstin joka on edes jollain tavalla hiffattavissa. Kommentteja saa aina heitellä!
Illalla maailma on musta.
”Mitä on kuolema?” lapsi kysyy. Äiti pudistaa päätään. Kielletty kysymys se on, rikkoo maailman ilman lupaa. Kuolema on Newtonin lakia rikkova Merkurius, särö avaruudessa.
Lapsen maailma on vielä valkoinen. Illan tullen se murtuu ensin hämäräksi ja taittuu sitten yöksi ilman välivaiheita. Joskus sitä miettii onko missään järkeä. Mitä on järki? Petosta petoksen perään, tyhjää paatosta ilman johtolankaa.
”Taidatte sekoittaa nyt kaksi asiaa, sir”, hän kuiskaa. Silmät laajenevat. Sir? Näytänkö minä herralta? Sekavuus on synti, paitsi silloin kun se muodostaa taidetta.
Tumma hahmo rykäisee. Jos nyt palaisimme asiaan. Missä olimmekaan? Illalla maailma on musta.
”Äiti, sinä kerroit jo sen”, lapsi huokaa, pasmat menevät sekaisin hetkeksi, tarinan säikeet ovat pahemman kerran solmussa. Sellaista sotkua selvittämään tarvittaisiin oikea siivouskomppania. Armeijallinen siivoojia valmiina työhön – kenties salapoliisikin. Sotkun seassa on varmasti joku johtolanka kohti suurempaa.
”Mitä sinä sitten haluaisit kuulla?”
Lapsi tuijottaa. Tummat silmät päilyvät järvinä valkeissa kasvoissa. Kohta ne vyöryvät jo yli (tulva, Järvi-Suomessa on tulva).
”En minä tiedä, kerro iltasatu.”
Iltasaduissa on onnellinen loppu. Sellainen, jonka jälkeen näkee hymyunia joissa ihmiset ovat pingviinejä ja karhuja. Unia, joiden jälkeen ei vain herätä kyyneleet silmissä ja lohduton huuto rohtuneilla huulilla keikkuen, valmiina putoamaan kuin mätä omena.
Äiti ottaa mukavan asennon, alkaa kertoa matalalla äänellä tarinaa Nasse-kengurusta ja vanhasta mummosta. Lapsi hymyilee leveästi ennen kuin hautaa nenänsä äitinsä (minun, minun, minun) villapaitaan, muuttuu unelmissaan kenguruksi ja loikkii Ulurun juurella jossain kaukaisessa maassa, jonka nimeä hän ei ole vielä oppinut (sitä kun ei opeteta ensimmäisellä luokalla).
Aamun tullen maailma on edelleen musta eikä lapsi enää halua satuja. Hänet on petetty ja ainoa totuus on kertomusta petettyjen maasta, jossa petoksessa uidaan ja siitä saadaan rahaa – ja hän on miljonääri. Valehtelijat joutuvat lankulle ja äitihahmo on ensimmäinen. Lapsi vain nauraa, leikkii päättömällä nukella ja sulkeutuu harhamaailmaan. Sinne ei mustuus ulotu eikä siellä ole valheita.
”Miten tarina loppuu?” hiljainen ääni kysyy, vaikka tietää jo vastauksen. Se ei ole onnellinen loppu, sillä sellaisia ei ole.
”Hän eli onnellisena elämänsä loppuun asti”, äiti sopertaa, vaikka tietää sen olevan petosta. Lapsi tuijottaa, valittaa tarinan sekavuudesta ja saa ohjeen runoilla. Runot selittävät kaiken.
Anteeksi, sir, voisitteko jo mennä asiaan?
Sir? En minä ole mies.
