Ficin nimi: Kun toivon kipinästä syntyy liekki
Kirjoittaja: Black Pearl
Beta: Swizzy, jota ei voi muuta kuin ylistää ystävänä sekä betana
Ikäraja: K-11
Genret: Drama, angst ja H/C
Vastuuvapaus: Kaikki on periaatteessa mun mutta kiitos hienosta nimestä kuuluu ihanalle
KatieB:lle Haasteet: Jouluhaaste VII ja One True Something 20 -haaste
A/N: Tässä on nyt mun oma jouluficceröinen, joka on yhteinen lahja kaikille rakkaille muruilleni
(koska oon liian laiska ja kiireinen kirjottamaan kaikille omaa ficciä 8'DDD) eli
Swizzylle,
KatieB:lle,
ninagirlille ja
Chèrelle <3 Hyvää joulun odotusta teille ja kaikille muillekin
A/N 2: Tää on muuten eka ficci ikinä, jonka kirjotan edes osittain puhekielellä, vaiks oon aina sitä tarinoissa vierastanut, potato yeah!
Joulu on onnellinen juhla, niin ainakin kaikki sanovat. Silloin onnelliset ovat onnellisimmillaan, he syövät vatsansa täyteen juhlaruokia, saavat paketteja, tapaavat sukulaisia ja iloitsevat vuoden suurimmasta juhlasta. Tästä puolesta kerrotaan aina lauluissa ja saduissa. Kukaan ei koskaan tuo esille sitä karumpaa puolta. Jouluna onnettomat ovat onnettomimmillaan, he eivät saa rakkautta tai lahjoja osakseen, heillä ei ole ketään, joka välittäisi. Ei ketään, kenen kanssa juhlia.
* * *
Katariina juoksee, yrittää epätoivoisesti paeta todellisuutta. Tytön keho on täynnä mustelmia ja ruhjeita, vaaleanruskeat kiharat hulmuavat kylmässä pohjoisviimassa ja sinivihreät silmät ovat täynnä kyyneleitä. Hän ei halua enää palata kotiin. Siellä ovat vain alkoholisoituneet vanhemmat, jotka lyövät ja pilkkaavat häntä taukoamatta. Tänäkään vuonna Katariina ei saa yhtään lahjaa. Joulupöydässä on ainoastaan viinapulloja. Hän tietää, että kaikilla hänen ystävillään on kaikki hyvin, tusinoittain rakastavia ihmisiä ympärillä. Silti hänestä tuntuu, etteivät edes he välitä. Ettei kukaan välitä.
Katariina juoksee pimeään talviseen metsään. Hän pelkää pimeitä metsiä ja yleensä pyrkii välttelemään niitä, mutta nyt hänellä ei ole muutakaan paikkaa, minne mennä. Kaikkialla on vain pimeyttä ja hiljaisuutta. Tietysti on, ei kukaan nyt jouluaattoa vietä metsässä. Paitsi hän.
Tyttö istahtaa suuren kuusen juureen ja painaa päänsä polvien väliin. Hänen ripsivärinsä on sotkeentunut ja valunut mustiksi pitkiksi viiruiksi kalpeille poskille. Kuinka helppoa hänen olisi vain päästä pois tästä elämästä, lopettaa koko viisitoistavuotisen elämän ajan kestänyt kidutus. Ei se vaatisi edes paljon. Ainoastaan jonkin aseen tai veitsen sekä rohkeutta. Tai ehkä pelkkä vanhempien viinapullokin riittäisi.
Yhtäkkiä Katariinan korviin kantautuu askeleita. Aluksi vaimeita, mutta koko ajan tasaisesti voimistuvia. Aivan kuin joku tulisi häntä kohti. Hän kääntyy hitaasti ja näkee pimeyden keskellä pienen valon. Taskulampun valon. Valokeila osuu häneen, ja sen kirkkaus sokaisee hänet hetkeksi. Askeleet kiihtyvät, tulevat lähemmäksi. Kun Katariina kuuntelee tarkemmin, hän pystyy erottamaan myös toiset vaimeammat askeleet sekä pientä läähätystä. Koira?
Hetken kuluttua hänen edessään seisoo tyttö, arviolta samanikäinen kuin hän. Tällä on mustat pitkät hiukset, suklaasilmät ja hyvin vaalea iho, lähes valkoinen. Mukanaan tytöllä on ruskea luppakorvainen koira, ehkä labradorinnoutaja. Tyttö hymyilee arasti, mutta tämän katseessa on myös jonkinlaista huolestuneisuutta ja empatiaa. Katariina ei ole nähnyt vuosiin kenenkään katsovan häntä sillä tavalla.
”Mitä sä teet täällä?” tyttö kysyy. ”Onks sulla kaikki hyvin?”
”Ei oikeestaan”, Katariina huokaisee. ”Kotona mua vaan lyödään ja haukutaan, eikä ketään kiinnosta pätkän vertaa.”
”Mua kiinnostaa”, tyttö sanoo. ”Ihan kamalaa, et sulla on asiat noin huonosti.”
”Niinpä, ei oo kivaa, kun vanhemmat on koko ajan kännissä”, Katariina toteaa. ”Välillä tuntuu, että olis vaan helpompi luovuttaa, taivaassa mua varmaan kohdeltais paremmin.”
”Älä ees ajattele tollasia, itsemurha ei oo koskaan paras vaihtoehto”, tyttö tiuskaisee. ”Mä oon muuten Elli, mikä sun nimi on?”
”Katariina, mut sano vaan Kata”, Katariina vastaa.
”Oi, miten ihana nimi, mäkin haluisin!” Elli hihkaisee. ”Aioks sä Kata jäädä tänne metsään koko loppuillaks?”
”En mä tiiä, ei mulla taida mitään muutakaan paikkaa olla”, Katariina huokaisee ja katsoo surumielisesti lumen peittämää maata.
”Onpas”, Elli sanoo. ”Tuu meille.”
”Mitä?” Katariina kysyy ja nostaa katseensa hämmästyneenä Ellin ruskeisiin silmiin. Ne eivät näytä valehtelevan. ”En mä nyt teille voi noin vain tulla.”
”Voithan”, Elli vastaa hymyillen. ”Meillä on kiva ja lämmin talo, paljon ruokaa ja oon ihan varma, et äiti ja iskä ottaa sut mielihyvin kylään, kunhan vaan käyttäydyt kunnolla.”
”Oikeestiko?” Katariina kuiskaa, ja nyt hänen silmissään näkyy ensimmäistä kertaa toivoa.
”Tietty”, Elli lupaa ja hänen silmänsä sädehtivät kuin yötaivaan tähdet. ”Tuu vaan, lähdetään pois täältä metsästä.”
Katariina nousee hitaasti, katsoo kiitollisena Elliä ja silittää varovasti tämän koiran pehmeää turkkia.
”Sen nimi on Nekku, se on tosi kiltti”, Elli kertoo ja rapsuttaa koiransa päätä. ”Tykkäätkö sä koirista?”
”Joo”, Katariina vastaa arasti hymyillen. ”Mulla oli joskus pienempänä koira, mut sit se yhtenä päivänä vaan katosi eikä tullu enää takasin. Jäi varmaan auton alle tai jotain.”
”Kurjaa”, Elli sanoo hiljaa. ”Mut hei, lähdetään nyt jo menemään. Mulle alkaa tulla kylmä enkä haluu palelluttaa sua kuoliaaks.”
”Mennään vaan”, Katariina myöntyy ja lähtee seuraamaan Elliä pois pimeästä kolkosta metsästä. Hänen on vaikea peittää innostustaan. Nyt hänestä tuntuu, että vihdoin joku oikeasti välittää hänestä.
* * *
Kello lähestyy jo puoltayötä, kun Katariinan lähdön hetki koittaa. Hänellä on ollut elämänsä paras jouluaatto. Ellin vanhemmat ottivat hänet avosylin vastaan, antoivat hänelle ruokaa ja Elli suostui antamaan hänelle yhden lahjoistaan, pienellä vaaleanpunaisella sydämellä varustetun hopeisen kaulakorun. Se on ensimmäinen Katariinan joululahja ehkä kymmeneen vuoteen.
”Kiitos ihan hirveesti sulle”, Katariina kuiskaa ja hänen sinivihreät silmänsä ovat jälleen täynnä kyyneleitä, onnen kyyneleitä. ”Sä oot ihana.”
”Niin oot säkin”, Elli sanoo hymyillen. ”En mä vaan voinut jättää sua sinne yksin, se ois ollut ihan hirveen itsekästä. Sitä paitsi nyt mä sain uuden ystävän.”
”Niin mäkin, sä oot varmaan mun ensimmäinen oikee ystävä”, Katariina toteaa itku kurkussa. ”Saanko mä tulla taas huomenna tänne?”
”Joo”, Elli vastaa. ”Sä saat tulla ihan milloin sä ite haluat, vaiks joka päivä.”
Katariina ei vastaa mitään vaan halaa Elliä tiukasti. Elli vastaa heti halaukseen ja painaa päänsä Katariinan olkapäälle. He seisovat sylikkäin useamman minuutin hiljaisuuden vallitessa. Katariinasta tuntuu samalla oudolta mutta myös käsittämättömän hyvältä. Hän ei ole kokenut samanlaista läheisyyttä vuosiin, kukaan ei ole rakastanut häntä. Mutta nyt hänellä on ystävä, joka rakastaa häntä. Ja ihan yhtä lailla Katariina rakastaa Elliä, siksi on niin vaikeaa päästää irti.
Lopulta Katariinan on kuitenkin pakko irrottautua Ellistä, kävellä valkoiselle ulko-ovelle ja avata se.
”Kiitti kaikesta”, hän kuiskaa. ”Nähdään huomenna.”
Katariina sulkee oven ja astuu ulos pimeään jouluyöhön taskussaan Ellin antama koru. Ystävyyden koru.