Naiset ovat kuin kaadot, Oliver/OC, Fred/OC, K11 20/20, +1, VALMIS

[Chibi]

Nimi: Naiset ovat kuin kaadot
Kirjoittanut: Chibi
Ikäraja: K11
Genre: Romance, fluffy
Paritukset: Oliver/OC, Fred/OC
Varoitukset: alle 16- vuotias harrastamassa seksiä (Antaa ymmärtää, mutta ei kuvaile tarkemmin)
A/N: Helppolukuista romanttista ja käsittääkseni viihdyttävääkin tarinaa Weasleyn kaksosista, näiden lapsuuden ystävästä ja Oliver Woodista, sekä muista sivuhahmoista, jotka monesti jäävät liian vähälle huomiolle.Olen halunnut kirjoittaa tämän tarinan pitkään ja vihdoin inspiksen iskettyä (jostain laatikosta se löytyi ystävän kysyttyä lisää ficcejä luettavaksi) päätin sen tuoda julki... Toivottavasti pidätte heistä yhtä paljon, kuin minä ja hän. 

-
"Oliver Wood on niin vanha ja huispausriippuvainen, ettei häneen kannata ihastua."
"Ota ennemmin jompikumpi meistä", George sanoi virnistäen. "Tai molemmat", Fred jatkoi hymyillen.
-


1.   Nuppineuloja lattialla

Ulkoilma oli jo viilennyt, mutta rohkelikkotornissa kuhistiin kuin muurahaispesässä kesäkuussa. Ja vaikkei huispauskausi ollut vielä alkanutkaan, joukkueet harjoittelivat kovaa kyytiä. Tai no, Rohkelikko-joukkue harjoitteli.
"Asia saattaa johtua Woodin voitonhalusta", joku väläytti, mutta kukaan ei välittänyt. Juuri siitä se varmasti johtuikin, mutta hävittyjen vuosien jälkeen rohkelikot olivat valmiit antamaan Woodille anteeksi joukkueen rääkkäämisen, vaikkeivat muut harjoitelleetkaan. Voisihan se olla, että tänä vuonna viimeinkin onnistaisi. 

13-vuotias Lucy Harrison istui oleskeluhuoneessa odottamassa, josko kaksoset kohta palaisivat lenkiltä, jolle Wood oli koko joukkueen patistanut ulkona alkaneesta räntäsateesta piittaamatta.
Pian muotokuva-aukosta ilmestyikin pirteä kapteeni ja kuusi tympääntynyttä joukkuelaista... Kaikki läpimärkinä. Muut laahustivat suoraa makuusaleihin vaihtamaan vaatteita, mutta Fred ja George istuutuivat Lucyn jo valtaaman pöydän ääreen ja pudistelivat räntää takeistaan ja hiuksistaan lattialle, sekä Lucyn päälle. 
"Oliko hyvä lenkki?" Lucy kysyi piruillen. Fred narahti mitäänsanomattomasti, mutta George pudisti päätään. "En nyt sanoisi, että hyvä, mutta jotain uutta. Tiedäthän, meidän kapu, Oliver, on kohta täysi-ikäinen", hän jatkoi, koppasi samalla Lucyn pään kainaloonsa ja osoitti Oliveriä, joka oli jo vetänyt takin päältään ja istahtanut takkatulen ääreen autuaan näköisenä. "Ja hänellä oli kerrankin loistoidea", Fred jatkoi virnistäen. Lucy katsahti ensin Oliveriin ja sen jälkeen Frediin. Kysyvän ilmeen jälkeen Fred virnisti uudestaan ja sanoi: "Järjestetään rohkelikko-porukalla pikkujoulut joulukuun alussa!"
Lucy katsoi Oliveria pitkään, muttei keksinyt todeta kaksosille mitään pikkujouluista. Hänellä oli pieni aavistus siitä, mitä niistä saattaisi seurata. "Olen yhä sitä mieltä, että hän on hyvännäköinen", Lucy sen sijaan tokaisi saaden kaksoset nauramaan, Fredin hieman hämmentyneenä, ja Georgen toteamaan; "Ja minä olen yhä sitä mieltä, että hän on liian vanha sinulle"

***
Oliver juoksi portaita viidennestä kerroksesta kolmanteen. Lockhart ei olisi mielissään, jos hän olisi jo toisen kerran myöhässä samalla viikolla. Eiliset treenit olivat venyneet, herätyskello jättänyt herättämättä ja nyt oli vielä aamupalakin syömättä. Kolkot käytävät olivat tyhjät lukuunottamatta Oliveria ja ruskeahiuksista tyttöä, johon Oliver kirjaimellisesti törmäsi kääntyessään kulman taakse.

Oliver horjahti, mutta tyttö menetti tasapainonsa täysin ja oli melkein kaatua. Oliverin pitäjän vaistot heräsivät. "Naiset ovat vähän kuin kaadot. Jos saat sen kiinni oikeaan aikaan, saatat voittaa", oli joku joskus hänelle sanonut.
Oliver tarttui tyttöä kiinni selästä ja kädestä ja pysäytti kaatumisen juuri, ennen kuin tämä löi päänsä kaiteeseen. "Koppi", Oliver sanoi hymyillen ja katsoi punastunutta tyttöä, jolta oli kaiken lisäksi levinnyt nuppineulapaketin sisältö pitkin lattiaa kaatuessa.
Oliver päästi tytöstä irti ja alkoi sitten yhdessä tämän kanssa kerätä nuppineuloja. Syyhän oli oikeastaan hänen... Ja hän myöhästyisi joka tapauksessa.

Ojentaessaan keräämänsä nuppineulat tytölle Oliver hymyili. "Anteeksi hirveästi, Oliver Wood, jos haluat kertoa opettajallesi kenen takia olet myöhässä", hän sanoi virnistäen, saaden tytön taas punastumaan, mutta kuitenkin vastaamaan selkeästi; "Kyllä minä sinut tiedän. Olen seurannut Rohkelikko-joukkuetta ykkösluokalta asti... Olen Lucy Harrison, kauhukaksosten lapsuuden kaveri." Oliverilla meni hetki järjestellä kaikki päässään. Sitten naksahti. "Nyt kun sanoit, niin kyllähän minäkin tiedän, kuka sinä olet. Olet monesti ollut kentän laidalla seuraamassa harjoituksia ja niiden jälkeen pukuhuoneiden luona odottelemassa Frediä ja Georgea”, Oliver vastasi jopa vähän kysyvästi. Lucy nyökkäsi hymyillen. ”Sittenhän varmasti tiedät jo tulevista pikkujouluista?" poika vielä kysyi saaden Lucyn nyökkäämään uudestaan. ”Kaksoset mainitsivat jotakin... Mutta niihin on ilmeisesti vielä aikaa.” Oliver nyökkäsi, nosti laukkunsa ja kääntyi lähteäkseen. Käännyttyään hän vilkaisi vielä olkansa yli ja sanoi; "Toivottavasti näemme siellä", ja iski tytölle veikeästi silmää. Puna, joka oli juuri laskenut Lucyn kasvoilta, kipusi sinne takaisin.

***

Lucy istui lounaalla suuressa salissa ja näytti typertyneeltä. Hänen edessään oli vielä tyhjä lautanen, kun kaksoset vihdoin suvaitsivat liittyä hänen seuraansa.
Fred ja George istuutuivat molemmin puolin tyttöä. Molemmat alkoivat lappaa perunamuusia ja lihakastiketta lautaselleen vihannekset unohtaen. Lihaa, perunaa, leipää, levitettä, lautanen oli täydellinen. Fred oli juuri laittamassa ensimmäistä haarukallista suuhun, kun huomasi Lucyn tuijottavan ikkunasta ulos haikean sekainen ilme kasvoillaan.
 
”George, se on taas tuo ilme”, Fred sanoi, kuin olisi puhunut tuomiopäivästä. George henkäisi liioitellusti ja kietoi sitten kätensä Lucyn hartioille. ”Kerro kuka se on”, hän kuiskasi ja yritti katsella, mihin suuntaan tyttö vilkuili. Harmillisesti, vain ikkunaan. ”Mitä... Kuka... Mikä...?” Lucy kysyi kuin horroksesta heräten. Kaksoset katsoivat toisiaan pitkään ja alkoivat nauraa. ”Sinulla on tuo ilme aina, kun olet ihastunut”, George naljaili. Fred hymyili vieressä ja katsoi Lucy suoraa silmiin. ”Olemme tunteneet sinut kohta neljätoista vuotta, joten turha väittää vastaan”, Fred vielä sanoi, sekä varmisti ja vakuutti, että he eivät kertoisi kenellekään. Eiväthän he olleet kertoneet koskaan ennenkään.
Lucy huokaisi ja vilkaisi sitten pöydän päähän, jossa Oliver Wood ja muutama muu kuudesluokkalainen istuivat syömässä ja nauramassa.
Lucyn suu mutristui. Hän huokaisi hiljaa ja nopeasti; "Oliver Wood..."

Fred ja George miettivät hetken nauraako vai itkeä, mutta päättivät ensin kuunnella, mikä tässä oli syynä, sillä vielä pari päivää sitten Lucy oli vain sanonut heidän kapteeniaan hyvän näköiseksi. Jotain oli siis tapahtunut.
"Onko jotain tapahtunut?" Fred aloitti.
George nielaisi ruokansa Fredin mulkaistessa tätä ja jatkoi; ”Ahdisteliko hän?”
"Heittikö hän sinuun herjan?"
"Lukitsi Murjottavan Myrtin vessaan?"
"Tai Voron siivouskomeroon?"
"Heitti lohikäärmeen munalla?"
"Avasiko hän salaisuuksien kammion?"
Ideoiden käydessä toistaan hullummiksi, Lucy päätti laittaa pelin poikki. 
"Hei hei hei!!! Tuo kuulostaa ihan siltä, kuin ihastuisin vain pahoihin tyyppeihin" Lucy sanoi vähän jopa hymyillen. Fred ja George olivat selvästi keksineet vielä lisää ideoita, mutta vaihtoivat lannistetun oloisina puheenaihetta. ”Olithan joskus ihastunut Percyyn”, Fred huomatti. George naurahti jatkaessaan; ”Ja Percy on paha.” Lucy ei välttämättä olisi halunnut muistaa kyseistä kohdetta, muttei voinut väittää vastaankaan. Ja kyllähän Percy oli vähän paha. Tai ainakin kunnianhimoinen. Toisaalta, niin oli Oliverkin.


Lucy joutui siis selittämään, mitä aiemmin aamulla oli tapahtunut. Kuinka hän oli kävellyt käytävässä tulossa Lipetitin luokasta hakemasta nuppineuloja McGarmivalle, kun kulman takaa Oliver Wood oli syöksynyt häntä päin ja melkein kaatanut hänet.
"En kuitenkaan ehtinyt kaatua, sillä Oliver otti minut kiinni... Ja hän auttoi keräämään kaikki pudonneet nuppineulat ja esitteli itsensä ja kun esittelin itseni hän sanoi "Ai se Lucy" ja sitten hän kysyi pikkujouluista ja että olenko tulossa sinne", Lucy veti henkeä mutta jatkoi nopeasti, etteivät Fred ja George saisi lisää ideoita siitä, mitä Oliver olisi sitten tehnyt, "Sitten hän sanoi ’Toivottavasti näemme siellä’ ja iski minulle silmää", Lucy lopetti sekaisen oloisena ja punastui hieman.
Fred huokaisi ja ojensi Lucyn lautasen Georgelle, joka alkoi lappaa sille ruokaa.
"Älä ymmärrä väärin", Fred aloitti, "Olet tosi suloinen, mutta", George jatkoi kauhoessaan perunamuusia Lucyn lautaselle, "Oliver Wood on niin vanha ja huispausriippuvainen, ettei häneen kannata ihastua."
"Ota ennemmin jompikumpi meistä", George sanoi virnistäen. "Tai molemmat", Fred jatkoi hymyillen.
"Me voidaan puhua kapulle, jos haluat", hän vielä vakuutteli Lucylle, joka koetti saada Georgen lopettamaan ruoan lappauksen. "Tehdä vähän sellaista salapoliisin työtä", George jatkoi ojentaessaan Lucylle tytön normaaleihin ruokamääriin nähden aika täyden lautasen, ja iski tälle silmää. ”Eihän sitä koskaan tiedä, jos tämä ihastus numero 107, vaikka tärppäisi”, Fred vielä sanoi kulmiaan kohotellen samalla, kun alkoi syödä ruokaansa. ”Sitä paitsi pikkujouluihin on vielä yli kuukausi aikaa, ehdit ihastua ainakin kymmenen kertaa uudestaan ennen niitä”, George sanoi hymyillen ja saatuaan Lucylta pienen hymyntapaisen takaisin, kääntyi sitten omaan lautaseensa päin. Lucy vilkaisi vielä pöydän päätyyn päin, mutta kääntyi äkkiä takaisin ja koetti rauhoittua. Hänen olisi pakko keskittyä muinaisten riimujen tunnilla.




A/N: Chibi kiittää lukemisesta ja pyrkii lisämään osia tasaiseen tahtiin
     Kommentit aina toivottuja <3

[Röhkö]

Ah, Oliveria ja Frediä samassa ficissä, hienoa! En olekaan näistä pojista lukenut pitkään aikaan.
Ennakko-odotuksia minulla ei ollut, koska et ollut laittanut alkuun yhteenvetoa (suosittelen, jotta mahdollisimman moni saa sysäyksen lukemiselle).

Fici oli helppolukuinen ja eteni mukavalla tahdilla.  Ehkä OC-Lucysta olisi voinut olla enemmän tietoa. Ainakin hän vaikuttaa suorasukaiselta: siis kuka hullu paljastaa kaksosille, kehen on ihastunut? En minä ainakaan! ;)
Kaipaisin lisää kuvausta Lucyn ulkonäöstä ja taustasta.

Pari kirjoitusvirhettä/kohtaa, joista en pitänyt, huomasin:

Ulkoilma oli jo viilennyt, mutta rohkelikkotornissa kuhistiin, kuin muurahaispesässä kesäkuussa.

Ei pilkkua.

Pian muotokuva-aukosta ilmestyikin yksi pirteä ja kuusi tympääntynyttä rohkelikkoa...

Ehkä paremmin sopisi: "yksi pirteä rohkelikko ja kuusi tympääntynyttä rohkelikkoa, koska tuo yksi-muoto ei voi viitata monikkoon... tietääkseni. Omaan korvaan kuulosti oudolta.

Fred narahti mitäänsanomattomasti

Hahaha, toisaalta tämä nauratti :D

"Hei hei hei!!!

Hmm, kolme huutomerkkiä ei toimi tehostekeinona minuun.

Lisäksi olisi hyvä, jos sitaatit olisivat omalla rivillään eivätkä keskellä virkkeitä.

Olihan siellä tietysti hyvääkin! Esimerkiksi vertaus, joka otsikossakin on, oli mainio. Sopii Oliverin sporttiseen elämäntyyliin, vaikka hän ottikin kaato-ohjeen melko kirjaimellisesti. Itsehän ymmärsin koko "naiset ovat kuin kaadot" -jutun kaksimielisesti.. :D Pidin kovasti virnistelevästä ja hieman hajamielisestä Oliveristasi - kaanonista jäi minulle vähän turhan tuima ja tosikkomainen mielikuva hänestä. Ihan Oliverin tyylistä, että hän ei kiinnitä hirveästi huomiota siihen, mitä pelikentän laidalla tai harjoitusten jälkeen tapahtuu.

Kaksoset taas olivat hyvin lähellä IC:tä; "unohtivat" vihannekset lautaseltaan, suunnittelivat pikkujouluja ja kiusoittelivat kaveriaan. Fredin ja Georgen saaminen eläviksi on vaikeaa, kokeiltu on! Huumori on nimittäin yksi vaikeimmista viihdyttämisen lajeista.

"Avasiko hän salaisuuksien kammion?"

Hehheh. Tyypillistä mustaa huumoria Freorgelta!

Jään odottelemaan, miten hahmot kehittyvät ja kuinka tapahtumat etenevät. Hyvää uutta vuotta ja inspiraatiota!

- Röh

[Nyyhti]

Tämä vaikuttaa todella mielenkiintoiselta! Olen lukenut hyvin harvoja pidempiä ficcejä, joissa kaksoset ovat olleet suuressa roolissa. Heidän kanssaan aina hieman pelottaa, onnistuuko kirjoittaja mitenkään pääsemään edes lähelle heidän mahtavaa luonteenlaatuaan, mutta olit minusta onnistunut aivan loistavasti. Pidin erityisesti tuosta salaisuuden kammion avaamisesta (muutenkin oli mukavaa, kuinka hyvin tämä oli sidottu ajallisesti kirjan tapahtumiin) sekä ruoan lappaamisesta lautaselle. Se oli kaiken kaikkiaan hyvin pieni ele, mutta juuri senkaltaiset teot kertovat hahmoista usein eniten: sanomatta mitään toisilleen kaksoset vain tiesivät, että nyt on aika latoa Lucyn lautanen täyteen ruokaa.

Minä puolestani ihastuin aika tavalla siihen, että Lucy vain on, eikä hänestä kerrottu niin valtavasti Usein uusia hahmoja esitellessä tulee kerrottua kovin paljon juurikin ulkonäöstä, mikä on minusta harvoin kovin luontevaa, ja niinpä minusta oli kiva, että siihen ei tässä erityisemmin pureuduttu. Toki jossain välissä haluan kuulla hänestäkin, mutta loppujen lopuksi ulkonäkö on aika toisarvoinen seikka.

Oliverin hahmo oli kuitenkin ehkä kaikkein onnistunein. Minulla on hänestä kohtalaisen vahva mielikuva, ja monesti tuntuu, että ficeissä häntä pidetään ihan hulluna nipottajana, mitä hän ei onneksi tässä ollutkin (jonkin verran vain, kuten kuuluu ).

Otsikosta piti myös sanoa sananen. Se oli tavallaan todella mielenkiintoinen ja sen perusteella avasin tämän ficin, mutta toisaalta siinä myös häiritsee minua jokin, ehkä liika suorasukaisuus tai muotoilu ("kaadot" kuulostaa jotenkin kummalliselta). No joo, olipa hieno urputus, kun en osannut edes perustella, mutta lopputuloksena lienee kuitenkin, että otsikko oli erottuva.

Toivottavasti jatkat tosiaan pian!

[Chibi]

Merlin  vieköön! Siis herranjestas oonkohan mä koskaan saanut näin pitkiä kommentteja? :O En ainakaan samaan ficciin.

No ensimmäisenä Chibi tietenkin kiittää ja koettaa sitten parhaansa mukaan vastata näihin epäkohtiin ja muihin mukaviin mitä löysitte

Lucy aukeaa pitkin ficciä Itselle tuntuu luontevalta kertoa hänestä vähä vähältä enemmän tietoa, kuin pläjäyttää kaikki kerralla. Jos se hankaloittaa jonkun lukemista, niin pahoittelen o/ Muut hahmot olen yrittänyt pitää sellaisena, kuin olen itse nähnyt heidät kirjoissa ja elokuvissa. Hienoa, että Nominalin mielestä ollaan kivasti sidottu kirjan tapahtumiin ajallisesti. Siihen on pyritty

Röhkölle vielä erityismaininta siitä, miten ihminen onnistyy löytämään varmaan 28 kertaa luetusta tekstistä vieläkin tavallaan aivopieruja. Koetan katsoa, kuinka niitä saisi vähän enemmän ihmisten muotoon. En kuitenkaan aio siirtää virkkeitä omille riveilleen, koska itselle tuntuu luontevammalta kirjoittaa (ja lukea) niin, että selkeästi sama aika, myös virkkeet, ovat samassa kappaleessa. (Jos yhtään selvensi )

Toivottavasti tämä avasi edes vähän, toivottavasti eksytte kommentoimaan myös seuraavaa osaa, kun se tänne pelmahtaa
Kitoos~

[skylar]

Aww haha. Mainio aloitus! Tätä luki pieni hymy huulillaan. Todella piristävän suloista näin harmaana tammikuuna!

Lucy vaikuttaa hyvältä hahmolta. Sait hänet heti kivasti tarinaan mukaan, et selittänyt liikoja, joten hän tuntui vain aidosti kuuluvan tähän maailmaan! Oliverille Lucy esittäytyi "kauhukaksosten lapsuuden kaverina." Jos hän olisi Fredin ja Georgen kaveri lapsuudesta asti, niin luultavasti myös muutkin Weasleyt olisivat hänen kavereitaan. Jos hän olisi pelkkä koulusta saatu kaveri, tuntuisi se luontevammalta, etteivät muut ehkä tunne häntä mitenkään erikoisesti (jos siis yrittää järkeistää tätä tekstiä kirjoihin sopivaksi, kuten minä teen).

Ensimmäinen luku oli kovin lyhyt eikä mitään vielä oikeastaan tapahtunut, mutta tätä tekstiä oli tosi miellyttävää lukea. Tekstissä oli hyvä kappalejako ja kirjoitus itse oli selkeää. En nähnyt juurikaan kirjoitusvirheitä tai muita painopaholaisia. Oli hauskaa, kun mainitsit Lucyn ihastuneen Percyyn! On helppo kuvitella kaksosten kauhistusta kun he saivat aikoinaan kuulla siitä! Fred ja George muistuttivat minusta jostain syystä tässä tekstissä melkein Aku Ankan veljenpoikia! Sellaisia ahkeria velmuja.

Jään odottelemaan seuraavaa osaa mielenkiinnolla.

[Chibi]

Hyvää huomenta kaikille! Arkeen paluun kunniaksi tänään tulee lisää tekstiä. Onhan tässä jo aikaa mennytkin
Skylaria kiitän vielä kommentista. Kiva, että tarina miellyttää Siihen, että Lucy esitteli itsensä "kauhukaksosten lapsuuden kaverina", vaikka toki on kaveria muiden weasleydenkin kanssa, oli minun mielestäni luonnollista, koska kaksoset olivat kakkosvuonna ainoat Weasleyt, jotka pelasivat huispausta. Percy toisaalta olisi samalla luokalla Oliverin kanssa... Meh-  Tässä teille lisää luettavaa

2.Lenkille satoi tai paistoi

Lucy makasi sängyllään ”Taikuuden Historia”- kirjaa lukien, kun Katie astuessaan sisään suunnilleen pamautti oven auki ja heitti pelihanskansa sängylleen. Lucy kääntyi ympäri sängyllään vain kohdatakseen suosikki huone- ja luokkatoverinsa hymyilevät kasvot. ”Teillä kesti pitkään”, Lucy sanoi hymyillen ja nousi nostamaan kamiinan viereen pudonneen hanskan ritilälle kuivumaan. ”Oikeastaan kävin kylvyssä samalla”, Katie vastasi alkaen samalla riisua kaapua yltään. Lucy nyökkäsi ymmärtävästi ja istui takaisin sängylleen. ”Oliko hyvät treenit?” hän kysyi tytöltä, joka kohautti olkiaan ja pyöräytti vähän silmiään. ”On epäreilua, että Luihuiset saavat kaikki hyvät harjoittelupäivät, kun heidän pitää treenauttaa uutta etsijäänsä”, Katie vastasi sanoen lainatun lauseen ylidramaattisesti ja päätään pyöritellen. ”Eikä siinä vielä mitään, mutta kun Oliver vielä raahaa meidät voitonhaluissaan lähes kaikkina vapaina aikoina kentälle... Ja kun kenttä ei ole vapaa, niin lenkille”, Katie vielä huokaisi ja lysähti sitten sängylleen, joka oli sopivasti Lucyn oman vieressä. Lucy kääntyi kyljelleen ja yritti puhaltaa Katien korvaan saadakseen tämän kääntymään, mutta turhaan. ”Ainakin pysyt hyvässä kunnossa”, Lucy huomautti ja tökkäsi Katien kylkeä saaden tämän nauramaan. ”Kyllä sitä pysyisi vähemmälläkin... Tule seuraavalla kerralla mukaan juoksulenkille. Oliver tuskin estäisi”, Katie vastasi kääntyen vihdoin Lucyyn päin. Lucy huokaisi syvään ja katsoi sitten Katieta todella pahalla ilmeellä, joka viesti syvää epäuskoa. ”Oletko tosissasi?” ”Sinusta vai Oliverista?” Katie kysyi hymyillen, vaikka tiesikin vastauksen. ”Minusta tietenkin. En yhtään epäile, etteikö Oliver olisi valmis treenauttamaan faneistaan varapelaajia”, Lucy vastasi ivallisesti nauraen. Myös Katie hymyili leveästi ja ehkä jopa vähän viekkaasti.

***

Ennen lounasta, taikuuden historian tunnin jälkeen, oli Lucy totaalisesti kadottanut Katien ja tuhrannut tämän etsimiseen niin paljon aikaa, että joutuisi syömään kiireessä.

Suuri Sali oli melkein tyhjä tytön astuessa sinne, kaikissa pöydissä ei enää edes istunut ketään ja niissä joissa istui, istui vain muutamia. Lucy istui ovien puoleiseen Rohkelikko-pöydän päätyyn niin, että pääsisi lähtemään tunnille mahdollisimman nopeasti syötyään. Tyttö laski laukkunsa penkille ja ruokaa ottaessaan yritti toisella kädellä kaivaa laukusta muodonmuutosten kirjaa. Laukku kuitenkin putosi, mikään ei hajonnut, mutta laukkua nostaessaan Lucy ei huomannut poikaa, joka oli jättäytynyt juuri lähteneestä joukkiosta puhuakseen ruskeatukkaiselle tytölle.

”Harrison?” Lucy säpsähti puhuteltaessa ja tiesi tunnistaneensa äänen, mutta ihmetteli syvästi, miksi kyseinen henkilö puhuisi hänelle. Lucy käänsi päätään kohdatakseen nyt pöydän yli kumartuneen Oliver Woodin kasvot. ”Niin?” Oliver hymyili valloittavasti ja Lucylla oli hieman vaikeuksia olla kääntämättään päätään pois, ettei hän punastuisi. ”Muistin oikein”, poika vastasi ja jatkoi sitten; ”Näin Katien-” Lucy oli nyt varma, ettei punastuisi, enemmän tuntui siltä, että kaikki veri pakeni hänen kasvoiltaan, ”-ja hän sanoi, että haluaisit mahdollisesti lähteä lenkille joukkueen kanssa. Kysyi sopiiko se minulle? On vain pari kysymystä...” Lucy yritti syödä Oliverin puhuessa, mutta edes yksi hänen lempiruoistaan, kala ja perunat ei tuntunut menevän alas millään. Sitä, johtuiko se Oliverista vai siitä, että Katie oli kieroillut hänet joukkueen lenkille, Lucy ei tiennyt.

”Oletko luihuisen vakooja?” Oliver kysyi niin vakanava, että aluksi lähes huvittuneen Lucyn oli pakko uskoa, ettei poika vitsaillut.
”En...”
”Korpinkynnen? Puuskupuhin?”
”En...”
”No, sitten voit tulla”, Oliver sanoi hymyillen ja oli lähdössä, mutta kääntyi vielä; ”Aulassa, kuudelta, satoi tai paistoi.” Lucy ei osannut kuin nyökätä. Pojan lähdettyä hän yritti vielä syödä, mutta tuli sitten siihen tulokseen, että ruoka ei millään mennyt alas. Seuraava tuntikin alkaisi ihan pian, joten hänen oli pakko nousta pöydästä syömättä melkein mitään. Lucy päätti etsiytyä oppitunnille, jonka aikana voisikin miettiä, mitä tekisi Katien kanssa. Tavalla tai toisella hänen pitäisi kai olla kiitollinen, mutta toisaalta, hän joutuisi juoksemaan.

***

”Älä yritä, sinä pidät huispauksesta! Olet huipausfriikki”, Katie sanoi Lucylle, joka vaihtoi päälleen vaatteita, joilla pystyisi juosta ulkona alkaneessa pienessä tihkusateessakin. Tyttö katsahti ystäväänsä olkansa yli murhaavasti. ”Pidän huispauksesta... Sinä hoidit minut juoksulenkille”, hän vastusti saaden Katien kohauttamaan olkapäitään. Hetken hiljaisuuden, jonka aikana Lucy yritti olla murjottavinaan ja Katie laittaa hiuksiaan, jälkeen Katie avasi suunsa. ”Voin laittaa hiuksesi letille”, hän tarjoutui hymyillen, omat hiukset nyt jo kiinni. Lucy hymyili takaisin ja istuutui Katien sängyn reunalle.

Lucyn lyhyet hiukset eivät aivan yltäneet normaalille poninhännälle, joten hän piti niitä pääasiassa auki, mutta kun ne olivat kiinni, ne olivat kahdella ranskanletillä. Se oli ollut alunperin Katien idea. Ja Katie teki maailman parhaat raskanletit.

”Saanko nyt juonitteluni anteeksi?” Katie kysyi saatuaan letit valmiiksi. Lucy kokeili hiuksiaan ja vastasi virnistäen; ”Laitetaan harkintaan.” Katie katsoi rannekelloaan vain todetakseen, että heidän olisi pakko lähteä. ”Yritä sitten edes jutella kapun kanssa.. Ja päästä seuraavalle lenkille ihan itse”, Katie vielä varmisti silmää iskien avatessaan ystävälleen oven portaikkoon. Lucy hymyili vähän punastuneena. ”Olet paras”, hän sanoi Katielle, joka pyöräytti silmiään vastatessaan; ”Minä tiedän.”

***

Tunnin kestänyt lenkki päättyi huispauskentän luokse, missä Oliver vielä jakoi pelaajilleen, ja Lucylle, ohjeet, jotka joukkueen jäsenet olivat kuulleet jo kymmeniä kertoja; ”Muistakaa venytellä, käykää suihkussa, kuivatkaa kunnolla, ettette vilustu, katsokaakin, että tulette seuraaviin harjoituksiin”, ja muuta vastaavaa. Katie katsoi jo käsiään venyttelevää Lucya huvittuneena, edellä mainittu oli nimittäin varma, että kyseinen tyttö oli ainoa, joka oikeasti kuunteli Oliverin ohjeita.

Lopulta Oliver taputti kerran kätensä yhteen merkiksi puheensa loppumisesta. Joukkue säpsähti hereille kuin koomasta ja Oliver huomasi sivusilmällä Georgeen nojanneen Fredin kaatuneen nurmikolle. Joukkuelaiset kääntyivät lähteäkseen ja Lucy seurasi esimerkkiä, mutta huomasi jonkun tarttuvan kevyesti häntä olkapäästä.

”Harrison, onko sinulla hetki aikaa?” Oliver kysyi Lucyn käännyttyä katsomaan olkansa yli. Jossain hieman kauempana Katie hoputti joukosta jääneitä kaksosia pois paikalta. Lucy ja Oliver eivät olleet puhuneet mitään koko lenkin aikana, joten tässä olisi hänen tilaisuutensa.

Lucy yritti tasata hengitystään. Hän tiesi näyttävänsä kauhealta lenkistä punehtuneen naaman valuessa vettä ja hikeä, parin ruskean suortuvan irrottua letistä johonkin otsalle ja märkien vaatteiden liimautuessa ihoon. Eikä hän kyllä voinut kehua suoritustaankaan, hän ei ollut koskaan ollut hääppöinen juoksija ja oli nyt erittäin ylpeä itsestään pysyttyään joukkueen tahdissa.

”Miten on, torstaina uudestaan? Tarkistan jos kenttä on vapaa, niin voitaisiin vaikka katsoa, kuinka käsittelet kaatoa. Kaksoset väittivät, että olet pelannut heidän kanssaan, etkä ole ollenkaan pahempi?” Oliver kysyi, eikä Lucy ollut oikein varma, mitä tähän pitäisi vastata. Hän halusi pomppia riemusta ja melkein huutaa myöntävän vastauksen, mutta sekä aivot, että jalat huusivat sitä vastaan. ”Eiköhän se käy...” Lucy sai lopulta vastattua, vaikka pelkäsi pääsisikö edes äskeisen lenkin jäljiltä huomenna sängystä ylös. Oliver nyökkäsi myöntävästi. ”Kuudelta, suuren salin edessä, satoi tai paistoi”, poika vielä jatkoi ja saatuaan Lucylta nyökkäyksen lähti pikkuhiljaa lipumaan linnaa kohti tyttö tiukasti perässään.

Oliverin askelet olivat pitkiä, Lucy oli huomannut sen jo lenkillä. Tai ehkä Lucyn askelet olivat lyhyitä, hän ei ollut varma. Kuitenkin Lucysta tuntui, että hän joutui tehdä enemmän töitä nyt Oliverin, kuin vaikka yleensä kaksosten perässä pysymiseen. Märkä maa narskui jalkojen alla, ulkona oli alkanut ehkä vähän jo pakkastaa. Muita joukkuelaisia ei enää näkynyt, kaikki olivat kai jo suihkussa tai kylvyssä.
 
Koko matkan he kulkivat hiljaa. Linnan ovilla Lucysta vaikutti siltä, kuin Oliver olisi aikonut sanoa jotakin, mutta koko matkan portaikossakin he kulkivat vaiti. Lopulta he saapuivat oleskeluhuoneeseen, joka oli jo täysin tyhjentynyt. Sanaakaan sanomatta molemmat astelivat kohti omia makuusalejaan, kun Oliver lopulta aukaisi suunsa: ”Harrison-” ”Sano vai Lucy”, Lucy korjasi, sillä hänestä tuntui kiusalliselta pojan puhutellessa häntä sukunimellä. Tyttö vannoi nähneensä vanhemman kasvoilla jonkun hymyntapaisen ennen kuin tämän jatkoi; ”- Muista venytellä ja kuivata itsesi kunnolla, ettet vilustu.” Lucy hymyili. Vaikka Oliver sanoi noin luultavasti joka ikiselle joukkuelaiselle vähintään kerran treenien jälkeen, koska ei halunnut käyttää varapelaajia, sanat lämmittivät. ”Joo... Sinä myös, olisihan se paha, jos kapteeni olisi pelissä puolikuntoisena. Hyvää yötä”, Lucy vastasi yrittäen kuulostaa mahdollisimman luonnolliselta, tietämättä itse ollenkaan kuinka hyvin siinä onnistui. Tällä kertaa Oliver hymyili vastatessaan hyvän yön toivotukseen.

Lucy lähti kiipeämään portaita leveä hymy kasvoillaan. Hän ei ollut ollut aivan surkea lenkillä ja pääsisi torstaina kokeilemaan pitkästä aikaa kaadon käsittelyä ja ensimmäistä kertaa muun, kuin jonkun Weasleyn kanssa. Nyt hän menisi suihkuun ja nukkumaan... Jos enää saisi unta.



A/N: Chibi kiittää lukemisesta ja toivoo kommentteja yhtä suurella innolla, kuin aina ennenkin

[Nyyhti]

Naaawww, tämä on niin ihanan söpöä! (: Jostain syystä en erityisesti pidä Lucysta - en minä mitään tiettyä piirrettä hänessä vihaakaan, mutta kuitenkin. Sen sijaan Oliver on aivan ihana tässä! Jotenkin hellyyttävää tuo hänen huolenpitonsa ja rääkkäyksensä (), eikä ihmekään, että Lucy pitää hänestä!

Muutamat pilkutusvirheet ja sanojen taivutukset häiritsivät tätä lukiessa. Esimerkiksi aivan viimeisessä kappaleessa pitäisi olla "muun kuin" eikä pilkun kanssa, ja tekstissä oli muutamia vastaavanlaisia virheitä, jotka pysäyttävät häiritsevästi ainakin minun lukemiseni.

Joka tapauksessa juoni kulkee niin ripeällä tahdilla, että virheet eivät ihan hirveästi häiritse seuraamista, ja niinpä odottelen jälleen innolla seuraavaa lukua (:

[Chibi]

nominalille iso kiitos kommentista. Harmi, jos et pidä Lucysta, toisaalta kaikista ei voi pitää Lucy on ehkä vähän pikkuvanha ja koko ajan äänessä. Jotenkin en ole huomannut sitten kaikkia pilkkuvirheitä, vaikka olen parhaani yrittänyt  Toivotaan, että tässä seuraavassa osassa pilkutkin ovat oikeilla paikoilla. Tässä siis lisää luettavaa Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa Lockhartista jotain ja tämä ficci antoi siihen mahdollisuuden, uskon, ettei tämä ole viimeinen osa, jossa miehen näemme Ja kommentteja toivotaan yhä lisää


3. Vihreää ja sinistä


Torstaiaamuna Lucy heräsi, jo huonojen yöunien jälkeen, liian aikaisin. Tyttö yritti etsiä herätyskelloa yöpöydältään, tarkistaakseen tarkan ajan, mutta oli ilmeisesti pudottanut sen unissaan. Hetken etsimisen ja tuumailun jälkeen Lucyn oli myönnettävä itselleen, ettei nukkumatti enää vaivautuisi häntä auttamaan, joten hän päätti pukea ja nousta. Ehkä joku muukin huonouninen olisi oleskeluhuoneessa.

Lucy veti eilen kasaamansa vaatepinon matka-arkun päältä ja pukeutui hitaasti koulupukuun. Hän nousi ja matkalla oleskeluhuoneeseen nappasi vielä ruskeanvihreän olkalaukun sänkynsä vierestä sekä kaapunsa kamiinankuivaustelineeltä, johon oli sen illalla unohtanut. Onneksi kaapu ei ollut napannut itseensä kipinää, jos se olisi syttynyt hän olisi ollut aikamoisessa pulassa, Lucy tuumi vetäessään kaavun päälleen. Nyt se tuntui vain ihanan lämpöiseltä vielä hieman unisen tytön päällä.

Lucy hiipi makuusalin portaat alas ja koetti samalla etsiä laukustaan kelloa, jonka saattoi vannoa sinne joskus laittaneensa. Kuten yleensä, viimeinen tasku oli se, josta olisi pitänyt katsoa ensimmäisenä. Sieltä Lucy viimein kaivoi teräksisen rannekellon, jonka rannekkeesta puuttui puolet. ”Puoli viisi”, Lucy huokaisi istuessaan jo ajat sitten sammuneen takan eteen. Lucy koetti asettaa tyynyjä paremmin ja asettui makuuasentoon laukku vierellään matolla ja hassusti vähän liian isoon kaapuunsa kietoutuneena.

***

Ensimmäisenä heränneet opiskelijat kulkivat rohkelikkotornin läpi vähän ennen seitsemään. He olivat pääasiassa tyttöjä. Kolmasluokkalaisten rypäs käveli kuiskien vain huoneen lävitse nopeasti huomaamatta ollenkaan sohvalle nukahtanutta tyttöä.

Pikkuhiljaa oleskeluhuoneen läpi alkoi lipua enemmän ja enemmän ihmisiä, joista melkein kukaan ei kiinnittänyt sohvalla makaavaan ruskeatukkaiseen tyttöön mitään huomiota. Monesti oli käynyt niin, että joku hyväntahtoinen ihminen oli herättänyt sohvalla nukkuvan henkilön ja saanut herjan päälleen, joten rohkelikot olivat tehneet sanattoman säännön siitä, ettei oleskeluhuoneessa nukkuvaa herätetty, jos tätä ei varmasti tuntenut tai asialla ollut hengenhätä.

Viimeisinpien joukossa oleskeluhuoneeseen saapuivat Fred, George ja Lee kovaan ääneen jutellen. Kaksoset vilkaisivat sohvalla nukkuvaa tyttöstä, pysähtyivät ja nykäisivät sitten Leetä hihasta. ”Mitä teemme hänelle?” Fred kysyi pilke silmäkulmassaan. Lucyn toinen käsi oli valunut sohvalta alas, kun taas toinen oli jäänyt puoliksi peittämään kasvoja. George ei edes miettinyt, vaan varmisti ensin, että tyttö todella nukkui, tökkäämällä tätä näkyvään poskeen. "Minulla voi olla idea”, Lee sanoi vetäen pojat lähemmäs. Pirullinen virne nousi kaikkien kolmen kasvoille, kun he kaivoivat taikasauvat taskuistaan. Jos Lucy heräisi nyt, he saisivat elämänsä löylytyksen. Toisaalta, jos temppu onnistuisi, tyttö keksisi kyllä tavan kostaa heille.

***

Lucy käveli aamiaiselle mitä murhaavin ilme kasvoillaan. Hänet herättäneet kaksoset ja Lee olivat tajunneet paeta Lucyn vessakäynnin aikana johonkin, ilmeisesti aamiaista syömättä, sillä heitä ei näkynyt suuressa salissa. Lucy yritti olla välittämättä siitä, että kaikki kääntyivät katsomaan hänen saapuessaan saliin tai viimeistään hänen istuessaan rohkelikkopöytään Katieta vastapäätä. Joku luihuinen huusi jotain, mutta tyttö ei jaksanut välittää.

Myös Katie keskeytti aamiaisensa huomatessaan Lucyn. ”Mikäs sinuun iski?” Katie kysyi tuijottaessaan tytön hiuksia, jotka vielä viime näkemällä olivat olleet hieman sotkuiset ja vaaleanruskeat. Nyt hiukset olivat vihreän ja sinisen kirjavat ja kuin räjähdyksen jäljiltä. Lucy alkoi hymyillä ja yritti käyttäytyä mahdollisimman normaalisti. ”Kaksoset ja Lee”, Lucy sanoi sen kummempia selittämättä, sillä oli varma, että Katie tajuaisi. Ja niin hän tajusikin. Vietettyään Lucyn kanssa samalla luokalla vain kaksi kouluvuotta, oli hänkin jo tottunut aiemmin mainitun kolmikon ja Lucyn jotenkin kummalliseen ystävyyssuhteeseen. ”Sitä vähän olisin veikannutkin. Tiedätkö miten sen saa pois?” tyttö vielä kysyi, mutta Lucy vain pudisti päätään. ”Ehkä se olisi helpompaa, jos tietäisin miten he sen tekivät”, Lucy sanoi, mutta oli varma, että loitsu vähintäänkin kuluisi jossain vaiheessa pois. ”Ehkä Lockhartilla on joku keino”, Katie naurahti saaden luokkatoverinsa henkäisemään niin, että kahvit olivat mennä väärään kurkkuun; ”Ei Merlinin parta, minä en Lockhartin tunnille tämän näköisenä tule!!!”

***

Pitkän henkisen taistelun jälkeen Lucy istuutui omalle paikalleen pimeyden voimilta suojautumisen luokassa. Katie istui hänen vieressään. Lucy toivoi sydämensä pohjasta, ettei Lockhart huomaisi hänen hiuksiaan, mutta turha toivo. Aina yhtä tyylikäs kultakutri asteli luokkaan työhuoneensa portaita pitkin ja toiseksi viimeisellä askelmalla pysähtyi. Lucy manasi.

”Lapsi parka, mitä sinulle on tapahtunut?” Lockhart parkaisi ja liihotti luokan läpi vaaleansininen viitta hulmuten. Lucy pyöritti päätään ja koetti miettiä sopivaa sanottavaa, kun Lockhart alkoi pöyhiä hänen hiuksiaan mutisten jotain siitä, kuinka kamalalat ne nyt olivat, vaikkeivät kyllä aiemminkaan olleet kovin hyvältä näyttäneet. ”Onneksi minulla on tähän tilanteeseen sopiva loitsu”, opettaja lopulta mutisi saaden luokan pojat nauramaan hiljaa, tytöt pääasiassa huokaisemaan ja Lucyn nielaisemaan. ”EIKÄ OLE!” tyttö parkaisi muistaessaan, mitä Harry Potterin kädelle oli käynyt viime lauantaina. Hän ei haluaisi hiustensa katoavan kokokaan tai muuttuvan joksikin vielä kamalamman näköiseksi. ”Voi lapsi rakas, kyllähän sinä voit minuun luottaa”, Lockhart koetti maaritella, mutta Lucy veti kaapunsa hupun päänsä peitoksi. ”Kyllä se menee ohi.... Sinä voit odotellessa opettaa”, hän koetti sanoa vastaan, vaikka Lockhart yritti sauvan kärjellä pudottaa huppua hänen päästään. Kun Lockhart, kaikista vastusteluista huolimatta, sai kammettua hupun tytön päästä ja alkoi mutista loitsua, Lucy nousi niin nopeasti, että kaatoi tuolin. Mutina loppui, sillä Lockhart ei voinut ymmärtää, kuinka kukaan olisi hänen ihanaa apuaan vastaan. ”Mene nyt opettamaan tai minä lähden”, Lucy sai katkaistua hiljaisuuden. Lockhart oli kuin puulla päähän lyöty, mutta jatkoi; ”Vain vähän tuosta reunasta ensin. Nousit juuri hyvälle korkeudelle, nyt minun ei tarvitse kumartua. Capillus pigmentus-” Lockhart ei ehtinyt lausua loitsua loppuun, kun Lucy oli jo lähtenyt luokasta puolijuoksua käytävään. Hämmentynyt Lockhart kohautti olkiaan, sillä tuumi, ettei hänen imagonsa sallisi oppilaan perässä juoksemista tunnin aikana edes näin hyvän tarkoituksen nojalla, ja asteli luokan etuosaan selittämään, kuinka oli käyttänyt samaista loitsua vuosia sitten hyvin samanlaisessa tilanteessa Sveitsissä.


***

Lucy raahautui jälki-istunnosta oleskeluhuoneeseen, jossa ei ollut ristinsielua. Hän astui jo ensimmäisen askelman kohti tyttöjen makuusalia, mutta ajatteli vielä tarkistaa nukkuivatko kuudesluokan pojat.
Lucy hiipi askelma askelmalta lähemmäs poikien makuusalin ovea toivoen, ettei kukaan keksisi lähteä sieltä juuri nyt. Ovelle päästyään hän painoi korvansa sitä vasten ja toivoi, ettei kuulisi mitään. Turha toivo.
Makuusalissa oli vielä päällä täysi meteli, mitä hän oikein odotti, eihän kello ollut ihan yhdeksänkään. Lucy päätti, ettei ollut tullut tänne asti turhaan ja koputti oveen, meni sitten syteen tai saveen.

Huone hiljeni hetkeksi, Lucy kuuli askelia ja punahiuksinen  poika, jonka Lucy tunnistikin, avasi oven kysyvän näköisenä. ”Lucy?” punapää kysyi hämmästyneenä saaden tytön puraisemaan huultaan. Kaikista maailman ihmistä Percyn, aina yhtä ihanan nipottaja isoveljen, Lucy oli tajunnut sen lyhyen ihastuksen ja pitkän kaksosten kanssa olon jälkeen, oli avattavat ovi nyt. ”Moi Percy! Ammm- Tuota... Onko Oliver täällä?” Lucy kysyi kauhistellen samalla, mitä kaikkea Percy keksisikään hänen vierailustaan udella. ”Mihin sinä häntä tarvitset?” Percy kysyi, saaden Lucyn huokaisemaan ja taas hengittämään. Poika oli kuitenkin sama Percy, kuin joka kesä. ”Ei ole sinun asiasi”, tyttö vastasi tylysti saaden punapään väittämään vastaan; ”Valvojaoppilaana sanon, että kello on liian paljon vierailuille ja-”, mutta joku sysäsi hänet sivuun, joku vaaleatukkainen poika, jota Lucy ei tunnistanut. ”Oliko tylleröllä jotain asiaa?” poika kysyi saaden Lucyn närkästymään; ”Tylleröllä?”. Hän kuitenkin vastasi enempiä viivyttelemättä. ”Haluaisin puhua Oliverille”, Lucy sanoi ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään oli tämäkin jo ilmestynyt ovelle. Samassa vaaleahiuksinen oli lähtenyt ja Oliver katsoi vihaisen ja pettymyksen sekaiselle ilmeellä Lucya, jonka hiukset olivat edelleen vihreän ja sinisen kirjavat, vaikkakin jo vähän vaaleammat. Poika veti oven kiinni astuessaan kokonaan käytävään.

”Jätit sitten tulematta harjoituksiin”, hän sanoi niin murhaavalla äänellä, että Lucy oli vähällä alkaa itkeä. ”Minulla oli hyvä syy”, Lucy vastasi katsomatta poikaan päinkään. Häntä hävetti. Olisihan hän voinut pyytää Katieta kertomaan puolestaan. Tai kaksosia.... ”Liittyykö se jotenkin-” Oliver aloitti, mutta Lucy keskeytti hänet napakasti; ”-hiuksiin. Joo, hauska juttu... Lockhart kanteli McGarmiwalle, että lähdin hänen tunniltaan kesken vain, koska hän yritti auttaa. Onnistuin tehokkaasti välttelemään häntä päivälliseen asti, mutta sinne mies ilmestyikin McGarmiwan kanssa... Ja siitähän riemu ratkesi. Sain jälki-istuntoa itse tehdystä vapaa tunnista ja Lockhart varoituksen. Ja Vorohan laittoi jälki-istunnon täytäntöön heti, Riesun ennen päivällistä räjäyttämien mustepullojen takia”, Lucy selitti äänen muuttuessa koko ajan nöyremmäksi. Lopulta hän kohotti katseensa lattiasta vain kohdatakseen Oliverin epäuskoiset ja hieman huvittuneet kasvot. ”Et voi olla tosissasi”, huispausjoukkueen kapteeni sai sanottua puoliksi nauraen. Lucykin alkoi hymyillä, sillä hänestä tuntui, ettei Oliver ehkä hirttäisikään häntä maalisalkoon. Tyttö nosti musteen tahrimat kätensä Oliverin kasvojen korkeudelle kuin todisteeksi tarinastaan. ”Olen aivan tosissani... Joten voitaisiinko me katsoa sitä kaadon käsittelyä vaikka viikonloppuna”, Lucy sanoi hymyillen ja korjasi äkkiä; ”Siis jos sinä tahdot.”  Oliver nyökkäsi ja lupasi tarkistaa kalenterinsa ja huispauskentän varauslistan. ”Etsin sinut käsiini viimeistään huomenna päivällisellä”, poika lupasi ja laski kätensä oven kahvalle. ”Nuku hyvin”, Oliver sanoi painaessaan hitaasti kahvaa alemmas. Lucy nyökkäsi ja vastasi; ”samoin” lähtiessään kävelemään portaita alas. Hän pöyhi hiuksiaan matkalla ja mietti kauhuissaan, miltä ne näyttäisivät huomenna.

[Chibi]

A/N: No Merlin sentään... Ei kai auta kuin laittaa uutta osaa tulemaan...


4. Tuliviskin polttama

Tällä kertaa oli Katien vuoro odottaa. Tyttö oli jo tehnyt kaikki löytämänsä läksyt ja yrittänyt järjestää vaatteita matka-arkussaan. Lounas alkaisi aivan pian ja Lucy oli luvannut palata ennen sitä niin, että he ehtisivät Tylyahoon aikaisin. ”Merlin vieköön, he kävivät aamiaisella heti sen alettua ja ovat muka vieläkin harjoittelemassa”, Katie huokaisi parin sängyn päässä lueskelevalle Annielle. Annie kääntyi Katieen päin hymyillen. ”Eikö sinun pitäisi olla vain iloinen Lucyn puolesta?” Samassa ovi aukesi ja pyyhkeen hartioilleen kietonut Lucy astui sisään. Katie katsoi tätä puolimurhaavasti, mutta kysyi silti iloisella äänellä; ”Mikä ihme teillä kesti näin kauan?”

Viimeisen kolmen viikon aikana Lucy oli ollut Oliverin kanssa lenkillä ja harjoittelemassa sekä kentällä, että ihan vain maastossa, enemmän, kuin yhden käden sormilla saattoi laskea. Oliver oli pari kertaa pyytänyt Lucyn seuraamaan oikeita harjoituksia ja jäänyt sen jälkeen harjoittelemaan vielä Lucyn kanssa, mutta viime viikolla he olivat sopineet tämänpäiväisistä privaattiharjoituksista.  Katieta nauratti, ei Oliver ollut koskaan heille moista järjestänyt.

”Kävimme lenkillä ja pallottelemassa ja pääsin lentämään ja –”, Lucy selitti samalla yrittäen kuivata hiuksiaan. Katie keskeytti tytön sanan lentäminen kohdalla. Ehkä hän oli kuullut väärin. ”Mikä se viimeinen oli?” Katia kysyi erittäin hämillään. ”Pääsin lentämään..?” Lucy sanoi nyt hiljempaa ihmetellen Katien käytöstä. ”Millä?” Katie tivasi hämillään. Joko Oliver oli laittanut tytön lentämään kaksosten puhtolakaisujakin huonommilla koulun luudilla tai... ”Sain lainata Oliverin toista luutaa, hän lensi luudalla, jota käyttää peleissä.” Katie katsoi ystäväänsä kauhuissaan. Lucy oli aivan lääpällään heidän kapteeniinsa, mutta Katiesta alkoi pikkuhiljaa tuntua, että tämä ”ihastus numero 107” saattaisi ihan oikeasti tärpätä. ”Minusta oikeasti tuntuu, että kapu pitää sinusta. Ei hän ole koskaan meille tehnyt mitään tuollaista. Viime harjoituksissa hän jopa uhkasi vaihtaa jonkun meistä jahtaajista sinuun, jos emme ryhdistäydy”, Katie puoliksi marmatti Lucylle, joka kohautti vain olkiaan tyytyväisen oloisena. ”Tiedät, etten ryhtyisi siihen...Ja treenit jatkuvat vasta keväällä... Pitää kai ottaa oma luuta mukaan... Ja sinähän minut tähän tilanteeseen järjestit”, Lucy huomasi osoittaen hoksaavasti Katieta sormellaan. Taustalla Annie naurahti, sillä nuorempi brunette oli puhunut itsensä pussiin. Huoneeseen laskeutui hetkeksi hiljaisuus, minkä jälkeen Katie totesi vähän ärtyneen oloisena, mutta hymyillen;  ”No niin... mennään syömään ja Tylyahoon, niin ehditään takaisinkin ennen niitä pikkujouluja.”

***

Kolme tyttöä tarpoivat Tylyahosta kohti Tylypahkaa jokaisella mitä erilaisimpia tuotteita laukuissaan ja kermakaljapullot kädessään. Heillä olisi vielä melkein kaksi tuntia aikaa valmistautua pikkujouluihin. Katie oli luvannut laittaa Lucyn ja Annien hiukset, Lucy taas kaikkien kynnet. Lisäksi he olivat kaikki kolme yhdessä valinneet toistensa vaatteet.

***

Melko lyhyeen punamustaan mekkoon pukeutunut Lucy, huokaisi hämmästyksestä astuessaan, hiukset tapansa mukaan pörrössä, hänelle aiemmin osoitettuun luokkaan. Tyttö oli epäillytkin joukkueen järjestämien pikkujoulujen olevan upeat, mutta se, kuinka luokkahuone oli muutettu tanssisaliksi, pöydät katettu kotitonttujen leipomilla herkuilla ja sekä täysi-ikäisten hankkimilla, että keittiöltä haetuilla juomilla, oli jo yllätys. Vaikka kaksoset olisivat halunneet pyytää, Lucy ei ollut päässyt mukaan viime vuonna, jolloin juhlat olivat olleet pienemmät. Joukkueella oli yhtenäinen sääntö siitä, etteivät alle kolmasluokkalaiset päässeet mukaan. Eivät edes joukkuelaiset.

Musiikki oli jo laitettu soimaan ja huone alkoi hiljalleen täyttyä ihmisistä. Lucy hymyili tunnistaessaan joukosta ruskeahiuksisen pojan, jonka kanssa oli aamulla jo ollut huispauskentällä. Pojan huomatessa hänet, ja vilkuttaessa, Lucy antoi itselleen luvan liittyä tämän seuraan.

***

Hitaiden kappaleiden vaihtuessa takaisin nopeisiin, Fred nojasi tiukasti seinään istuessaan yhdellä sivuun työnnetyistä pulpeteista. Liika tuliviski oli muuttanut alkuillan tanssi-innon väsymykseksi. Nyt tuliviskipullo nuoren miehen kädessä heilui sen verran vaarallisesti, että George päätti korjata sen parempaan talteen. ”Pitäisikö sinun lähteä nukkumaan?” punapää naljaisi veljelleen, joka vasta nyt tajusi pullon kadonneen kädestään. Lucy käveli heitä kohti tanssilattialta. Tyttö hehkui hymyillessään onnellista hymyään. Fredin sydän tuntui jättävän pari lyöntiä välistä. ”Näytät hyvältä pikkuinen”, George tuumasi tytölle, tarttui tätä kädestä ja pyöräytti kerran oman kätensä ali. Lucy nauroi, mutta hymy hyytyi hieman, kun hän huomasi Fredin tilan. ”Oletko kunnossa?” Tyttö kysyi vieden kasvonsa lähelle Fredin omia. Fred hymyili hieman ja nyökkäsi sekä vilkuili ympärilleen etsien yhä tuliviskipulloaan. Lucy vilkaisi Georgea, joka pudisti päätään. ”Miten sinulla menee?” Fred kysyi takaisin saaden Lucyn säteilemään. ”Tanssin juuri Oliverin kanssa. Hän lähti nukkumaan ja ajattelin itsekin mennä kohta”, tyttö vastasi saaden Fredin sisällä muljahtamaan. Hän alkoi tajuta olevansa humalassa, koska olisi vain halunnut kertoa tytölle, kuinka paljon sydäntä  raastoi katsoa tätä ihastuneena toiseen poikaan, itse uskaltamatta tehdä mitään. ”Haluaisitko, että saatan sinut rohkelikkotorniin? En uskalla päästää sinua yksin. Taitat vielä niskasi portaissa”, Lucy sanoi huoltapitävästi, sillä tiesi, että oli parin hehkusimashotin jäljiltä  varmasti paremmassa kunnossa, kuin Fred nyt. George katsoi heitä hymyillen, hänen mieleensä palasi kuva vuosien takaa, kun Lucy oli juossut heidän perässään pienen lääkärilaukun kanssa. Tyttö oli puhdistanut melkein kaikkien Weasleyn poikien haavoja ja paikannut heitä laastareilla jo kuusivuotiaana.

Fred oli kiertänyt kätensä Lucyn hartioiden yli ja käytti tyttöä melkein kävelykeppinä, sillä tämä oli poikaa yli päätä lyhyempi. Portaiden kulkeminen oli hidasta ja vaivalloista, koska Fred nojasi suurta osaa painostaan tytön varaan. ”Pysyy sentään omilla jaloillaan”, Lucy ajatteli positiivisesti taluttaessaan poikaa viimeisiä portaita ylös. Lihava leidi katsoi paria vinosti hymyillen. ”Teillä on ollut kovat juhlat”, Lihava leidi kuiskasi, kun Fred horjahti hieman. Lucy yritti kohauttaa olkiaan vastaukseksi, mutta huomasi sen lähes mahdottomaksi itseensa nojaavan punapään takia. ”Kermiitti”, tyttö sopersi Leidille, joka joutui pyytää Lucya toistamaan, kun ei saanut aluksi selvää. Lopulta taulu kuitenkin päästi heidät sisään hieman hihitellen.

Lucy talutti Fredin poikien makuusaliin asti. Kumpikaan ei yllättynyt sen ollessa vieläkin tyhjä.  Ovella Lucy päästi nyt jo tukevammin seisovasta Fredistä irti. Fred mumisi jonkun kiitoksen tapaisen. ”Näytät kauniilta”, Fred toisti jo Georgen sanomat sanat. Lucy kiitti ja hymyili Fredille koko olemuksellaan. Hänellä oli ollut hyvä päivä. Tähän asti.

Lucy kääntyi ovea kohti, mutta tunsi, kuinka Fred tarttui hänen ranteeseensa. Lucy kääntyi takaisin kysyäkseen, mikä pojalla on, muttei ehtinyt avata suutaan, kun tunsi punapään huulet omillaan. Lucy henkäisi järkytyksestä ja koetti työntää Fredin kauemmas, mutta poika painautui vain entistä lähemmäs lähes litistäen hänet ovea vasten.

Fred tiesi sen johtuvan enemmän kuin puoliksi siitä, että hän oli humalassa, mutta tämä saattoi olla hänen viimeinen tilaisuutensa. Tajutessaan tytön tekevän lähtöä, punapää tarttui tämän ranteeseen. Lucyn kääntyessä hän oli vain aikonut sanoa; ”Rakastan sinua”, mutta jokin voima pakotti suudelmaan.
 
Hetken pyristelyn jälkeen Lucyn onnistui työntää Fred kauemmas, niin, että hän sai avattua oven, johon oli äsken nojannut. Lucy ehti ottaa askelen käytävään, kun Fred tarttui uudelleen häneen. Tällä kertaa poika kietoi toisen kätensä hänen ympärilleen ja tarttui toisella kädellä ranteesta. Lucy tunsi nousevansa jalan korkeudelle maasta. ”Rakastan sinua... En tiedä koska tajusin sen, mutta se on pakko sanoa nyt, en halua antaa sinua kapulle... Enkä kenellekään muulle”, Fred sanoi saaden Lucyn rauhoittumaan. Lucy ei ollut koskaan tuntenut olevansa näin sekaisin. Fred yritti kääntää hänet itseään päin, mutta tyttö vain tönäisi itsensä irti ja vilkaisi poikaa ennen kuin pakeni oleskeluhuoneeseen. Fred yritti vielä tarttua ruskeahiuksisen ranteeseen, mutta onnistui vain repäisimään korun tämän kädestä.

***

Georgella ei ollut mitään hajua, paljonko kello oli, kun hän saapui oleskeluhuoneeseen. Lucy istui poikien makuusaliin johtavilla portailla kädet rintaa vasten vedettyjen jalkojen ympärillä. Pojan huomattua lapsuudenystävänsä hän melkein syöksyi huoneen läpi ja polvistui tytön eteen.

”Lucy?” Tyttö kohotti katseensa. Maskarat olivat valuneet poskille ja hänen teki mieli paiskata jotain seinään. George otti kaavun päältää ja kietoi sen tytön ympärille siirtyen samalla halaamaan tätä. ”Mitä on tapahtunut?” poika kysyi, eikä ollut uskoa korviaan Lucyn tarinan kuullessaan, mutta Lucy näytti rannettaan, josta Fred oli repäissyt korun. Ranteeseen oli jäänyt metalliketjusta pari viiltoa ja se oli muutenkin punainen. George huokaisi. Fred oli joskus maininnut asiasta ohimennen, mutta hän ei olisi ikinä uskonut sen johtavan johonkin tällaiseen.

”Mene nukkumaan, selvitetään tämä aamulla, kun Fredkin on selvä”, George sanoi olkapäähänsä nojaavalle Lucylle ja painoi kevyen suukon tytön otsalle toivoen rauhoittavansa tätä. Tyttö nyökkäsi pienesti, niin, että tämän pörröiset hiukset kutittivat pojan kaulaa ja leukaa. Lucy nousi, veti henkeä, kuin rohkaisuksi, ja pakotti sitten hymyn huulilleen. ”Hyvää yötä”, hän sanoi Georgelle, joka tarkisti kellonsa. Se oli yli puolen yön. ”Hyvää syntymäpäivää”, George vastasi saaden Lucyn hymyilemään aidosti, kiittämään ja poistumaan oman makuusalinsa puolelle.

[Desbina]

Miksi kaikki hyvät ficit loppuu tälleen kesken ja tässäkin tapauksessa pariin vuoteen tullut jatkoa... Mutta ihana fic

[Sitruunasiipi14]

Ihana, ihana, ihana, ihana ja sanoinko jo ihana? Yksi parhaista ficeistä jonka olen lukenut. Täydellinen. Sry, rakentava ryyppäsi Fredin kanssa ja on nyt nukkumassa joten... Saat vain ihqutusta. Jatkoa pian! <3 Lucy on mun ehdoton lempihahmo, osasyynä se että me ollaan niin samanlaisia. Mut oon ehdoton Lucy/Fred kannattaja, ja uskon että Lucykin tajuaa että Fred on parempi. JATKOA!

Kiitän ja kumarran.

[Chibi]

A/N: Näin viiden vuoden hiljaiselon jälkeen ajattelin julkaista vielä olemassa olevia lukuja, jos käy niin, että joku uusi tai vanha lukija eksyy tämän ficin pariin. Viidennen osan aiheena osuvasti joulun aika.


5. Joulu

Lucy nojasi poskeaan kylmään ikkunaan. Hän ei ollut nähnyt kaksosia tänä aamuna, eikä se oikeastaan haitannut. Georgelle hän oli jo sanonut hyvät joulut ja Fred...  Ajatus keskeytyi Lucyn päässä ikävän muiston kolmen päivän takaa tunkiessa tielle. Vaikka he olivat puhuneet asiasta, tyttö ei tuntunut pääsevän siitä ylitse.
”Rakastan sinua...”
Lause kaikui Lucyn päässä. Miksi Fred oli sanonut sen juuri nyt, kun hänellä oli kaikki hyvin. Miksi sekoittaa hänet juuri nyt? Lucy kosketti huuliaan. Fred oli riistänyt hänen ensisuudelmansa. Tytön silmät kostuivat, ei ensisuudelman pitäisi olla sellainen. Lucy nielaisi ja kokosi itsensä, vaikka hän olikin vaunuosastolla yksin, hän ei alkaisi nyt itkeä. Katie ja Annie palaisivat minä hetkenä hyvänsä makeiskärryltä. Lucy ei ollut kertonut kummallekaan siitä, mitä Fredin kanssa oli sattunut. Eikä kertoisi.

***

Lucy ei ollut saanut nukuttua, vaan oli heti aamiaisen alkaessa mennyt syömään ja lähtenyt lenkille toivoen, ettei törmäisi keneenkään, olihan aikainen sunnuntaiaamu. Hän sai kävellä rauhassa koko suunnittelemansa lenkin ja eksyi vielä lopuksi huispauskentälle. Lucy katseli maalisalkoja ja yritti miettiä. Mitä, sitä hän ei tiennyt.
Tytön palatessa oleskeluhuone oli jo täyttynyt, mutta kahta punapäätä ei näkynyt missään. Sen sijaan Lee Jordan viittoi Lucyn luokseen. ”Fredin päätä särkee, mutta muisti pelaa. Yritän pitää huolta, ettei kukaan häiritse teitä”, tumma poika sanoi hymyillen ja nyökkäsi paniikkia kasvattelevalle tytölle. Pala hiipi pikkuhiljaa hänen kurkkuunsa, mutta Lee vain väläytti hymyn. ”Olette olleet aina yhdessä, ei tämä voi kaataa sitä.” ”Tuo helpottikin paljon”, Lucy sanoi tuntien samalla helpotusta ja painetta. Mikään ei tuntunut sujuvan. Tämä ei saisi rikkoa heitä, mutta sekin mahdollsuus oli ikävä kyllä olemassa.
Ruskeahiuksinen tyttö veti syvään henkeä. ”Noniin, olet 14, keskity”, hän sanoi itselleen vaikka tiesi sen olevan turhaa löpinää, sillä hän ei  ollut aikuistunut eilisestä yhtään. Hän työnsi oven auki ja kohtasi ensimmäisenä Georgen kasvot. Fred oli kiertänyt kamiinaa, mutta pysähtyi tytön huomatessaan. Huoneeseen laskeutui täysi hiljaisuus, kun Fred ja Lucy tuijottivat toisiaan. Sitten Fred otti askelen tyttöä kohti.


***

”Lucy!” Katie napautti luunapilla tyttöä otsaan. Lucy ei ollut edes tajunnut nukahtaneensa. Poski tuntui kylmältä, vaikka Lucy ei enää nojannut ikkunaan. Katie heilutti kermakaljapulloa tytön edessä. Puhuteltu tarttui siihen ja napsautti pullon korkin auki. Kermakalja olisi sopiva juoma juuri nyt, Lucy tuumi kääntäessään katseen takaisin ikkunaan.
”Vaikutat jotenkin hirveän poissaolevalta”, Annie jatkoi sanoen sen, mitä Katie oli ajatellut. Tyttö käänsi katseensa kahteen muuhun ikkunasta. ”Anteeksi”, Lucy vastasi puolihuolimattomasti Katien istuessa hänen viereensä. Toiset katsoivat häntä hetken, mutta sitten Katien huulille nousi hymy. ”Mietit Oliveria”, hän tokaisi osaksi kysyen. Lucy katsahti ikkunaan päin toivoessaan, että vastaus olisikin niin helppo, mutta nyökkäsi. Kyllähän hän Oliveria mietti, mutta Frediä myös. Toisaalta oli helpompaa sanoa vain miettivänsä Oliveria, hän ei jaksaisi alkaa selittää mitään.


***

Fred astui katseensa lattiaan vieneen Lucyn eteen Georgen seuratessa vierestä. Fred tarttui kevyesti tytön käteen ja laski eilen irti repäisemänsä rannekorun auenneelle kämmenelle. Tyttö nosti katseensa ja huomasi tuijottavansa pojan ruskeisiin silmiin. ”Anteeksi”, Fred lopulta avasi suunsa hieman punastuneena. Lucy katsoi pisamaista naamaa nyt jo hieman hymyillen. ”Ei se mitään”, Lucy vastasi hymyillen rehellisesti, vaikka suudelman riistäminen jäikin kaihertamaan. ”Tarkoitin silti joka sanaa”, punapää varmisti vielä saaden Lucyn kääntämään katseensa pois. Fred halasi tyttöä, mutta Lucy ei osannut hämmennykseltään halata takaisin. Eikä hän tiennyt halusikokaan. Pian Fred päästi irti ja Lucy kääntyi lähteäkseen. George lähti Lucyn perään, Fred jäi makuusaliin.

***

Katie ja Annie olivat heti matka-arkut saatuaan lähteneet, sillä heidän vanhempansa olivat olleet aivan junan luona sen saapuessa. Lucy yritti etsiä omia vanhempiaan katseellaan, mutta koki sen turhaksi työksi tuntiessaan hukkuvansa pidempien oppilaiden sekaan.

Varvistelun lopettanut Lucy tunsi yht’äkkiä, kuinka joku tarttui hänen käteensä ja työnsi kämmenen sisään pergamentin palan. Ruskeatukkainen poika piti häntä yhä kädestä päästessään väkijoukon seasta kohdalle. ”Muista treenata”, Oliver kuiskasi Lucyn korvaan pysähtyessään tämän vierelle hetkeksi. Lucy katsoi poikaa hämmentyneellä ilmeellä ja nyökkäsi. Hän puristi paperin palaa miettien, mitä sanoa, mutta rutisti pojan kättä hieman lujempaa saaden Oliverin vilkaisemaan itseään. ”Hyvää joulua... Ja uutta vuotta”, Lucy sanoi hymyillen, kun Oliver päästi hänen kädestään irti. ”Samoin”, Oliver vastasi ja kääntyi vielä nopeasti ja epävarmasti halaamaan tyttöä nähtyään vanhenpansa. Lucy ei ollut varma kuvitteliko vain, mutta oli tuntevinaan huulien kosketuksen otsallaan. ”Kirjoita minulle”, poika vielä sanoi lähtien sitten nopeasti jo huitovien vanhempiensa suuntaan.

Kaikkien vanhempien joukosta Lucykin tunnisti lopulta omansa ja kipitti heidän, sekä neljä vuotta nuorempien sisarustensa, kaksosten Orlandon ja Anastacian, luokse matka-arkkuaan puoliksi vetäen, sillä ei voinut leiuttaa sitä, kuten jotkut oppilaat, joilla oli ikää tai jotka olivat jo löytäneet vanhempansa. Hän puristi yhä pergamentin palaa nyt jo aika varmana siitä, mitä se sisälsi.

***

George otti Lucyn kiinni portaikossa. ”Hei- Jatkuuko kaikki nyt niin kuin ennenkin?” poika kysyi tarttuessaan tytön olkapäähän. Ruskeatukkainen kääntyi ja pysähtyi. Lucy huokaisi ja katsoi Georgea silmiin. ”Se olisi ihanaa, mutta...” Lucy selitti hiuksiaan hypistellen. George nyökkäsi, kyllähän hän ymmärsi. ”Odotetaan joululoman yli. Leehän sanoi, ettei tämä voi tuhota meitä. Ei neljäntoista vuoden yhdessäolon jälkeen”, Lucy sanoi hymyillen. Lee oli kerrankin ollut ainakin vähän oikeassa. Fredin sanomisista ja tekemisistä huolimatta Lucylla ei ollut aikomustakaan heittää poikaa elämästään. ”Lähdet siis jouluksi kotiin?” punapää vielä varmisti saaden tytön nyökkäämään. ”Niin kuin aina”, hän vastasi olkiaan kohauttaen.
Olisi outoa viettää joululoma ilman kaksosia.

***

Jouluaattona Lucy sai pitkästä aikaa nukuttua hyvin ja pitkään. Hän nousi vasta puolilta päivin ja söi aamiaisenkin pyjama päällä. ”Kuules nuori neiti, kohta on lounas”, Lucyn äiti, Elisabeth sanoi vaativalla äänellä hellan äärestä. Lucy vei tiskinsä altaaseen, jossa harja kuurasi astioita loitsun alaisena. ”Joo, säästäkää minullekin, lähden lenkille”, tyttö sanoi lähtien äitinsä mutinoita kuuntelematta huoneeseensa.

Lucy oli jo lähdössä ulos, toinen punainen juoksukenkä jalassa, kun hänen isänsä palasi töistä. ”Mihinkäs sinä olet menossa?” Arthur kysyi hämmentyneenä tyttäreltään, joka virnisti. ”Lenkille”, hän sanoi sidottuaan toisenkin kengän nauhat ja pomppasi ylös. Arthur katsoi Lucya pitkään tämän pukiessa loppuja ulkovaatteita. ”Mistäs asti sinä olet lenkillä käynyt?” ”Siitä asti, kun Katie pakotti minut huispausjoukkueen lenkille ja rakastuin”, tyttö vastasi, veti vielä pipon päähänsä ja avasi ulko-oven. ”Rakastuit lenkkeilyyn?” Arthur vielä varmisti, mutta Lucy vain kohautti olkiaan. Kylmä tuuli löi kasvoille heti ovelta,”Kai sen voi niinkin ilmaista.”

Lucy lähti lenkille hyvillä mielin. Kotona olon aikana tämä oli ensimmäinen lenkki ja se johtui vain ja ainoastaan siitä, että Oliver oli vastannut hänen lähettämäänsä kirjeeseen. Poika oli tietenkin muistuttanut harjoittelusta, eikä Lucyn omatunto antaisi kirjoittaa lenkillä käymisestä, jos sitä ei olisi tehty. Pienen liioittelun lenkkien pituudessa ja määrässä hän aikoisi itselleen kuitenkin sallia. Kuka tietää jos hän vielä joskus lenkkeilisi niin paljon.

***

”Kuningatar, E8, shakki”, mustatukkainen Arthur Harrison sanoi pitkän miettimisen jälkeen ja alkoi sitten hymyillä leveästi. Lucy katsoi pelilautaa murhaavan näköisenä, nyt hänen kuningastaan uhkasivat sekä isän kuningatar, että torni ja lähetti oli koko ajan tulossa lähemmäs. ”Sotilas... Eikun ratsu F6”, Lucy heitti haasteen. Hän oli haastanut isänsä kuningattaren. Harmi oli, että Arthurin siirtämä lähetti söi Lucyn ratsun ja parin siirron kuluttua kuninkaan.

”Koska avataan lahjat?” kuului kaksosten mutina jostain joulukuusen luota. Lucy nousi ylös ja venytteli. Hän oli jo avannut ensimmäisen pakettinsa. Pöllö oli tuonut sen tänä aamuna. Kuten joka vuosi, Lucy oli saanut Mollyn kutoman villapaidan. Ja kuten joka vuosi, hän oli pukenut sen päälleen heti paketin avattuaan. Tänä vuonna paita oli sininen ja alareunaa kiersi valkoinen tähtien vyö. Lucy ei ollut koskaan ymmärtänyt, kuinka Molly onnistui tekemään paidoista niin istuvia ja mukavia kertaakaan päälle kokeilematta.

”Aloittakaa nyt vaan”, Arthur vastasi kaksosten narinaan kerätessään nappuloita mustaan pussiin. Molemmat nappasivat käteensä paketit alkaen repiä paperia. Lucy kyykistyi 10-vuotiaiden sisarustensa viereen ja alkoi hiljalleen availla paketteja itsekin. Vanhin sisaruksista tunsi, kuinka heidän päälleen alkoi sataa lämmintä, nopeasti katoavaa lunta.  Sellaista, kuin suuressa salissa sataa joskus talvisin. Hetken kuluttua Lucy sai paketin auki ja oli kiljua riemusta ja itkeä ilosta. Hän oli saanut Henkipään Harpyijoista kertovan kirjan joukkueen jäsenten singneerauksilla. Hän ei välittänyt enää mitä muista paketeista löytyisi ja oli täysin unohtanut kaiken mieltään painavan.

[Nyyhti]

Tämä otsikko herätti joitakin tuttuuden tunteita, mutta valitettavasti ficin sisältö ei kuitenkaan ollut enää muistissa Aloin siis lukea alusta, mutta en ehtinyt lukea kuin pari ekaa lukua, joita olenkin näköjään jo aiemmin kommentoinut. Haluan kuitenkin vain tulla sanomaan, että kirjoita lisääää! Tämäntyylisiä ficcejä on ihan liian vähän, ja minä ainakin lupaan lukea

[Chibi]

A/N: Voi Nominal, et tiedä kuinka iloiseksi tulin tästä kommentista. Upeaa, että löysit takaisin lukemaan, vaikka pidin näin pitkän tauon. Kiitos ja anteeksi  Myös Sitruunasiipi14 ja Desbina, joita en edellisen osan julkaisussa tajunnut kiittää. Toivottavasti tekin vielä löydätte lukemaan tarinan loppuun.
Tämä osa taustoittaa vähän Lucya (ja Oliveriakin), toivottavasti tykkäätte

6. Huispausfriikit

Lucy ei ollut asemalla löytänyt Annieta ja Katieta. Hän oli etsinyt junan pillin vihellykseen asti, ollut vähällä jäädä junasta ja lopulta löytänyt tyhjän vaunuosaston, johon jäädä miettimään omia asioitaan ja lukemaan. Tyttö nosti katseensa kirjasta vasta tajutessaan jonkun tulleen vaunuosastoon.

Ruskeahiuksinen poika heitti laukkunsa ylähyllylle ja rysähti istumaan Lucya vastapäätä. ”No, oliko hyvä loma?” Oliver kysyi hymyillen. Lucy kohautti olkiaan ja vilkaisi ulos lumista maisemaa. Olihan loma ollut hyvä, rentouttava, joululahjat jopa loistavia ja kaikki muutenkin hyvin, mutta se oli myös mennyt Oliveria ja Fredia miettiessä. ”Oli oikeastaan. Entä itselläsi?” Lucy lopulta vastasi. Oliver kohautti myös olkiaan; ”Ihan hyvä. Isosiskoni tuli viettämään joulua meille miehensä ja poikansa kanssa. Et välttämättä usko, mutta minusta tuntuu siskoni ja hänen miehensä ovat pahimpia tuntemiani huispausfriikkejä. He nimesivät poikansa viime vuoden Britannian ja Irlannin liigan voittaneen Impoon Ampiaisten lyöjän mukaan.”

Pojan selittäessä hieman epäuskoisena, Lucy henkäisi ja alkoi sitten hymyillä leveästi. ”Minun on helppo uskoa tuo. Minut ja nuoremmat sisarukseni, kaksoset Orlando ja Anastacia, on myös nimetty huispaajien mukaan”, Lucy heitti. Hän ei olisi ikinä uskonut kuulevansa jonkun muun nimenneen lapsensa samoin perustein. ”Et ole tosissasi”, Oliver sanoi jopa hieman kateellisen oloisena. Ehkä hänkin olisi halunnut olla nimetty jonkun huispaajan mukaan. ”Olen aivan tosissani. Minut on nimetty -78 vuonna MM-kisat voittaneen-” ”Brittiläisen pitäjän, Lucy Collinsin mukaan”, Oliver jatkoi lausetta ymmärtäessään sen. Kyllähän hän vuosiluvut tunsi... Ja nimet. Lucy katsoi poikaa epäuskoisena, tytöllä olisi tälle vaikeampikin arvoitus.

”No niin, laitetaanpas vähän hankalampaa. Minä vuonna kaksossisarukseni ovat syntyneet ja kenen mukaan heidät on nimetty?” Lucy haastoi virnistäen pirullisesti ja kohentaen istuma-asentoaan. Oliver näytti mietteliäältä ja käänsi katseensa ikkunaan mutisten jotain Orlandosta ja Anastaciasta. Poika sulki silmänsä hetkeksi ja räväytti ne sitten auki. ”He ovat syntyneet 1982, kun Venäjä ja Yhdysvallat pelasivat MM-finaalissa. Orlando Smith ja Anastacia Krukov olivat etsijät, jotka onnistuivat tekemään 13 tuntia kestäneestä ottelusta mielenkiintoisen temppuilemalla sieppiä etsiessään”, Lucya hymyilytti Oliverin innokkuus, mutta ärsytti, että poika oli arvannut sen niin helposti. ”Ne olivat ensimmäiset MM-kisat, joita olin katsomassa paikan päällä”, Lucy väläytti saaden Oliverin leuan loksahtamaan kysyvän, hämmästyneen ja kateellisen näköisenä. Lucyn selitettyä kuinka isä oli ottanut tytön mukaan äidin ollessa viimeisillään raskaana, Oliver alkoi kertoa ensimmäisistä EM-kisoista, joita oli ollut katsomassa. Hänkin oli ollut isänsä kanssa.

Juuri Oliverin päätettyä tarinansa Tanskan mysteerivoitosta, tutut myyntikärryt pysähtyivät vaunuosaston oven eteen ja ovea raotettiin. ”Haluaisitteko jotain kärrystä, lapset?” vanha nainen kysyi heiltä hymyillen. Lucy nousi ja hetken kärryä katsottuaan valitsi matkaevääksi Bertie Bottinsin jokamaunrakeita. Oliver nappasi kärrystä kaksi pulloa kurpitsamehua ja maksettuaan ne, ojensi toisen Lucylle. ”Kerropas, Harrison... Mikset ole koskaan hakenut joukkueeseen, vaikka sinulla on oma luuta ja pelaat kesät Weasleyen kanssa?” Oliver ihmetteli, sillä syksyllä seurattuaan Lucyn kaadon käsittelyä oli tullut siihen tulokseen, että harjoittelulla tytöstä voisi saada todella hyvän varapelaajan jollekin jahtaajalle. Tai jopa virallisen jahtaajan ensi vuodelle. Oliverin käytettyä tytön sukunimeä Lucy tajusi pojan ottaneen taas kapteenin roolin, eikä oikein tiennyt pitikö siitä, että sai olla silmätikkuna. ”En pidä paineista, joita tuvan joukkueessa pelaaminen tuottaisi...” Lucy vastasi ja alkoi sitten selittää, kuinka Charlie oli jo ennen hänen Tylypahkaan lähtöään koettanut suostutella tyttöä hakemaan joukkueeseen. Pelkkä ajatuskin joukkueessa harjoittelusta, paineista onnistumisesta ja koko koulun edessä pelaamisesta saivat hänet voimaan pahoin ja tärisemään. Hän rakasti huispausta, mutta pelkäsi sen muuttuvan taakaksi, mikäli hän olisi päässyt joukkueeseen. 

Hetken juttelun jälkeen Oliver alkoi unohtaa olevansa jämäkkä ja kylmä kapteeni, mutta huispausinto säilyi. Koko matkan kaksikko istui puhumassa huispauksesta, juomassa kurpitsamehua ja aina uskaltaessaan syömässä jokamaunrakeita. Ulkona alkoi jo hämärtää, eikä matkaa ollut paljon jäljellä, kun Oliver kysyi Lucylta tämän ensimmäisestä lentokerrasta. Lucy purskahti nauruun. ”Olin neljävuotias, kun Charlie päätti, että minun piti opetella lentämään- Se tapahtui tietenkin vanhemmiltani salaa. Minua pelotti vähän, mutta Charlie oli varma, että hyvin se menee...No ei mennyt”, Lucy nauroi välissä ja jatkoi sitten selittämistä, ”Luuta lähti nousemaan täysin hallitsemattomasti, eikä Charlie voinut tehdä mitään, kun olin jo noussut kymmenen jalan korkeuteen ja lähtenyt lipumaan kohti metsää, koko ajan keräten korkeutta. Lopulta kun luulin saaneeni luudan jotenkin hallintaan, se lähti putoamaan. Rysähdin suoraa lähimpään puuhun ja jäin roikkumaan ylösalaisin. Taisin itkeäkin. Lopulta Charlie löysi minut ja kantoi reppuselässä kotiin kaksosten nauraessa vieressä. Luuta taitaa olla yhä metsässä. Seuraavan kerran lensin kuusivuotiaana, kun sain vanhemmiltani ensimmäisen harjoitteluluudan. Merlinin kiitos se ei noussut, kuin 10 jalan korkeuteen.”  ”Nouseeko nykyinen luutasi sitä korkeammalle?” Oliver vinoili ja varmisti saaden Lucyn hymyilemään. ”Totta kai, vaikka puhtolakaisu onkin”, tyttö vakuutti ja siemaisi kurpitsamehustaan. ”Hyvä, sitten voit lentää sillä seuraavan kerran, kun harjoittelemme”, Oliver sanoi. Lucy nyökkäsi ja tutki Oliveria katseellaan. Hän olisi halunnut kääntää katseensa ikkunaan, mutta poika oli turhan silmää miellyttävä sellaiseen. Mitä pidempään Lucy Oliveria katsoi, sitä enemmän hän tuntui katkeroituvan Fredin anastamasta ensi suudelmasta. Ainakin tällä hetkellä Lucy toivoi, että hänen ensisuudelmansa olisi mennyt vastapäätä istuvalle nuorelle miehelle. Lucy havahtui haaveistaan jonkin kolahtaessa käytävällä ja punastui hieman miettiessään, olikohan Oliver huomannut hänen haaveilevan katseensa.  ”Millainen sinun ensimmäinen lentokertasi oli?” Lucy kysyi yrittäen saada äänensä huolettoman kuuloiseksi eikä ollenkaan niin haaveilevaksi, kuin mitä se varmasti oli. Oliver kohautti olkiaan ja vastasi hymyillen; ”Olin luonnonlahjakkuus jo viisi vuotiaana.” Lucy naurahti, jotenkin hän uskoi sen, mutta kysyi kuitenkin; ”Oikeasti?” ”En. Lainasin salaa isosiskoni luutaa ja päädyin talomme katolle. Isoin ongelma taisi olla se, että alueella asuu myös jästejä ja äitini oli suunnattoman huolissaan, olivatko he nähneet”, Oliver kertoi niskaansa raapien ja kattoa vilkuillen. Lucy naurahti tarinalle. Saukkonummella kasvaneena hän ei osannut kuvitella, millaista oli asua jästien kanssa samalla alueella.

Konduktöörin kuuluttaessa junan saapuvan pian asemalle Lucy nousi ja kurotti ottamaan hattuhyllylle tunkemaansa reppua. Oliver huomasi tytön kurottelun ja nousi itsekin auttaakseen nuorempaa. ”Kasvatko vielä?” Oliver naurahti miettien samalla, että noin pieni tyttö sopisi paremmin etsijäksi, kuin jahtaajaksi. ”En tiedä, luulisin”, Lucy sanoi hymyillen ja tajusi taas punastuneensa. ”Minun, tuota, minun pitää hakea luutani perimmäisestä vaunusta”, Lucy takelteli ja yritti päästä jalkojensa vastustelusta huolimatta lähtemään. Kuin taikaiskusta jalatkin suostuivat toimimaan, kun Oliver sanoi voivansa lähteä mukaan.

***

Rohkelikkojoukkueen kauden ensimmäiset huispausharjoitukset olivat juuri päättyneet. Pakkanen tuntui haittaavan kaikkia muita, paitsi joukkueen kapteenia.

”Oliver!” Fred huudahti muiden tarpoessa jo huispauskentän peittävän lumikerroksen läpi pukuhuoneille. Puhuteltu poika suoristautui ja kääntyi nuorempaa kohti. Oliver ihmetteli tilannetta hieman, sillä yleensä jommallakummalla kaksosista ollessa hänelle asiaa, oli molemmilla. Nyt George oli jo talsinut pukuhuoneelle, mutta selvästi seurasi tilannetta oveen nojaillen. ”Mitä sinä haluat Lucysta?” Fred meni kaunistelematta suoraan asiaan. ”Mitä tarkoitat?” Oliver kysyi nuoremmalta kummeksuen. Kyllähän hän tiesi Lucyn ja kaksosten olevan parhaat ystävät, mutta ei ollut koskaan pitänyt Frediä erityisen vastuuntuntoisena tai huolehtivana. Fred sen sijaan puuskahti hieman kiukkuisenakin ja käsiään levitellen vastatessaan; ”Oletko saanut liian monta ryhmyä pääsi alueelle vai muuten vain tyhmä?” Oliver oli jo väittämässä vastaan, muttei saanut siihen tilaisuutta, kun punapää jo jatkoi; ”Jos et ole vielä huomannut, niin Lucy pitää sinusta valtavasti. Käykö tässä nyt niin, että sinä viet huispaushulluutesi liian pitkälle ja lopulta Lucy itkee meidän olkapäätämme vasten koko kesän, kun teistä ei tullutkaan vuosisadan rakkaustarinaa?” Oliver ei yllättynyt tiedosta, jonka Fred oli juuri kertonut. Tosi asia oli, että hän oli kyllä huomannut tilanteen ja miettinyt asiaa, mutta ei niin pitkälle. He olivat vielä nuoria, eikä hänen viimevuotinen lyhyeksi jäänyt suhteensa Angelinan kanssa ollut auttanut häntä juurikaan ymmärtämään noitien ajatuksen juoksua. Lisäksi Lucy oli häntä kolme vuotta nuorempi, vaikkei aina siltä vaikuttanutkaan, ja siitä saattaisi seurata jossain kohtaa ongelmia. ”Minä luulin häntäkin huispaushulluksi”, Oliver heitti Fredille, joka ei näyttänyt haluavan tarttua vitsiin. Fred kohautti turhautuneesti olkiaan ja kääntyi lähteäkseen, sillä yhtään pidempään jatkamalla hän saisi tilanteen vaikuttamaan kilpailulta. Sen jälkeen Oliverille järjen puhuminen olisi lähes mahdotonta, Fred oli liiankin tietoinen kapteenin voitontahdosta ihan kaikessa. 

Fredin lähdettyä Oliver nappasi laatikkoon juuri laittamansa kaadon käsiinsä. Hän heitti sen pari kertaa ilmaan ja nappasi kiinni. Pallottelu usein selkeytti hänen ajatuksiaan, mutta nyt tuntui, että niitä oli liikaa. Kyllähän hän piti Lucysta, eikä vain siksi, että tämä oli ainakin melkein yhtä kiinnostunut huispauksesta, kuin hänkin. Lucy oli eläväinen, kiltti ja ehkä vähän hölmökin. Toisaalta, vaikka hän ei ollut saanut Lucysta kuvaa rakkauden nälkäisenä teininä, Fredin sanat kertoivat muuta. Uskaltaisiko hän ottaa sen riskin, että ihastunut nelosluokkalainen seuraisi häntä koko viimeisen lukuvuoden, jos asiat eivät menisikään tulevan kevään ja kesän aikana ihanteellisesti.

***

[Nyyhti]

Jee pikaista jatkoa!

Nyt ehdin tosiaan lukea loputkin tähän mennessä ilmestyneet, ja ai että tämä on tosiaan mukavaa luettavaa. Pidän siitä, kuinka tämä kytkeytyy canoniin, ja minusta on ihanaa että Lucy on Weasleyiden lapsuudenystävä. Se on tosi luontevaa, ja tarjoaa mahdollisuuden kirjoittaa kirjoista tutuista jutuista ja ihanista Weasleyistä. Hahmot ovat ihan omia itsejään, joskin varsinkin kaksosista näkyy myös synkempää puolta, mutta se sopii minusta heihin hyvin. En yhtään tykännyt Fredin toimista, mutta voisin hyvin kuvitella epätoivoisesti ihastuneen Fredin tekevän juuri noin tyhmiä juttuja.

[Chibi]

A/N: Kiitos nomps kommentista taas kerran. Canoniin kirjoitettua tekstiä on mukava kirjoittaa. Kiva, että sitä on mukava myös lukea. Jotenkin omasta mielestä on luonnollista ajatella, etteivät kaksosetkaan nyt aina voi kaikkea ottaa huumorilla tai leikillä ja ovat varmasti myös kokeneet omat osansa teinidraamoista. Tässä luku 7, jossa ollaan jo päästy hieman pidemmälle keväällä 


7. Ystävänpäivä

Fred, George, Lee ja Lucy istuivat aamupalalla, kun Lockhart marssi salin poikki narsissin keltaisessa kaavussa, kaulassaan vaaleanpunainen huivi. Hän hykerteli iloisena ja jakeli lappusia täysi-ikäisille opiskelijoille. Ystävänpäivä saattoi olla Lockhartin lempipäivä.
"Kyllä järjestän juhlat... Ei neiti Granger, ne ovat vain täysi-ikäisille... Totta kai voit ottaa avecin, mutta hänenkin pitää olla täysi-ikäinen", Lockhart kujersi kulkiessaan pöytien välissä.
Aina välillä ohittaessaan alaikäisiä Lockhart huokaisi syvään, taputti jotakuta päälaelle tai sanoi surullisena; "No, myöhemmin sitten... Hyvää kannattaa odottaa", alkaen sitten puhua itsekseen erilaisista rosoviineistä ja mäntykonjakeista.

"Minun käy häntä melkein sääliksi", Lee sanoi suu täynnä ruokaa. Kaksoset kohauttivat olkiaan ja Lucy mietti, mahtaisiko Lockhartin juhliin tulla ketään, samalla kahvikupistaan hörpäten.
"Tuskin ainakaan luihuisia", Fred vastasi, he katselivat hetken Lockhartin ympärille kokoontunutta tyttöjoukkiota ja tulivat siihen tulokseen, että ainakin täysi-ikäiset naispuoliset opiskelijat kilpailisivat juhlissa miehen suosiosta. ”Pitäisikö meidän keksiä jotain juhlien pilaamiseksi?” George ehdotti pieni pilke silmäkulmassa, sokeria suupielessään. Lucy haukkasi paahtoleipää kohauttaessaan olkiaan. ”Minä olen jo luvannut lähteä lenkille ja kentälle Oliverin kanssa”, ruskeahiuksinen totesi haikeasti hymyillen. George pukkasi tyttöä kylkeen hymyillen kierosti. ”Ai oikein ystävänpäivänä”, punapää naurahti saaden Lucyn tahtomattaan punastumaan. ”Ne ovat vain treenit”, Lucy vastusti jopa pettyneenä, sillä Oliver vaikutti muuttuneen kylmäksi ja etäiseksi junamatkan jälkeen. Hän ei oikein tiennyt olisiko halunnut lähteä tuhoamaan Lockhartin juhlat vai kentälle. Hyvällä tuurilla hän ehtisi molempiin. ”Tietääkö Oliver, ettet edes haluaisi pelata joukkueessa?” Lee uteli, sillä ei jaksanut uskoa, että Oliver treenauttaisi ketään huvikseen. Lucy nyökkäsi; ”Hän sanoi saavansa itse hyvää harjoitusta, kun pelaa kanssani ja toivoo kuulemma, että joskus pyrkisin joukkueeseen, jos alkaisin ”uskoa omiin kykyihini””, Lucy esitti viimeiset sanat hieman naljaillen, mutta hymyili sitten haikeasti. Hän ei luultavasti ikinä uskoisi omiin kykyihinsä niin paljon, ei ainakaan muiden edessä.
Kaikki havahtuivat kolinaan Lockhartin pudottaessa jotain opettajainpöydältä. Mies työnsi vaaleanvihreää kirjekuorta McGarmiwalle, joka näytti ottavan sen vastaan vain kohteliaisuudesta. "Onkohan Kalkaros kutsuttu?" Fred ajatteli ääneen katsellessaan opettajainpöytää, jossa Lockhart ojensi juuri Versolle laventelin sinistä kirjekuorta. Kalkaros oli sen sijaan huomannut Lockhartin ja päättänyt poistua paikalta, ennen kuin hänen olisi pakko vastaanottaa kutsu. Hän oli kuitenkin myöhässä.

Lockhart katsoi Kalkaroksen kulkua salin läpi, taitteli kutsun ja napautti sitä taikasauvalla mutisten samalla Lipetitille; "Yksinkertainen loitsu, käytin sitä, kun posti ei enää suostunut järjestämään pöllöä kaikille vastauskirjeille, joita ihailijoilleni lähetin... Severus, täällä on yksi sinullekin." Lokchart kihersi, nosti kirjeen avoimelle kämmenelleen ja puhalsi.
Kirje lähti lentoon, mutta ennen kuin se oli päässyt edes salin puoleen väliin, oli Kalkaroksen olan yli nakattu taika sytyttänyt sen palamaan. Kärventynyt paperi laskeutui hitaasti suuren salin lattialle Kalkaroksen jatkaessa matkaansa tyynen rauhallisesti musta viitta perässään liehuen.
"Tuo oli ilmeisesti ei", joku huusi luihuispöydästä. Muut luihuiset hurrasivat hänelle, mutta Lockhart näytti murtuneelta.


***

Lucy veti villapaidan päälleen Katien virnuillessa vieressä. ”Voisitko jo lopettaa tuon, tulee vain paha mieli”, Lucy sanoi katkeranoloisena, koska pikkujouluissa tanssimista tai junamatkaa lukuun ottamatta Oliver ei ollut osoittanut häntä kohtaan mitään kiinnostusta. Tuntui, kuin kevätlukukauden alettua hänestä olisi tullut Oliverille ilmaa. ”Hei, onhan nyt ystävänpäivä”, nuorempi vihjasi, mutta Lucy vain mulkaisi häntä. ”Ajattelin tänään vain nauttia lentämisestä ja lähteä sitten onnellisena tuhoamaan Lockhartin juhlat”, toinen vastasi hymyillen jo ja veti samalla kenkiä jalkaansa. Katie huokaisi, kun Lucy sulki oven perässään. Hän itse lähtisi päivälliseltä suoraa lenkille ja menisi sitten pitkään kylpyyn.

***

Huispauskenttä oli täynnä lunta Oliverin astuessa sille. Hän oli kantanut jo pallolaatikon kentän reunalle ja tampannut reitin pukuhuoneilta keskiympyrälle. Kuitenkin Lucyn kävely lumessa näytti vaivalloiselta. ”Hyvähän sinun on, kun olet niin pitkä” tyttö lopulta huokaisi päästessään virnuileva Oliverin luo. ”Tuosta hyvästä saat tampata uuden tien takaisin”, poika totesi vakavana, mutta tytön katsoessa pahoitteleva ilme kasvoillaan, heilautti kättään. ”Hällä väliä, ota pari lämmittely kierrosta”, Oliver sanoi melko kylmästi, mutta hymyili päälle. Lucy oli jo sanomassa jotain siitä, kuinka lämmin hänellä oli, mutta pysyi vaiti. Hän joutui yrittää pari kertaa ennen kuin sai maasta tarpeeksi tukea ja pääsi lentoon. Oliver seurasi pian perässä.

He olivat kopitelleet jo hetken, kun vihreään viittaan sonnustautunut naishenkilö, jonka Oliver tunnisti McGarmiwaksi, ilmestyi kentälle. ”Molemmat alas sieltä!!” nainen käskytti saaden Oliverin syöksymään kohti maata ja Lucyn seuraamaan vain hieman hitaammin perässä. ”Mitä te oikein ajattelitte! Tulla nyt pelaamaan, kun tilanne on tällainen! Wood, sinun pitäisi olla vastuuntuntoisempi. Mieti jos Harrisonille olisi käynyt jotain”, molemmat kuuntelivat tupansa johtajan saarnaamista. Oliver oli jo sanomassa jotain siitä, kuinka he olivat harjoitelleet monena iltana aiemminkin kahdestaan, mutta ajatteli selviävänsä vähemmällä, jos olisi hiljaa. ”Kohta on tärkeitä pelejä ja into lähteä kentälle iski kuin ryhmy”, Oliver vakuutteli, mutta turhaan, sillä McGarmiwalla oli huonoja uutisia. ”Pelejä ei enää tule. Wood, tänä vuonna taistelu huispauspokaalista jää kesken.” Oliver kalpeni kerta iskulla ja hetken Lucy jo pelkäsi tämän jalkojen pettävän. McGarmiwa näytti pahoittelevalta ja laski kätensä Oliverin olkapäälle. ”Olen pahoillani Wood... Tiedän kyllä, mitä huispaus sinulle merkitsee, mutta tässä tilanteessa emme voi muuta.” Syntyi hetken hiljaisuus. Kentän rakenteet paukkuivat kylmässä ja pakkanen kiristyi hiljalleen. Oliver kohotti leukansa ja puristi kätensä innokkaana nyrkkiin. ”Ensi vuonna treenaamme aivan uudella innolla”, poika sanoi nyt jo hymyillen. McGarmiva ei halunnut pilata pojan iloa, vaikka tiesi, ettei seuraavaa kouluvuotta ehkä tulisi.

McGarmiwan saateltua heidät sisälle kello ei ollut vielä paljon. Lucy oli jo hiipimässä kohti Lockhartin luokkaa, jonka suunnalta epäili löytävänsä kaksoset ja Leen, kun Oliver kysyi, mitä tyttö aikoisi tehdä nyt. Vaikka Lucy hyvin tiesi mitä aikoi tehdä, hän vastasi; ”En kai mitään... Kuinka niin?” ”No... Tässä on vielä pari tuntia ennen kuin pitää siirtyä tupiin ja kuulin että Huispaus kautta aikojen olisi hyllyssä. Ajattelin, että jos emme voi huispata, voisimme ainakin lukea ja jutella huispauksesta sen aikaa?” Oliver ehdotti yhdellä hengen vedolla hieman takellellen. Lucy katsahti kohti yläkertaa, jossa tiesi Lockhartin luokan olevan ja kaksosten juonivan. Hän kuitenkin ymmärsi, että Oliver haluaisi viettää aikaa hänen kanssaan ja tämä voisi olla hänen tilaisuutensa tehdä Oliveriin vaikutus, osasihan hän ”Huispaus kautta aikojen” –kirjan melkein ulkoa. ”Joo, mennään vaan”, Lucy sanoi ja hymyili silmät loistaen. He lähtivät kohti kirjastoa ja Lucy kiinnitti huomiota siihen, etteivät Oliverin askeleet tuntuneet niin pitkiltä kuin syksyllä.

***

”Katie!” Lucyn puolittainen huuto kuului samalla, kun tämä avasi makuusalin oven. Katie ja Annie makasivat samalla sängyllä selaillen paksua nahkakantista kirjaa, jota Lucy ei tunnistanut ainakaan oppikirjaksi. ”No?” tyttö kysyi ja nousi istumaan sängyn reunalle. Yleensä Lucyn huutaessa oli tapahtunut jotain pahaa, mutta nyt tyttö tuntui olevan sekä järkyttynyt, että innoissaan ja hymyili leveästi. ”Mitä minä teen?” Lucy kysyi istuessaan omalle sängylleen. Hän kaappasi tyynyn syliinsa ja painoi hymyilevät kasvonsa sitä vasten. ”Mitä on tapahtunut?” Annie ihmetteli vaivautumatta kuitenkaan nousemaan. Heidän ystävyytensä ei ollut yhtä vahva kuin kahden brunetin. Lucy veti syvään henkeä ja nosti kasvonsa tyynystä. ”Me olimme Oliverin kanssa pelaamassa ja McGarmiwa tuli kieltämään sen koulun turvallisuustilanteen takia... Sitten kun tulimme sisälle Oliver pyysi minua kirjastoon ja luimme tosi lähekkäin ”Huispaus kautta aikojen”- kirjaa ja juttelimme huispauksesta ja Oliver piti kättään omani päällä ja toista tuolini selkänojalla ja ja- ”, Lucy selitti melkein haljeten onnesta. Hänestä oli jo tuntunut siltä, että Oliver voisi tuntea jotain häntä kohtaan, mutta nyt tunne oli vahvistunut entisestään. Annie hymyili, mutta Katie hyppäsi Lucyn viereen ja halasi tätä kiljuen. ”Mitä minä sanoin? Enkö sanonut jo syksyllä, että hän pitää sinusta?” Katie piikitteli ja tökki Lucya kylkiin ja poskiin. ”Antaudun, sanoit, sanoit, kunhan vain lopetat tökkimisen”, Lucy alistui kaaduttuaan sängylle nauraen. Hän kutisi äärettömän helposti jo pienestä tökkäisystäkin. Katie laskeutui makaamaan hänen vierelleen. ”Miten aiot jatkaa?” ”En tiedä... Ainakin menen hänen kanssaan huomenna aamupalalle, mutta emme voi enää pelata yhdessä...”, Lucy hermoili. ”Sinun on siis suudeltava häntä heti huomenna!” Katie julisti saaden Lucyn huokaisemaan. Hän ei ikinä uskaltaisi tehdä niin.

[Nyyhti]

Jei jatkoa! Hauskaa että koulun tilanne näkyy tässä niin selvästi. Lockhart on huippu hahmo ja pidin kovasti hänen esiintymisestään!

[Chibi]

A/N: Kiitos nomps, että jaksat kommentoida  Valitettavasti Lockhartia ei enää tässä ficissä nähdä. Tämä ja seuraava osa olivat aiemmin yksi osa, mutta minun oli pakko päästä jakamaan ne omikseen ja kirjoittaa vähän pidemmin. Toivottavasti pidätte lukemisesta yhtä paljon kuin minä pidin kirjoittamisesta 



8. Tapahtumarikas liigaottelu

Kuten lähes aina, Lucy istuutui kaksosten kanssa aamiaiselle suunnitellen päivän kulkua ja puhuen kaikesta maan ja taivaan välillä. Lucy ei ollut kuitenkaan vieläkään kertonut mitä Oliverin kanssa oli tapahtunut vain viikkoa aikaisemmin kirjastossa. Hän oli alkanut epäillä kuvitelleensa koko jutun, kun Oliver ei ollut käytännössä edes puhunut hänelle sen jälkeen. Jostain syystä myös suudelma, jonka hän oli saanut Frediltä ennen joulua, tuntui hiipivän ajoittain mieleen. Toisinaan Oliverin vaikuttaessa kylmältä ja tunteettomalta, Lucyn mieleen hiipi, rakastikohan Fred häntä oikeasti, ja voisiko hän rakastua Frediin, joka oli hänelle nyt kuin veli.

”Jospa lähtisimme lumisotaan oppituntien jälkeen. Kuulin, että kakkosluokan luihuisilla on vielä yrttitietoa silloin”, George ehdotti saaden muut seurueen pojat virnistämään. Lee hymyili ilkikurisesti vastatessaan; ”Pitää varoa kiinni jäämistä, ettei Lucius Malfoy passita meitä ulos linnasta, kun heittelemme hänen ainokaisensa sliipatut suortuvat sekaisin.” ”Meinaatteko, että meidät päästetään pihalle hortoilemaan kaiken tämän jälkeen?” Lucy kysyi katsoen puuroonsa surullisesti sulavaa voisilmää haikeana. Jopa heidän tupakummituksensa oli kangistettu. Lucy ei oikein jaksanut enää uskoa, että he palaisivat Tylypahkaan ensi vuonna, jos tällainen jatkuisi. Ja jos niin tapahtuisi, hän ei näkisi Oliveria enää koskaan. Poika kun asuikin ties missä kaukana. ”Niin joo”, Fred mutisi, kuin olisi hetkeksi unohtanut linnassa tapahtuvat kauheudet. Edes he eivät olisi niin tyhmiä, että haluaisivat väkisin lähteä etsimään sellaisia vaikeuksia, jotka voisivat viedä hengen. ”Taidamme siis pelata räjähtävää näpäytystä, kuten aina”, Lee huokaisi ja tökkäsi puuroaan kyllästyneenä. ”Ulkona olisi hieno sääkin...” Fred jatkoi valitusta katselleen kattoa, jossa aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. ”Voisin kaivaa myös shakkinappulat esiin”, tumma poika mutisi tökkiessään munakastaan. Kenelläkään ei tuntunut olevan ruokahalua vähän aikaa sitten tapahtuneiden hyökkäysten vuoksi. ”Lee, kukaan ei halua pelata kanssasi shakkia”, Lucy melkein tiuskaisi. Lee tiesi olevansa voittamaton, mutta hänen virnistyksensä pyyhkiytyi kasvoilta nopeasti tytön mulkaisun johdosta. Lucy vilkaisi nopeasti suuntaan, jossa tiesi Oliverin istuvan. Huomenna tyttö lähtisi isänsä kanssa katsomaan liigapeliä, joka tietäisi ainakin kahden päivän poissaoloa. ”Lucy, älä ole noin äreä. Ehkä kapu ei olekaan niin hyvä mies, kuin on antanut ymmärtää”, Fred sanoi ehkä vähän voitokkaana ja kietoi kätensä halaavasti Lucyn vyötärölle. Lucy hymyili monen päivän tauon jälkeen. Tapahtuisipa mitä tahansa, kaksoset olisivat aina hänen turvanaan. Ehkä hän joku päivä ihastuisikin Frediin, Lucy tuumi ja painoi päänsä punapään olkapäätä vasten. George pörrötti Lucyn hiuksia. Tytön sydänsurut eivät olleet heille uusi asia.

***

Tuuli paiskoi kannatusviirejä ja -huiveja sinisen kirjavassa seisomakatsomossa. Katsomo oli ylimpänä ja Lucyn kasvot punaiset kaikkien portaiden nousemisesta. Hän kietoi sinistä Rapakon Palloseuran huivia paremmin kasvojensa suojaksi, kun helmikuinen tuuli pörrötti hiuksia sotkuun. Tyttö yritti tunkea itseään lähemmäs kentän reunakaidetta, sillä katsomo oli täynnä aikuisia noitia ja velhoja, eikä hän näkisi mitään näiden takaa.

Lucy kuuli pelaajaesittelyiden alkaneen ja huomasi, kuinka toisilleen pulisseet katsojat kääntyivät nyt kiinnostuneina kenttää kohti. Tytön onnistui luikahtaa pienistä väleistä ja kuin huomaamattaan hän oli päässyt melkein reunakaiteen luo. Nuori mies heilutti kannatusviiriään niin suurin liikkein, että Lucyn onnistui hivuttautua tämän viereen aivan eturiviin. Kannattaja ei kuitenkaan huomannut tyttöä ennen kuin kolautti tätä viirillään. Lucy manasi ja piteli ohimoaan, kun toinen kääntyi pahoitellakseen.

”Anteeksi kamalasti”, Lucy kuuli tutun äänen ja hänen sydämensä hypähti. Hän nosti käden ohimoltaan ja tajusi tuijottavansa Oliverin ruskeisiin silmiin. ”Mitä sinä täällä teet?” Lucy ihmetteli kaikesta hämmennyksestään huolimatta iloisena tilanteesta. Ainakaan hänen ei tarvitsisi katsoa peliä yksin. ”Eihän tällaista peliä voi jättää väliin. Oletko yksin?” Oliver kysyi, sillä Lucy ei tuntunut olevan kenenkään seurassa, mutta tyttö oli niin nuori, ettei tätä olisi päästetty peliin yksin. ”Isä sai töiden kautta liput, mutta ei tarkistanut, että ne olisivat samaan katsomoon, hän on pari kerrosta alempana”, Lucy sanoi ja tarttui sitten tiukasti reunakaiteeseen, jonka vieressä seisoi. ”Pyytäisin liittymään seuraan, mutta taisit tehdä sen jo”, Oliver sanoi arvioidessaan toisen olevan jäämässä. ”Lupaan, etten häiritse pelisi seuraamista”, Lucy vakuutteli virnistäen, kääntyi nojaamaan kaiteeseen ja käänsi kasvonsa kohden kenttää, jolla pelaajat odottivat pallojen vapauttamista. Oliver hymyili tilanteelle ja kuin kokeeksi astui lähemmäs ja kietoi viiristä vapaan kätensä Lucyn hartioiden yli.

***

Lucy ei tiennyt kuluiko sekunteja vai minuutteja. Eikä hän myöskään välittänyt. Richter oli napannut siepin, Rapakon Palloseura oli voittanut pelin ja Oliver Wood oli kietonut kätensä hänen ympärilleen ja painanut huulensa hänen huulilleen. Lucyn vatsanpohjassa kipristeli. Suudelma Oliverin kanssa tuntui paljon oikeammalta, kuin Fredin riistämä suudelma pikkujoulujen jälkeen.

Todellisuudessa suudelma ei kestänyt pitkään ja se tuli Oliverille melkein yhtä suurena yllätyksenä, kuin Lucylle. Hetken mielijohteesta hän oli ajatellut, että tilaisuus oli nyt tai ei koskaan ja suudellut nuorempaa rohkelikkoa. Totuus saattoi olla, että hän olisi väärässä tuvassa, jos olisi valinnut toisin.

Hellittäessään suudelmasta Oliver jäi tuijottamaan Lucyn vihreitä silmiä. Tytön poskille oli noussut hymyn lisäksi puna, eikä hän vastustellut hetkeäkään, kun Oliver nosti kätensä silittämään poskea. ”Lucy-”, Oliver ehti aloittaa, mutta Lucyn takaa kajahtava huudahdus keskeytti hänet.

”Lucy!” Lucy kuuli huudon takaansa. Tytön kasvoille noussut puna katosi ja hän astui nopeasti askelen kauemmas Oliverista. Arthur tunki vastavirtaan jo poistumassa olevien kannattajien seasta. ”Näitkö kunnolla, kun Richter nappasi siepin?” mustahiuksinen, hieman tanakka mies kysyi innoissaan ja tarttui tytärtään käsivarresta, jottei tämä lähtisi virran mukana. ”Näin! Aivan mahtava peli”, Lucy hihkaisi hieman hämmentyneenä kaikesta tapahtuneesta ja kääntyi sitten Oliveriin päin; ”Eikö ollutkin?” Arthur katsoi Oliveria hieman varauksella, mutta nosti sitten kätensä kätelläkseen. ”Arthur Harrison, hauska tavata”, mies sanoi puristaessaan nuoremman kättä. ”Oliver Wood”, tilanteesta aivan yhtä hämillään oleva nuori mies esitteli itsensä ja kysyi sitten; ”Ettekös te kirjoitakin päivän profeetan urheilukolumnia?” Arthur nyökkäsi vastaukseksi tyytyväisen oloisena. ”Oliver on rohkelikon huispausjoukkueen kapteeni”, Lucy täsmensi, vaikka sanat tuntuivat tarttuvan hänen kurkkuunsa. ”Mielenkiintoista. Hyvä, että Lucylla oli seuraa pelissä, mutta nyt meidän pitää kyllä mennä, että ehdimme syömään ennen lähtöä”, Arthur selitti, nyökkäsi Oliverille hymyillen ja ennen kuin tämä huomasikaan, olivat Harrisonit kadonneet ihmispaljouteen.

***

Lucy halasi isäänsä tiukasti poimittaislinjan portailta. ”Isä minulla ei ole mitään hätää”, hän kuitenkin sanoi, kun Arthur ei tahtonut päästää irti. ”Mikset vain tulisi kotiin?” Lucy punastui ja veti kaulahuiviaan kasvojensa suojaksi. Hän ei olisi ehkä vielä kaksi päivää sitten pitänyt kotiin lähtemistä niin huonona ideana, mutta tilanne oli juuri saanut uuden käänteen. ”Lähetän pöllön, jos tilanne muuttuu”, Lucy vastasi ja ehti juuri suukottaa isäänsä poskelle, ennen kuin poimittaislinjan kuljettaja painoi kaasua ja auto sujahti näkymättömiin. Lucy asteli alimman kerroksen keskivaiheille yrittäen pysyä pystyssä auton heiluessa.

***

Oliver astui poimittaislinjan kyytiin, eikä voinut estää hymyä nousemasta kasvoilleen, kun tajusi valinneensa saman matkustustavan Lucyn kanssa. ”Hei”, hän sanoi leveästi hymyillen ja huomasi punan nousevan tytön poskille istuessaan tämän viereen. Lucy vastasi nopeasti ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta hämmennyksissään, hän ei ollut valmistautunut törmäämään poikaan nyt. ”Ei ehditty pelin jälkeen paljon puhua”, Oliver sanoi viitaten siihen, kuinka kiire Lucyn isällä oli vaikuttanut olevan. ”Niin, mutta nyt on pitkä matka Tylypahkaan”, Lucy myönsi kääntäen jo hieman tasaisemman väriset kasvonsa Oliveriin päin. ”Eikö ollut loistava peli?” Oliver kysyi, mutta nyt Lucy ei muistanut pelistä enää juuri mitään. Hän oli kelannut stadionilta lähdön jälkeen vain suudelmaa ja sitä edeltäneitä hetkiä Oliverin kanssa pelissä ja Tylypahkassa.

”Mitä se tarkoitti?” Lucy kysyi vakavana, vaikka uudestaan punastuminen jonkin verran söi hänen uskottavuuttaan. ”Mikä?” Oliver kysyi Lucyn katkaistua hänen ajatuksensa pelin käänteistä ja lopulta siepin nappauksesta. ”No... No se”, Lucy sanoi tuntien itsensä tyhmäksi. Tai ehkä Oliver oli tosiaan saanut liian monta ryhmyä päänsä alueelle, kuten kaksosilla oli tapana irvailla. Ei hän tiennyt.

Lucy ei juuri nyt tiennyt mistään mitään. Hän ei ollut syksyn ensimmäisen sateisen lenkin jälkeen tiennyt mitä ajatella. Eikä etenkään sen jälkeen, kun Fred oli suudellut häntä pikkujouluissa. Hän ei tiennyt mitä ajatella, kun asemalla Oliver oli työntänyt pergamentin palan hänen käteensä ja ystävänpäivänä treenien jälkeen pyytänyt tyhjään kirjastoon ja tarttunut kädestä, oltuaan ensin oudon etäinen ja kylmä ainakin kuukauden.

Nyt Oliver kietoi vasemman kätensä hänen olkapäälleen. ”Ai se suudelma”, Oliver kuiskasi pehmeästi. Lucyn hengitys taukosi hetkeksi ja Oliver veti tytön lähemmäs. ”Eikö tuo ole vähän tyhmä kysymys?” Oliver kysyi kulmiaan kohottaen, saaden Lucyn puremaan huultaan. Tyttö ei halunnut katsoakaan huispauskapteenia päin, koska ei tiennyt mitä vastata. Hän ei halunnut myöntää eikä kieltää. ”Onko se tyhmä kysymys?” Lucy kysyi kääntäen kasvonsa poikaa kohti. Oliver oli alkanut piirrellä sormillaan ympyröitä hänen olkapäähänsä ja pudisti päätään. ”Onko siinä hyvä?” vanhempi varmisti nuoremmalta, joka nyökkäsi jo hieman hymyillen. ”Ei sillä kysymyksellä sitten ole väliä”, Oliver sanoi ja painoi huulensa Lucyn omille. Ensin kokeilevasti ja sitten varmemmin. Nyt Lucysta jo tuntui, että hän tiesi, mitä ajatteli. Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista tunnetta. Nyt perhoset lensivät vatsassa aivan erilaista taitolentoa, kuin täysin yllätyksenä tulleessa suudelmassa pelin päätyttyä. Lucy käänsi jalkansa ensin Oliveriin päin, mutta poika nosti ne syliinsä ja kietoi toisenkin kätensä tämän ympäri. Pitkän ja hartaan suudelman jälkeen Lucy laski päänsä Oliverin olkapäälle ja huokaisi silmät kiinni. Heillä olisi koko matka aikaa puhua pelistä. Ja kuka tietää kuinka paljon aikaa antaa jatkossa huispaukselle ja toisilleen.

[Nyyhti]

Noniin, tässähän päästiinkin vauhdilla eteenpäin Oliver on toden totta ansainnut tupansa, kun noin rohkeasti suutelee Hauskaa, että saman tien tuli isäkin tutuksi, heh! Ja Lucy on selkeästi jonkinlaista huispausperhettä, minkä takia minusta on tosi hauskaa ja virkistävää, ettei hän sitten kuitenkaan ole yrittänyt tupajoukkueeseen!

[Chibi]

9. Ällöttävän sokerista

Poimittaislinja pysähtyi Tylypahkan pysäkille auringon painuttua mailleen jo ajat sitten. Lucy ja Oliver astuivat auton kyydistä, eivätkä ehtineet edes vilkaisemaan taakseen, kun violetti bussi oli kadonnut. McGarmiwa oli heitä vastassa porteilla ruudullisessa aamutakissaan ja hoputti molemmat linnan alueelle. Portit sulkeutuivat kilahtaen heidän takanaan ja suojataika laskeutui niiden peitoksi.

McGarmiwa saattoi heidät Lihavan Leidin muotokuvalle saakka ja haukotteli todeten; ”Luotan, että pysytte ehjänä ja löydätte oleskeluhuoneesta makuusaleihin ilman ohjausta.” Lucy ja Oliver katsoivat toisiaan, nyökkäsivät ja toivottivat jo heille selkänsä kääntäneelle tuvanjohtajalleen hyvät yöt.

Heti muotokuva-aukon sulkeuduttua Oliver kietoi toisen kätensä Lucyn vyötäisille ja vei toisen tytön niskaan. Hän painoi huulensa nuoremman huulille ja suuteli. Ensin huulille, sitten suupieleen, leualle, poskelle ja lopuksi korvalle. Oliver nojasi Lucyn niskaa silittänyttä kättään kylmään kiviseinään ja jäi hengittämään paitansa selkämykseen tarrautuneen tytön hiusten tuoksua. ”Onko minulla nyt tyttöystävä?” Oliver kysyi kuiskaten. Lucy värähti ja nosti katseensa. ”Riippuu siitä, kuinka hyvä pitäjä olet?” Lucy kysyi virnistäen ja sai vastaukseksi uuden suudelman. ”Etköhän sinä sen tule huomaamaan.”
 
Oliver tiukensi otettaan Lucyn vyötäröllä ja nosti tämän syliinsä vieden toisen kätensä polvitaipeiden alle. Muutamalla askelella hän oli vienyt heidät tyhjän oleskeluhuoneen takan edustalle. Oliver laski Lucyn takan vastapäiselle sohvalle ja repun selästään ennen kuin istui itse. Hän veti tytön takaisin syleilyynsä ja painoi tämän huulille ties kuinka monennen suudelman. ”Meidän pitäisi mennä nukkumaan”, Lucy sanoi vastahakoisesti, eikä pystynyt estämään itseään haukottelemasta. ”Oleskeluhuone on oppituntien jälkeen täynnä ihmisiä, kun käytävillä liikkuminen on kielletty. Nyt saamme olla ihan rauhassa”, Oliver vastusti, mutta ymmärsi toisen väsymyksen. Päivä oli ollut pitkä ja täynnä tapahtumia. ”Jos jäisimme sohvalle, voisimme puhua koko yön muustakin kuin huispauksesta ja kuin sattumalta nukahtaa tähän”, poika ehdotti ja pyyhki hiukset Lucyn kasvoilta korvan taakse, joista ne valahtivat melkein heti takaisin. Matka takaisin Tylypahkaan oli kulunut lähinnä pelin kulkua kerraten, vaikka olivathan he puhuneet muustakin. ”Muistatko mitä minulle kävi viimeksi, kun nukahdin sohvalle”, Lucy kysyi naurahtaen ja Oliver toden totta muisti. ”Totta, ja tiedä mitä kaksoset tekisivät, kun saisivat meidät kiinni ennen kuin olet kertonut heille”, Oliver myöntyi ja painoi taas uuden suudelman tuoreen tyttöystävänsä huulille. ”He saavat odottaa aamuun”, Lucy vastasi suudelmien lomasta ja sai vaivoin estettyä haukotuksen kietoessaan kätensä Oliverin ympärille.

***

”Katie”, Lucy kuiskasi ja istui ystävänsä sängylle välittämättä siitä, kuinka paljon kello jo oli. Katie käänsi kylkeä vastustelevasti, mutta Lucy ravisteli tämän olkapäätä. ”Katie”, Lucy kuiskasi uudestaan ja nuorempi nousi istumaan hiukset sekaisin ja silmät sirrillään. ”No?” Katie kysyi silmiään hieroen ja haukotteli mieltä osoittavasti. Lucy kietoi kätensä lähes kipeästi hänen ympärilleen ja sanoi niin kovaa, että pelkäsi herättävänsä Annien; ”Minä seurustelen Oliverin kanssa.” Katie avasi hitaasti silmänsä ja vastasi halaukseen samalla taputellen Lucyn selkää. ”Sinä olet nähnyt haaveunia”, nuorempi sanoi naurahtaen ja haukotteli uudestaan. ”No enkä ole!” Lucy vastusteli ja päästi ystävänsä hieman kauemmas otteestaan. ”Kerro kaikki tai en usko”, Katie sanoi hymyillen ja kaatui takaisin vaaka-asentoon. ”Olen niin onnellinen”, Lucy virnuili ja kaatui sängylle puoliksi huonetoverinsa päälle. Katie nosti peiton reunaa ja kääntyi kyljelleen tehden viereensä mönkivälle Lucylle tilaa. Lucy alkoi kerrata tapahtumia lähdöstään saakka ja kuunnellessaan tarinaa haukotellen, Katie oli varma, etteivät he saisi itseään hereille aamiaiselle.


***

Sunnuntaiaamu oli valjennut aurinkoisena ja tuulisena. Annien herättely-yrityksistä huolimatta päivä oli ehtinyt jo pitkälle, ennen kuin Lucy ja Katie olivat saaneet itsensä ylös sängystä ja raahautuneet täyteen ahdettuun oleskeluhuoneeseen.

***

”George, se on taas tuo ilme”, Fred sanoi muka kauhistuneena, kun George istui läksyjään viimeistelevän Lucyn viereen, mistä Katie oli juuri noussut. ”Olimmekin oikeastaan jo odottaneet sitä. Tämä Oliver-vaihe on kestänyt pelottavan kauan”, Fred jatkoi ja istui nojatuoliin niin kovalla voimalla, että Lucy pelkäsi sen hajoavan. Tyttö naurahti hyvän tuulisena ja painoi kirjansa kiinni. ”Kerro kuka se on?” George vaati hymyillen ja painoi poskensa kiinni Lucyn poskeen saadakseen vinkkiä tytön tuijotteluiden suunnasta. ”Pääsitkö jo kapusta yli?” Fred kysyi hieman toivoa äänessään ja vähintään yhtä kiinnostuneena kuin veljensä. Lucy pukkasi Georgen hieman kauemmas ja hänen kasvoilleen levisi suunnattoman onnellinen hymy. ”Oikeastaan ajattelin pitää tämän huispaajalinjan ainakin hetken”, Lucy sanoi ja vilkaisi sohvalla luokkalaistensa kanssa istuvaa huispausjoukkueen kapteenia. ”Cedric Diggory olisi kyllä sopivamman ikäinen”, George ehdotti, odottaen lisäselityksiä. Fred kallisti päätään kysyvä ilme kasvoillaan. ”Mitä sinä oikeasti olet jättänyt meille kertomatta?” George ihmetteli ja nipisti virnistelevää Lucya poskesta. ”Aih- Olisiko minun pitänyt hiipiä makuusaliinne yön pimeinä tunteita?” tyttö kysyi tietäen kuitenkin kysymättäkin vastauksen. ”Mitä pimeämpinä, sen parempi”, Fred vastasi ja henkäisi sitten liioitellun pettyneenä: ”Emmekö enää ole tärkeysjärjestyksessäsi ensimmäisenä?” Lucy pyöritteli silmiään ja viittoi sitten kaksoset lähemmäs, jottei koko tupa kuulisi, miten asiat olivat muuttuneet hänen peliin lähtönsä jälkeen. Ei sillä, etteikö hän olisi halunnut kertoa kaikille, mutta heidän pitäisi ensin katsoa, miten tilanne kehittyy.

”Ällöttävän sokerista”, George kommentoi kieltä näyttäen, mutta hymyillen. ”Minä en edes tiennyt, että kapu kykenee ajattelemaan muuta, kuin huispaustekniikoita”, Fred pohti ääneen saaden Georgen ehdottamaan, että Oliver todennäköisesti näki tämänkin tilanteen yhtenä huispaustaktiikan hyödyntämiskohteena. ”Ehkä kapu näkee sinut kaatona”, Fred ehdotti saaden Lucyn pohtimaan tosissaan sitä, että Oliver oli jo nimittänyt kaksosia ihmisryhmyiksi. ”Yritätkö sinä väittää, että minä olen pyöreä ja punainen?” Lucy kysyi dramaattisesti muka loukkaantuneena ja tökkäsi Frediä rintaan. ”Älä ymmärrä väärin”, Fred kuitenkin täsmensi tytön levitellessään käsiään vastustelevasti. ”Ollaan oikeasti tosi iloisia puolestasi”, George vakuutteli ja pörrötti nuoremman hiuksia. ”Te olette silti aina parhaita ystäviäni”, tyttö vakuutteli hymyillen. ”Niinpä tietenkin, mihinpä sinä ilman meitä joutuisit”, Fred kohautti olkiaan ja virnisti haikeana.

***

Kaksoset olivat tietenkin kannelleet seurustelusta Leelle, jonka kanssa tilannetta puitiin shakin lomassa.
”Ei kai se paljon kuukautta kauempaa kestä”, George puuskahti huvittuneena shakkilaudan ääressä. ”Korkeintaan vuoden”, Fred laskeskeli ollen kuitenkin vakuuttuneempi, kuin veljensä, jonka ratsu juuri söi hänen sotilaansa. ”Tuolla huispaushulluudella he saavat ehkä kulumaan parikin vuotta”, Lee pohti seuratessaan, kuinka eri väriset nappulat puivat toisilleen nyrkkiä laudalle. Jopa yksi puolikas nappula laudan reunalla alkoi puimaan nyrkkiä ja raahaamaan itseään takaisin kohti lautaa.

”Pitäisikö meidän lyödä vetoa?” George ehdotti seuraavaa siirtoaan edelleen pohtien. ”Ehdottomasti”, Lee vastaisi ja kaivoi välittömästi kaljuunan taskustaan. ”Kuka voittaa, jos he eivät eroakaan?” Fred kysyi kurottaessaan viereisellä tuolillaan lepäävää reppuaan kohden. ”Ei kai sellainen tilanne ole edes mahdollinen? He eroavat viimeistään sen jälkeen, kun tajuavat kuinka vaikea täältä käsin on ylläpitää etäsuhdetta”, Lee vakuutteli kirjatessaan pergamentin palalle vedon ehtoja. He kuitenkin joutuivat miettimään, kenet ottaisivat vedon vastaanottajaksi, Lucy kun oli pyytänyt, etteivät he heti kuuluttaisi seurustelusta koko koululle.

***

Oliver käveli Suureen saliin aamiaiselle ja saapuessaan nyökkäsi häntä vastaan käveleville Weasleyn kaksosille. Fred ja George kääntyivät kannoillaan ja istuivat, heti Oliverin istuttua, vanhemman pojan molemmin puolin. Oliver katsoi heitä kummeksuen ja kysyi sitten, vaikka aavistikin "Niin?". Kaksoset katsoivat häntä aiomme-saarnata-jollekin-ensimmäistä-kertaa-elämässämme-ilmeellä. "Lucy kertoi meille", George aloitti totisena, mutta niin hiljaa, että vain Oliver kuuli. Fred jatkoi; "Niin, että me haluttiin vaan tulla sanomaan, että jos sinä satutat Lucya, niin me kaksi satutetaan sinua.” ”Ja tiedät varmasti, että me osataan se”, George vielä varmisti. Oliver näytti hämmentyneen hermostuneelta ja nyökkäsi sitten hitaasti. Kyllähän hän tiesi, mihin ihmisryhmymäiset veljekset kykenivät. Kaksoset nousivat ylös ja kääntyivät lähteäkseen, mutta tajusivat yhtä aikaa; "Niin joo", punapäät väläyttivät huolettomalla äänellä. "Piti meidän onnitellakin", he vielä täydensivät hymyillen ja taputtivat Oliveria selkään veljellisesti.
 
Oliver ei oikein tiennyt mitä ajatella. Hetken päästä Lucy istui hänen viereensä samalla, kun väsyneen näköinen Katie kampesi itsensä vastapäiselle penkille. ”Huomenta”, Lucy sanoi pirteästi hymyillen ja kurotti ottamaan kahvia. ”Fred ja George taitavat olla vastuuntuntoisempia, kuin olen ajatellut”, Oliver sanoi tytölle hämmentyneenä ja kahvikuppinsa taakse piiloutunut Katiekin kohotti kulmakarvojaan. Appelsiinimehua juuri juoneen Lucyn oli hankala pidättää naurua ennen kuin hän sai kysytyksi, miksi poika näin väitti. ”He kävivät tässä juuri vähän vihjaamassa mitä käy, jos sattuisin satuttamaan sinua”, Oliver kertoi saaden Lucyn hymyilemään. ”Uhkasivatko he vetää sinut maalisalkoon?” Lucy naurahti voidellessaan paahtoleipää. ”Se on varmasti yksi vaihtoehto”, Oliver sanoi hymyillen ja silitti tytön hiuksia hetken. Annettuaan käden vielä kevyesti vaeltaa niskassa, poika jatkoi aamiaistaan, vaikka Katiekin tuntui mutisevan hänelle jotain Lucyn hyvinvointia tukevia uhkauksia. Oliver huokaisi. Mitä hän olikaan saanut kaupan päälle Lucya suudellessaan.

***


A/N: Alun perin tämän ficin piti loppua tähän. Toivon, etten tuota pettymystä, kun kerron tarinan jatkuvan vielä n. 12 luvun ajan. Kaikki kommentit ovat rakastettuja ja niitä vaalitaan suurella lämmöllä! nomps Kiitos taas kommentilla muistamisesta  Piristävää julkaista, kun joku käy muistuttamassa, että tästä tykkää.