Title: Voittajan päättymätön kirous
Author: Iloinen Sipuli
Rating: K-11
Warnings: Hyvin tulkinnanvarainen, mutta esim. syömishäiriö ja kuolema
Genre: Angst, drama, one-shot
Characters: Kaksi tuntematonta ja nimeämätöntä hahmoa, minäkertojana nuori poika, joka osoittaa sanansa toiselle pojalle
Summary:
Mistä kumpuaa loputon itsevarmuutemme, hullu rohkeutemme, kaikki ne ominaisuudet, jotka nostivat meidät aikamme legendaksi ystäviemme silmissä?
Loputtomasta voitonhalusta. Halusta olla toista parempi.
Voitonjano sokaisee, pakkomielle syövyttää, tuho on vääjäämätön, loputon yrittäminen riuduttaa pois. Eikä ole olemassa avuliaisuutta, ei ystävällisyyttä, on vain ikuinen kunnia jota tavoitellessa jokainen eksyy ja harhautuu.
A/N: Tämä on alkuperältään takuulla vanhin tarina joka minulta löytyy, kehittelin tämän monia vuosia sitten, eräänä kesänä, ollessani 11-vuotias. Kehitin päässäni hahmot ominaisuuksineen ja ongelmineen, sekä heidän väliset suhteet. Siitä asti olen vaalinut heitä mielessäni, ja nyt vasta ensimmäisen kerran sain heidät paperille, ja tuloksena syntyi tämmöinen.
Kyseessä ei siis varsinaisesti ole itse tarina, vaan pikemminkin hahmokuvausta, pohdiskelua voitosta, kaverisuhteista, pakkomielteestä jne. jne. Halusin kertoa voitonjanon kierouttamista mielistä, kaverisuhteisen todellisista merkityksistä, ihmisen perimmäisestä itsekkyydestä ja kateudesta sekä riuduttavasta pakkomielteestä. Ihmiskuva on hyvin negatiivinen, mutta samalla pyrin mahdollisimman suureen realistisuuteen.
Mutta tästä näin, nauttikaa 11-vuotiaan mielenkiintoisesta mielikuvituksesta, ja heittäkää kiitos jotain kommenttiakin, niin olisin tyytyväinen (:
Voittajan
päättymätön
kirous
Katson voitonriemuista, itsevarmaa ilmettäsi.
Taas oli kyse vain vajaasta sekunnista.
Mutta se on tarpeeksi pitkä aika erottamaan ykkösen kakkosesta.
Taas nouset ylös ja väkijoukko ympäröi meidät.
Naurua, ihailua, kavereita.
Hauskanpitoa, yhdessäoloa.
Päivästä toiseen sinä voitat minut. Aina ja kaikkialla. Tosi vähän, niin vähän että harva edes huomaa. Mutta vähän on paljon. Vuosien saatossa sen huomaa. Puuttuvat sekunnit kertyvät minuuteiksi ja tunneiksi. Ja juuri minä olen se, joka on aina rinnallasi.
Me kaksi olemme ne, jotka kaikki tuntevat.
Me kaksi olemme ne, jotka kaikki huomaavat, ja joista kaikki pitävät.
Me olemme voittajia.
Mutta välillämme on kuilu. Olet aina se vähän parempi, vähän nopeampi, vähän ylempänä. Vaikka olen rinnallasi kaikkialla, saan aina katsoa vähän ylöspäin. Päivästä toiseen.
Ja aina, niin pienestä kiinni, en saata ymmärtää, mistä aina onnistut löytämään ne puuttuvat sadasosat. Se on tuonut juuri sinulle parhaan ja voittajan leiman. Minä jään ikuiseksi kakkoseksi. Enkä kuulu enää mihinkään. Paluuta entiseen ei ole. On vain voitto, joka on niin lähellä, ja niin kaukana.
Numero kahden osa on aina se kaikkein rankin.
Olen liian hyvä ja liian korkealla palatakseni samalle tasolle muun ryhmämme kanssa. Joskus melkein katson heitä kadehtien. Voittavat toinen toisensa, vailla paineita ykkössijasta. Minä taas olen niin käsittämättömän vähän, mutta samalla liian paljon, jäljessä sinusta. Kakkossija on aina pahin tappio.
Voitonjano on sokaissut meidät kaksi.
Ainoa tehtävämme on olla toinen toistamme parempia.
Meidän avullamme kaikki ovat voittaneet. Ryhmämme on paras, sen tunnustaa varmasti jokainen sen jäsen. Vaikka tämä on yksilölaji, ryhmämme yhteisöllisyys on käsittämätöntä. Päivästä toiseen meillä on hauskempaa ja hauskempaa yhdessä. Kaikilla on kavereita, kaikilla on joka päivä kivempaa kuin koskaan ennen, ja se on meidän kahden ansiotamme. Meidät kaksi muistavat kaikki.
Vaikka eihän meillä kärjistettynä ole muuta tehtävää, kuin voittaa toisemme.
Mistä kumpuaa loputon itsevarmuutemme, hullu rohkeutemme, kaikki ne ominaisuudet, jotka nostivat meidät aikamme legendaksi ystäviemme silmissä?
Loputtomasta voitonhalusta. Halusta olla toista parempi.
Kumpi on hauskempi kuin toinen? Kummalla on enemmän kavereita? Kumpi on suositumpi tänään?
Kilpailu, kilpailu, kilpailu. Koko elämämme oli kilpailu.
Emmekä me todellakaan olleet kahdessa leirissä toisiamme vastaan. Kenen tahansa ryhmäläisemme silmin me näytimme varmasti tekevän yhteistyötä. Ehkä me tavallaan teimmekin. Ja yhteistyö on kilpailua. Johdimme kaikki voittoon vain tavoitellessamme omaa ikuista mainetta ja kunniaa.
Ikuista suosiota, vaikka emme itse edes tiedostaneet sitä. Ikuista voittoa, ikuista kunniaa
Vaikka onhan tämäkin liioittelua. Todellisuudessa sinä olit se, jonka kaikki muistivat, sinä olit se paras ja voittaja, legenda ystäviesi silmissä. Ajatella sitä ihailun ja suosion määrää, kun voitit kaiken, mihin osallistuit. Kaikki tiesivät, että voittaminen oli sinulle pakkomielle, kaikki tiesivät, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä se olet sinä, joka on paras. Oli kilpailu mikä hyvänsä, niin sinä olit nopein, vahvin ja kaunein.
Sinä voitit.
Mutta näkikö kukaan muu, ettei sinusta oikeasti ollut siihen?
Kaiken suosion, maineen ja kunnian alla voitonjano pikkuhiljaa syövytti mielesi. Se sumensi kaikki muut ajatuksesi. Se oli pakkomielteesi. Ei ollut mitään muuta. Onko ykkössija sittenkin se kaikkein pahin? Jos siihen jumittuu, jää koukkuun. Se sokaisee. Luulin, että minun tilanteeni oli jotenkin paha. Mutta ei, ei todellakaan sinun rinnallasi. Sinä olit hullu, mielenvikainen, sekopää.
Ehkä se saatoin olla minä, joka sinut tuhosi. Tai ainakin olin osasyyllinen. Mutta en koskaan lakannut kilpailemasta kanssasi. Sääli ei koskaan kuulunut sanavarastooni. Se olisi ollut ilkeyden huippu.
Ethän sinä ollut heikko, sinä olit kaikkein vahvin. Niin vahva, ettet itsekään enää kestänyt omaa vahvuuttasi. Vaikka pakkomielteesi riudutti sinut minun, ja meidän kaikkien silmiemme edessä, et myöntänyt todellista heikkouttasi. Et ikinä luovuttanut, jaksoit hymyillä ja esittää vahvaa viimeiseen asti. Vaikkei sinusta oikeasti ollut siihen. Olit vain ihminen.
Silti et ikinä lopettanut, ennemmin kaaduit kesken liikkeen kuin pysähdyit lepäämään, ennemmin taistelit henkesi uhalla kuin luovutit.
Ja hymyillen kaaduit.
Joka kerta yritin silti voittaa sinut. Mutta et suostunut siihen. Et kertaakaan. Voitit aina vaan, uudestaan ja uudestaan. Voitit, vaikkei sinusta ollut siihen. Se oli luonnotonta. Oikeasti et ollut vahva. Mutta järjetön tahdonvoimasi teki luonnottomatkin asiat todeksi.
Ja niin kuihduit silmissä.
Harjoittelit lakkaamatta, et suostunut edes syömään kanssamme. Olit vain päivä päivältä laihempi ja kuihtuneempi. Vahvaa sinussa oli ainoastaan pakkomielteesi. Mutta sen vahvuus ylitti kaiken muun. Hämärsi kaikki ruumiisi rajat, sumensi järkesikin.
Ja teki sinusta tuollaisen, minusta tällaisen.
En ehkä itsekään tajunnut tilannettasi kunnolla. Tai mitä tajuamista siinä pitäisi olla? Asiat vain pikku hiljaa ajautuivat siihen malliin. Olemme kaikki nuoria ja innokkaita, täynnä elämänjanoa, valmiita tekemään kaiken. Tässä iässä mikään ei voisi olla tärkeämpää, kuin kaverit ja spontaani viihtyminen.
Olimmeko liian nuoria tajuamaan tilanteesi?
Olivatko hyvyys ja hauskuus sokaisseet silmämme?
Siihen en usko. Emme missään vaiheessa olleet sokeita, vaan silmät mahdollisimman auki maailmaan. Halusimme nähdä kaiken ja kokea kaiken. Kukaan ei ollut kiusaaja luonteeltaan. Sinun paikkasi oli juuri siinä missä olitkin. Porukan keskipisteenä, meidän kaikkien sankarina.
Vaikka näimme, että hiljaa kuihdut pois.
Emme välittäneet, vielä hetken halusimme iloita ja nauraa, juosta kuilun reunalla riemuiten ja huutaen, tanssia tulessa, sortuvalla lattialla. Sinä halusit, me halusimme, vielä hetken, saada kaiken.
Olit kuitenkin jatkuvasti myös pahin kilpakumppanini, ja sääliä en missään vaiheessa tuntenut sinua kohtaan. Vaikka se olin aina vain minä, joka tarttui käteesi. Sanaakaan sanomatta vedin sinut ylös uudestaan ja uudestaan. Huijasit. Et sanonut sanaakaan, vaan annoit minun tarttua käteesi. Annoit minun vetää sinua eteenpäin pienen matkan, huijasit.
Ja viimeistään sillä hetkellä tajusin itsekin, että tilanne on paha, että kaikki alkaa olla lopussa. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan. On aina niin pirullisen helppoa sulkea silmät hetkeksi, niin ettei näe mitään. Eikä tiedä mitään. Niin voi paeta. Muutamaksi hetkeksi. Mutta et luovuttanut. Et suostunut pitämään kauaa silmiäsi kiinni, et suostunut tunnustamaan heikkouttasi.
Et suostunut tunnustamaan heikkouttasi, vaikka näin sen jo selvästi.
Ja näit minun näkevän.
En ymmärrä, miten enää saatan hävitä sinulle. Se on täysin käsittämätöntä, kaikkien faktojen vastaista. Kumpikin meistä tietää sen. Voitat, vaikka se on mahdotonta. Tartun käteesi ja tivaan sinulta, miksi teet sen. Ja miten teet sen? Et jaksa enää edes avata silmiäsi, nähdäksesi miten omani puolestaan kostuvat jatkaessani turhaksi pelkäämääni litaniaa. Lopeta. Lopeta. Lopeta jo. Kumpikaan meistä ei varmasti halunnut mennä näin pitkälle. Vaikka haluan voittaa sinut, haluan silti sinun säilyvän hengissä.
Mitä haastetta minulla muuten olisi?
Kerran sanoin sinulle pahat sanat. Sanat, jotka se tilanne sai niiden näennäisen jalosta tarkoitusperästä huolimatta kuulostamaan vain kateellisen häviäjän ilkkumiselta.
”Ei sinun tarvitse”, sanoin kerran kun taas henkesi uhalla voitit.
”Ei sinun tarvitse olla paras saavuttaaksesi meidän hyväksyntämme. Olisit vain ihan rennosti, oma itsesi”
Sekunnin murto-osan luulin osuneeni oikeaan. Kasvojesi tyypillinen elämäniloinen hymy oli vaihtunut surulliseksi ja kyllästyneeksi vastatessasi minulle tylysti kahdella sanalla.
”Olet kateellinen”
Oma vastaukseni oli vielä typerämpi, kulahtaneen kliseisesti totesin haluavani vain auttaa. Ehkä jalkasi eivät enää kestäneet, kun vajosit polvillesi, selin minuun, ja huokasit, ettet yritä olla yhtään mitään.
Tajusin sinun olleen täysin oikeassa. Viis mukamas jaloista tarkoitusperistä - tosiasiassa olin vain kateellinen. Loppujenlopuksi niin monen ystävällisen teon taustalla on pohjimmiltaan vain itsekkäitä tarkoitusperiä. Avuliaisuudesta heijastuu kateus ja ystävällisyydestä oman voiton tavoittelu. Monen kauniin sanan taustalla on silkka pelko, ja auttaja on se, joka pyrkii korostamaan itseään. En tehnyt mitään poikkeusta.
Ja sinä olit oma itsesi. Et milloinkaan yrittänytkään olla mitään muuta.
Itsevarmuus, sosiaalisuus, se olet sinä.
Luovuttamattomuus, voitto, pakkomielle, sokeus, hulluus, se olet sinä.
Sinun oma luontosi ajaisi sinut pian tuhoon. Mielesi ei kestä häviämistä eikä ruumiisi voittamista. Et ole koskaan ollutkaan heikko, koska et ole myöntänyt sitä. Olet juuri niin oma itsesi kuin vai voi olla. Et esitä, tuo olet sinä. Pakkomielle.
Olet nopein, vahvin ja kaunein. Vielä hetken.
Olen oppinut olemaan välittämättä niistä ympärilläni, jotka hokevat, että sinulle pitäisi tehdä jotain. Annan erilaisten auktoriteettien äänien tulla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ne, jotka sanovat, että kavereina meidän tulisi tehdä jotain, estää, ”auttaa”, pysäyttää sinut ennen kuin tuhoat itsesi.
Sanokoot mitä lystää.
Tuhoudut joka tapauksessa, olisi se sitten minä tai sinä joka sen tekee.
Nyt olkoon oma kunniasi, omissa silmissäsi eikä kenenkään muun, vielä hetken pääasia. Vielä muutaman hetken. En tunne hiukkaakaan syyllisyyttä. Vain onnea, ja hiukan haikeaa kateutta.
Kilpailu jäi kesken. Mutta kun avaan silmäni ja katson ympärilleni, näen niin monta elämää, kohtaloa ja uutta alkua. Naurua, ihailua, kavereita. Hauskanpitoa, yhdessäoloa. Niin monta onnistunutta kohtaloa. Ei kenestäkään olisi tullut mitään ilman meitä, ilman sinua? Niin paljon elämäniloa, asioita, jotka vaikuttavat lukemattomien tulevaisuuteen. Avullasi kaikista tuli sankareita. Ja se yksi, mieleni perukoilla ikuisesti kolkutteleva kysymys, tuntuu yhä etäisemmältä.
Kuka oli lopullinen voittaja?
