Nimi: Osallinen
Genre: Perheangst
Ikäraja: K-11 (lähinnä vain yleisen tunnelman takia, modet korjatkoot jos tarvis)
Varoitukset: Itsesääliä
Tositarina.
Omistettu (kyseenalainen kunnia kylläkin
)
Mightyenalle, jonka säästöpossuteksti ei ole jättänyt mua rauhaan kaikkien näiden kuukausien aikana. Ilman sitä en olisi koskaan ajatellut tai uskaltanut tätä kirjoittaa, kiitos siis.
Toinen kiitos
Alice Katarinalle, joka toimi beetana ja ennen kaikkea henkisenä tukena, mun ainainen kirjotustsemppari
Tämä on ensimmäinen syvästi henkilökohtainen tekstini. Kääntyi vähän päälaelleen siitä, mitä luulin haluavani sanoa. Oli tunnetasolla iso prosessi kirjoittaa ja julkaista vaikka teksti itsessään on hyvin lyhyt ja vaikuttaa huomionhakuiselta. En tiedä oliko tämä lopulta kovin viisas homma tehdä, jotkut asiat olisi ehkä paras haudata routaan ja unohtaa sinne.
Mutta mutta, joka tapauksessa olisi ältsin kivaa jos jättäisitte puumerkkinne ja sanoisitte sanottavanne
-------------------------
Taas te huudatte, joka kerta se on yhtä kamalaa. Nousen istualleni sängyssä. Veli kieltää minua menemästä, olen typerä. Mutta minua pelottaa.
Ja kohta minä itken ja roikun teidän lahkeissa. Älkää huutako ei kai isä lähde miksette vaan sovi asioita.
Hätistätte minut puusohvalle. Pellenuken toisesta posliinikengästä on lohjennut palanen. Hipelöin halkeaman kovaa liimavanaa. Nukke on lahja isältä, kai lahjus joltain matkalta, mutta juuri nyt haluaisin vain, ettei kenkä olisi rikki ollenkaan.
¤
Kaverit kyllä kuulevat ruman syyttelyn ja nimittelyn, vaikka nostan Aknestikin volaa ja teen kaikkeni vaikuttaakseni huolettomalta. Lisää sipsejä, anyone? Kaikkihan riitelee. Kai kaikkien isät juo, minun vaan enemmän ja kovaäänisemmin.
Toisinaan minulle puhutaan joistain perheistä tai naisista outoon, vihjailevaan tai utelevaan sävyyn. Pysyn hiljaa. Mitä minun odotetaan sanovan? Pitäisikö minun tietää, kertoa, selittää, kieltää? Sukulaiset hymyilevät säälivästi ja taputtavat olkapäälle, eivät kai tiedä miten suhtautua. Kaikki tuntuvat kyllä
tietävän. Mitä sitten kysyvät.
Veljet kasvavat, voimistuvat, eivät jää enää kakkoseksi isää vastaan. Minuun ei kosketa, äitiin kyllä. Roolini tässä kaikessa on hämmentävä.
¤
Äiti. Meidän kahden olisi kai pitänyt olla samaa tiimiä, ja niin me pitkälti olimmekin. Aina tilaisuuden tullen näytit minua niille vieraille naisille tulta silmissäsi. Selitit keitä he ovat, keitä heidän lapsensa ovat. En tiedä halusinko kuulla, mutta sinulle se oli selvästi tärkeää. Olin taas hiljaa. Kerroit kerta toisensa jälkeen, miten paljon uhraat minun ja poikien vuoksi.
Mutta en ymmärtänyt pysyä puolellasi, vaan annoin isän osallistua harrastukseeni ja näin saada syitä lähteä kotoa
ties minne. Ei kenenkään muun isä lähtenyt viemään meitä pikkukisoihin pitkin maakuntia, minusta se oli mukavaa, etuoikeus. Olin väärässä, se olikin väärin, petturuutta.
En tiedä muistatko enää, mitä kerran tällaisen reissun jälkeen sanoit. Minä kyllä muistan, eihän mikään ole koskaan satuttanut enempää.
”Minulla ei ole enää tytärtä.”
¤
Ei se tietysti ole sinun vikasi äiti, olet aina tehnyt kaikkesi, jotta meillä olisi hyvä olla. Ja se isän lapsuus, ei sitäkään voi olla huomioimatta, syitä on pidemmällä, syvemmällä.
Ja minähän pärjään mainiosti, olen terve ja teitä onnitellaan saamistani stipendeistä. Vähän voisin kyllä kuulemma laihduttaa.
Toivottavasti ette tiedä, miten itku kulkee varjon lailla kantapäitä nuollen ja miten olen jo vuosia murehtinut mahdollisia tulevia lastenlapsianne. Olettekohan koskaan tulleet ajatelleeksi, miksei teillä niitä ole, vaikka me sisarukset olemme tahoillamme seurustelleet vuosikausia ja ikääkin olisi kaikilla jo vähintään sopivasti?
¤
Vieläkin te huudatte, mutta en todellakaan tule väliinne. Vedän lapsellisella koiratapetilla vuoratun huoneen oven kiinni huokaisten. Miksei kumpikaan lähde? Enää ei pelota, mutta olen onnellinen, että minulla on nyt oikea koti muualla.