A/N: Öö, melkein vuosi edellisestä postauksesta? Onneksi kävin katsomassa
Viiden armeijan taistelun ja sain vähän inspiraatiota taas.
The Mind: Kiitos!
Pics: Kiitoksia! Pahoittelen tosiaan, miten myöhässä tämä jatko tulee..
Saphira: Kiitos sinullekin! Olen otettu, jos tämä kerran on mielenkiintoisempaa kuin leffassa! Lauhkea Legolas, nimenomaan..
Suklaamurukeksi95: Kyllä minä aion tämän ficin loppuun paahtaa! Kiitos sinullekin kommentista. =]
Olen itsekin alkanut kiintyä enemmän tuohon haltia-ilmaisuun.
– Kolmas luku –
MERETH NUIN GILIATH
Tauriel ei näyttänyt enää samalta kuin Kilin muistikuvissa. Hän näytti haltialta. Hän näytti sellaiselta haltialta, josta Thorin oli kertonut ennen Viiden armeijan taistelua: ylpeältä ja hyväuskoiselta olennolta, jolla ei ollut huumorintajua.
Haltiat ja kääpiöt olivat toistensa luontaisia vihollisia. Miten ihmeessä Kili oli saattanut kuvitella, että haltian ja kääpiön luonnoton
yhteistyö toimisi?
Kili päätti vihata haltioita, kuten niin moni kääpiö oli päättänyt vihata ennen häntä.
Thranduilin valtakuntaan valui ruokakuljetuksia ja soittajia kihlajaisia varten. Bombur, Dori ja Nori olivat päättäneet jäädä vielä juhlien ajaksi Vihermetsään, tai siis Synkmetsään. Myös Fili oli ilmaissut halukkuutensa jäädä nauttimaan haltioiden tarjoiluista, mutta Kili kieltäytyi jyrkästi. Hän halusi unohtaa tämän kirotun paikan mahdollisimman nopeasti. Jos he jäisivät kihlajaisiin, varmaan muut haluaisivat jäädä myös häihin. Parempi paeta ajoissa.
“Mutta minä näin, miten ne kiikuttivat juuri sata tynnyriä tummaa olutta kellariin!” Fili yritti käännyttää hänen päätään.
Kili heilautti selkäänsä painavan rinkan merkiksi siitä, että hän pystyi kieltäytymään oluesta. Tällä kertaa hän halusi marssia ulos sokkeloisesta luolastosta sen sijaan, että hyppäisi tynnyriin ja laskisi sillä pitkin tummaa jokea. Kaiken kukkuraksi Kili oli silloin saanut osuman örkkinuolesta, joka oli melkein riistänyt hänen henkensä… Mutta Tauriel oli pelastanut hänet, ja sekös sai Kilin mielen taas mustumaan.
Haltiakuninkaan salit oli koristeltu viheliäisillä metsäkukilla, joita Thranduil kantoi pitkissä lumihiuksissaan. Kilin mielestä moni mieshaltia näytti naiselta.
Kili ja Fili kävelivät pitkin kivisiltaa, jonka alapuolella he olivat kerran värjötelleet selleissä. Kili muisti elävästi, miten Tauriel oli nähnyt hänen riimukivensä ja kysynyt siitä, kiinnostunut siitä, koskettanut sitä.
“
On Mereth Nuin Giliath, tähtien valon juhla”, Tauriel oli kertonut. Se, miten hän lausui nimen haltiakielellä, oli kuulostanut Kilin korviin laululta.
“
Se on muisto… Arvokas ja puhdas….”
Ei kylmää valoa, vaan jälki menneestä, kuten lupaus. Aivan niin kuin kaikki hetket, jotka he olivat viettäneet yhdessä.
Kili ohitti kaksi vartijaa ja sylkäisi heidän kohdallaan maahan. Hän melkein kuuli, miten äiti torui häntä Moriassa.
Melko lähellä etuhallia Kili seisahtui katsomaan punaisia soihtuja viimeisen kerran. Hän ei enää koskaan astuisi haltijoiden reviirille!
“Veli hyvä”, Fili ähisi kantamuksineen, “minä käyn vielä kerran kellarissa hyvästelemässä mallasherkut… jos vaikka saisin jotain matkaevääksi. Onhan meillä pitkä matka edessämme.”
Hän katsoi merkitsevästi portaikkoon, joka johti ruokavarastoon.
“Thranguil on luvannut meille ratsut”, Kili huomautti. Hän oli unohtanut, miten nälkäisiä kääpiöt olivat.
Tauriel oli saanut hänet unohtamaan kääpiönä olemisen syvimmän olemuksen. No, parempi, mitä nopeammin hän pääsisi hiiteen mätänevästä Synkmetsästä. Luonto rapistui täällä haltijoiden mukana.
Fili ei jäänyt väittelemään, vaan heitti rinkkansa maahan ja kipaisi alempiin kerroksiin. Kili huokaisi ja laski myös omat kantamuksensa. Tässä menisi tovi.
Kili pyöritteli äidin antamaa riimukiveä käsissään. Hän oli päättänyt antaa sen takaisin Dísille, koska se muistutti liikaa naisesta. Tällainen märehtiminen ei ollut sopivaa rikkaalle kääpiölle, jonka setä oli kuningas. Hiisi vieköön, tällainen haltian märehtiminen ei ollut sopivaa yhdellekään kääpiölle!
Pääportti aukesi. Joukko haltiasotureita käveli sisään sellaisella sulavalla tyylillä, joka sai heidät kaikki näyttämään naisilta. Joukkoa johti Legolas, joka hymyili nykyään typerästi.
He eivät nähneet Kiliä, sillä hän istui osittain pylvään takana. Tai sitten heitä ei vain kiinnostanut pysähtyä hyvästelemään. Ihan sama. Bilbo oli todistanut, että myös tarkkakorvaisia haltioita pystyi hämäämään.
Soturit menivät isoa siltaa pitkin suursaliin. Kili kuuli, miten kuningas tervehti heitä ja pyysi muita paitsi poikaansa poistumaan. Keskustelu olisi ollut Kilille muuten aivan yhden tekevä, mutta sitten hän kuuli Thranduilin mainitsevan valon juhlan. Oli omituista, että haltiakuningas puhui toisesta juhlasta nyt, kun kihlajaiset ja kuninkaalliset häät olivat aivan nurkan takana.
Kili ujuttautui ovensuuhun mahdollisimman hiljaa. Ties mitä kuningas tekisi hänelle, jos hän jäisi kiinni vakoilusta.
Thranduil ja Legolas olivat kaukana, mutta haltioiden äänessä oli se outo piirre, että sulokkuudestaan huolimatta se oli kantava. Jostain syystä he puhuivat yhteiskieltä.
“Viisi kuukautta”, Kili erotti Legolaksen sanoista. Hän laski nopeasti päässään, että niin kauan oli seuraavaan Mereth Nuin Giliathiin.
“Niin… Sitten Taurielista tulee osa Sindaria”, Thranduil sanoi tyytyväisenä. “Hänen kohtalonsa on pelastaa Vihermetsä pimeydeltä. Hänestä tulee sen valaiseva uusi tähti.”
Kili höristi korviaan ja pidätti hengitystään.
“Ei!” Legolas parahti. “Sitäkö sinä kokoajan suunnittelit?”
Kuningas ei vastannut heti. Kilin hengitys kiihtyi: hän ei ymmärtänyt, mitä metsän pelastaminen käytännössä tarkoitti, mutta haltiaprinssin vahva reaktio sai hänet huolestumaan.
“Huomasin Taurielin sopivuuden vasta, kun hän oli kerännyt sisälleen tarpeeksi valoa.”
“Sinä karkotit hänet!” Legolas huusi. Oli harvinaista kuulla haltia vihaisena.
Kili kuuli askelia.
“Juuri sillä tavalla minä huomasin, että Tauriel on sopiva valon lähde”, Thranduil sanoi pehmeästi. “Älä ole naiivi, poikani.”
Legolaksen raskas hengitys kantautui Kilin korviin asti.
“Minä rakastan häntä”, Legolas sanoi niin painokkaasti, että Kilin rintaan sattui.
“Sinä olet nuori”, Thranduil huokaisi, “sinun tulee rakastaa tätä valtakuntaa niin kuin se olisi morsiamesi. Idästä nousee pimeys, Legolas. Meidän pitää valmistautua.”
Viherkuninkaan sanat kuulostivat hyvin pahaenteisiltä. Kili oli aina tiennyt, että mies oli hullu.
“Taurielin pitää saada tietää totuus”, Legolas sanoi kovaa. Ainakin hän puolusti Taurielia, eikä niellyt isänsä sontaa.
“Hän ei valitse Vihermetsää”, kunigas sanoi vakaasti, “hän on jo nyt epävarma polustaan. Poikani, tämä on
sinun valintasi.”
Hän piti lyhyen tauon.
“Jos uhmaat minua, voin tehdä hänestä pimeän valon.”
Legolas karjahti raivosta.
“Sinä – sinä –“
Kuului outoa sihinää. Sitten hiljaisuus. Loittonevia askeleita.
Kili valui kiviseinää pitkin maahan. Hänen sisuksissaan kuohuivat vihan, epäuskon ja pelon sekaiset tunteet.
Hän oli ymmärtänyt, että jotenkin kummallisesti Taurielista tulisi Vihermetsän suojelija. Tarkalleen ottaen Thranduil oli sanonut, että Taurielista tulisi tähti. Mitä se tarkoitti? Legolaksen äänestä päätellen ei ainakaan mitään hyvää.
Kili kuuli veljensä ähinää portaikosta ja ponkaisi seisomaan. Pian Fili ilmaantui etuhalliin, kantaen pientä tynnyriä käsissään.
“Uuh, minun piti maistaa tätä, ennen kuin olin varma, minkä otan mukaani”, Fili huohotti.
“Me jäämme”, Kili sanoi varmalla äänellä.
“Mitä?” Fili älähti ja laski oluttynnyrin käsistään.
Legolas oli isänsä uhkauksen vanki, mutta Kili voisi varoittaa Taurielia. Jotenkin hänelle oli nyt vieritetty sankarin homma.
“Me jäämme kihlajaisiin”, Kili toisti. “Olisi hölmöä lähteä nyt.”
Fili raapi mietteliäästi päätään.
“Veli, sinusta on tullut ailahtelevainen.”
Salohaltioiden valtakuntaan laskeutui uinuvan juhlahumun tuntua, kun kihlajaispäivä saapui. Kili oli vältellyt kaikkia paitsi kääpiöystäviään siihen asti. Hän oli päättänyt kertoa Taurielille kuulemastaan kihlajaisissa, sillä silloin hän saattoi olla varma, että Thranduililla oli muuta puuhaa.
Kaikki kääpiöt istuivat samassa pyöreässä pöydässä. Koko illallisen ajan Kili tuijotti Taurielia, tuskin huomasi mitä söi ja joi. Muutaman kerran heidän katseensa kohtasivat, mutta Tauriel ei voinut katsoa Kiliä pitkään. Hänet oli puettu valkeaan silkkiin, johon oli upotettu kuukukkia. Punaisissa hiuksissa oli samoja metsäkukkia kuin Legolaksella ja kurjalla kuninkaalla.
Palvelijat soittivat harppuja ja muita hempeitä soittimia, jotka eivät olleet milloinkaan nähneet Morian kaivoksia.
“Ne ovat saaneet tämän paikan näyttämään todella upealta”, totesi Dori, joka istui Kilin vasemmalla puolella ja ryysti jo kymmenettä kolpakkoaan, “ei uskoisi, että olemme keskellä Synkmetsää.”
Kili muisti, millainen vankila ympäröivä metsä oli. Se houkutteli sisuksiinsa eikä päästänyt pois. Hämähäkit olivat lehmien kokoisia.
Thranduil halusi pelastaa rakkaan metsänsä. Mutta hän halusi uhrata yhden omistaan sen kustannuksella. Kili ei voisi koskaan asettaa kasveja yhdenkään ystävänsä edelle.
Mutta haltioille tämä metsä oli koti… Vähän niinkuin Moria oli kääpiöille. Pelastaisiko Tauriel monia, jos hänestä tulisi valo taivaalle?
Haltiat aloittivat hitaan laulun omalla kielellään. Tunnin kuluttua he tanssivat punaisten soihtujen kanssa. Kilistä tuntui, ettei hän saisi tänään Taurielia kanssaan kahden minnekkään. Olipa hän ollut typerä kuvitellessaan niin.
Kääpiöveljet yhtyivät pian tanssiin, joka muuttui nopeammaksi. He nauroivat ja kohottelivat oluttuoppejaan. Kili näki kihlaparin istuvan takaisin aloilleen, jolloin hän päätti viimein hetkensä koittaneen.
Legolas tervehti häntä ystävällisellä nyökkäyksellä. Tauriel katsoi hämmentyneesti eteensä.
“Haluan onnitella”, Kili sanoi syvällä äänellä, “tämä valtakunta toden totta kaipaa uutta valoa, eikö niin? Metsä sen rinnalla kuihtuu.”
Hän katsoi niin vetoavasti prinssiä kuin pystyi. Onneksi Legolas kurtisi kulmiaan.
“Isäsi on viisas mies, kun ehdotti juuri Taurielia puolisoksesi”, Kili sanoi painokkaasti. “Hän on täynnä lämmintä valoa.”
Legolas nousi seisomaan. Hänen katseensa oli täynnä ymmärrystä ja toivoa.
“Olet oikeassa”, hän miltei kuiskasi, “suo anteeksi, Kili, käyn katsomassa, miten kunnianarvoisa isäni seuraa puolihaltia Elrondia.”
Ja hetkessä hän oli poissa.
Kili ja Tauriel olivat pitkästä aikaa kahden. Juhlaväki riemuitsi kauempana ja antoi heidän olla rauhassa.
Mutta tämä ei ollut iloisen jälleennäkemisen hetki. Oli Kilin hetki varoittaa. Hän nojautui lähemmäs, pöydän yli.
“Arvon neito, kuningas tekee sinusta tällä liitolla Vihermetsän pelastajan. Jotenkin hämärästi Legolaksen puolisona sinusta tulee valtakunnan tähti.”
Kili kuiskasi sen nopeasti. Heti sanottuaan sen, hänestä tuntui, että Thranduilin kylmä mahti seurasi häntä jostain kaukaa.
Tauriel painoi kätensä pöydälle, lähemmäs Kiliä. Kilin teki kovasti mieli tarttua siihen.
“Mistä sinä tiedät?” Tauriel kysyi hiljaa.
“Salakuuntelin”, Kili myönsi. “Et voi jäädä tänne.”
Tauriel työnsi kättä vielä lähemmäs.
“Hän puhui valon juhlasta”, Kili kertoi nopeasti, “mutta sinä et saa olla enää silloin täällä.”
Huilut puhalsivat korkeita sävelmiä.
“Minusta siis tulee Vihermetsän valo?” Tauriel toisti vakaasti. Kilistä hän ei kuulostanut säikähtäneeltä.
Se sai Kilin säikähtämään.
