Author: Alice Katarina
Title: Epidemioiden aika ei ole ohi
Ylioppilaskoe otsikko syksy 09Rating: K-11
Warnings: Ei ole
Summary:
Muutamia vuosia sitten Amerikan suurkaupungeissa alkoi levitä rutto, jonka kaltaista ihmiskunta ei ollut koskaan kohdannut. Sen levittäjäksi epäiltiin resistenttejä sairaalabakteereita, ja lääkkeitä kehitettiin kilvan. Olin silloin juuri suorittanut astronautin koulutukseni loppuun.A/N: Tämä on minun joululahjani teille aivan kaikille, mutta varsinkin
Piipelle,
nannulle ja
ilkulle, sekä kaikille muille Mysticin tagin mursuille. Tiedätte kyllä jos ansaitsette omistuksen! Hyvää joulua mursut! Ja lisäksi idea kuuluu eräälle ystävälleni, kyllä juuri sinulle.
Ja ei tämä ei liity millään tavalla jouluun, eikä edes ole mitenkään iloinen teksti. Mutta mitäs me pienistä, kun ei nekään meistä.Epidemioiden aika ei ole ohi
Katson alhaalla näkyvää maapalloa: valot ovat sammuneet. Ei enää ole ketään, joka niitä pitäisi päällä tai vaihtaisi palaneet lamput uusiin. Vielä kymmenen vuotta sitten maapallo oli Linnunradan loistavin planeetta, joka ei nukkunut koskaan. Nyt se on vaipunut iki-uneen, josta tuskin tulisi koskaan heräämään.
Muutamia vuosia sitten Amerikan suurkaupungeissa alkoi levitä rutto, jonka kaltaista ihmiskunta ei ollut koskaan kohdannut. Sen levittäjäksi epäiltiin resistenttejä sairaalabakteereita, ja lääkkeitä kehitettiin kilvan. Olin silloin juuri suorittanut astronautin koulutukseni loppuun.
Kuitenkaan mikään antibiootti tai muu lääke ei onnistunut parantamaan ihmisiä taudin levitessä yhä laajemmalle ja laajemmalle. Kun Yhdysvaltojen presidentti vaimoineen sairastui ja lopulta myös kuoli, pelko levisi kulovalkean tavalla ympäri maailmaa. Myös minä pelkäsin silloin.
Sairastuneet kuolivat poikkeuksetta muutama viikko taudin oireiden ilmestymisestä. Heidän ihonsa oli polttavan kuuma, taudin edetessä puhkesi rakkuloita, ja lopulta kuume poltti ihmisen hengiltä. Oma isäni sairastui tautiin ensimmäisten joukossa. Heti ymmärrettyään oireensa isä tappoi itsensä – hän ei halunnut taudin määräävän itseään.
Kun yhä enemmän ja enemmän ihmisiä kuoli eikä kukaan osannut tehdä mitään tilanteen parantamiseksi, päätettiin lähettää mahdollisimman paljon ihmisiä avaruuteen. Toiveena oli, että voisimme palata, kun epidemia olisi ohi. Ryhmät pyrittiin pitämään pieninä, jotta mahdollisen taudin leviäminen olisi helppo pysäyttää.
Itse olin onnekas päästessäni 23. avaruuteen lähetettävään ryhmään. Yhteensä ryhmiä oli viitisenkymmentä ja lähteviä ihmisiä noin 500. Meidän määränpäämme oli Kuun eteläinen puoli. Kuuhun lähetettiin yhteensä neljä retkikuntaa, koska uskottiin bakteerin leviävän kosketuksen avulla, jolloin mitään vaaraa ei tulisi olemaan jos pysyisimme erossa toisistamme.
Pian ilmeni, että ainakin seitsemässä retkikunnassa oli puhjennut tautitapauksia. Silloin tutustuin paremmin Ianiin. Ian oli reilun kolmenkymmenen. Hänen perheestään kukaan ei ollut sairastunut, mutta hän oli joutunut jättämään heidät kaikki Maahan. Ian ymmärsi minua ja kuunteli.
Välillä tuntui kuin voisimme unohtaa koko sairauden. Kaikki miljoonat kuolleet. Kaikki menettämämme ihmiset. Uusia sairastapauksia ei ilmennyt ja elämä tasoittui lähes normaalin veroiseksi. 11 kuukautta lähtömme jälkeen ensimmäiset retkikunnat lähetettiin takaisin Maahan – se oli kuitenkin virhe.
Kaikki kymmenen retkikunnan jäsenet sairastuivat ja kuolivat, vaikka eivät löytäneet ainuttakaan elossa olevaa ihmistä. Tämän jälkeen paluuta on yritetty muutaman kerran uudelleen ja aina päätös on ollut täysin sama. Ihmiskunta on kutistunut pariinsataan avaruudessa piilottelevaan ihmiseen.
Nyt olemme olleet täällä niin kauan, että toivo palaamisesta on täysin kuollut. Ehkä joskus tuhansien, miljoonien vuosien kuluttua maapallolla on taas ihmisten kaltaisia yksilöitä. Joitakuita, jotka rakastavat ja vihaavat täydellä sydämellään. Tekevät huonoja päätöksiä ja yrittävät parantaa kaiken. Tuhoavat ja rakentavat.
Käännyn katsomaan viereeni ilmestynyttä miestä: lähes olkapäille yltävät hiukset on selvästi vedetty sykerölle niskaan ja silmissä loistaa tuttu pilke. Ian kietoo kätensä ympärilleni ja rutistaa minut vasten itseään. Hänen kasvoistaan näkee, että jokin on pahasti pielessä.
”Evelyn, happivarastot ovat ehtyneet. Happi ei riitä enää edes vuorokaudeksi. Olen pahoillani”, miehen ääni kuuluu mikrofonista hieman jäljessä hänen suunsa liikkeistä.
”Me olemme tienneet sen jo kauan.”
Ian kääntyy palatakseen alukselle, mutta kääntyy sitten takaisin ja vetää minut uudelleen syliinsä. Tunnen kuinka kyynel valuu poskelleni. Tartun hänen valkoisen hansikkaan verhoamaan käteensä ja askeleeni kuljettavat minua eteenpäin. Paikka, johon vien miehen ei ole millään lailla merkityksellinen muille. Mutta minulle se on tärkeä. Se on paikka, jossa niin monena iltana katsoimme väheneviä valoja ja haaveilimme.
Päästän irti miehen kädestä. Avaruuskypärän irrottaminen vie aikaa, mutta lopulta sen lukitus loksahtaa auki, ja nostan sen pois. Katsoin viimeisen kerran maapalloa, ja painan sitten huuleni miehen huulille. Lopussa on vain minä, hän ja pimeys.