A/N: Iloista tammikuuta kaikille lukijoille!
Ensinäkin pitää pahoitella, että loput luvut ilmestyvät näin hävettävän paljon joulun jälkeen. Joulukuuni oli aivan mahdoton, sillä
orjapiiskurillani työnantajallani oli vielä vähemmän joulumieltä kuin Mattilla, Mellolla ja manalan kaikilla pikkupirusilla yhteensä, ja tentitkin painoivat joulukuun puolessa välissä kovasti päälle. Toivottavasti näistä luvuista on silti vielä iloa tai jos ei muuten, niin viimeistään ensi vuonna. ^^'
Pics, varmasti arvostivat.
Toisaalta on ihan hyvä, että pojat saavat palautetta käytöksestään ennen kuin vaikuttavat ihan pariskuntamaiselta pariskunnalta. Ja hei, joulun henki ei ole mitään ilman vanhaa kunnon vahingoniloa! ^^ Mattia ja Melloa vaivaa tuon kahvinkeittimen osalta sama juttu kuin kaikessa käytännöllisessä: he ovat vain liian neroja keskittyäkseen arkisiin asioihin. :'D + Totta kai kunnon pariskunnille parhaat pikkukinat syntyvät siitä, että asialliset asiat jäävät hoitamatta.
Mightyena, olen itsekin miettinyt, että Mattin ja Mellon suhde on aika poikkeuksellinen siltä osin, miten vähän he oikeasti tietävät toistensa menneisyydestä. ^^ Tuo on itse asiassa sellainen aihe, johon aion pureutua vielä jonain päivänä vähän tarkemmin eräässä tulevassa projektissani. Oma selitykseni tuolle Mattin ja Mellon vakavista asioista puhumattomuudelle on se, että molemmat ovat sisimmässään peloissaan vähän kaikenlaisesta, eivätkä osaa oikein käsitellä sitä kunnolla. Ja vielä tuosta Mellon alkuperästä: mikä kulttuurishokki sen on täytynytkään olla joutua Moskovasta Winchesterin tapaiseen pikkukaupunkiin!
Mello vihaisi mua ihmisenä, jos pääsisi koskaan esittämään mulle mielipiteensä siitä, miten rääkkään sitä teksteissäni.
Greece, yleensä juuri ne ficit ovat huvittavimpia, mistä tunnistaa personaallisuuden, jollaisen tuntee tosielämässäkin. ^^ Mäkin tunnen muutaman sellaisen ihmisen, joista tulee joulun aikaan varsinaisia hapannaamoja. Myönnettäköön, että heistä on mukava ammentaa inspiraatiota.
Kiitoksia kaikille kommenteista. <3
***
4. joulukuutaEdellisen päivän kahvilafiaskon jälkeen oli ollut helppoa päätyä suhteellisen yksimieliseen ratkaisuun siitä, että Matt saisi luvan käydä kuin käydäkin kodinelektroniikkaostoksilla. Alun perin punapää oli ehdottanut verkkokaupasta tilaamista, mutta Mellon huomauttaessa siitä, että ihmiset lähettivät yhä oikeita joulukortteja, idea oli hylätty. Sitä paitsi tilauksen odottamiseen olisi mennyt siihenkin aikaa aivan liikaa. Toki tuotteen olisi voinut tilata kotiovelleen, mutta oikean osoitteen antaminen olisi ollut liian riskialtista – olihan kaksikko pyörinyt jo pitkään niiden ihmisten kanssa, joista viranomaiset eivät pahemmin pitäneet. Aiheesta olisi toki saanut mehevän riidan, mutta vaaleaverikön onneksi Matt oli aina ollut aivan liian kiltti sellaiseen.
Punapään lähdöstä oli ehtinyt kulua vain puolisen tuntia, kun Mello kuuli puhelimen hälyttävän uuden tekstiviestin merkiksi. Lähettäjä oli Matt, mikä ei yllättänyt vaaleaverikköä laisinkaan.
Käykö, että tilataan sittenkin se kahvinkeitin verkosta? Täällä on ihan kamalaa.Koska Mello oli päättänyt olla suhteellisen mukava sinä nimenomaisena päivänä punapäälle, vaivautui hän vastaamaan lyhykäisesti.
Ei.Kännykkä hälytti jälleen.
Jonossa menee varmasti ikuisuus.Vaaleaverikön olisi tehnyt mieli tuhahtaa ääneen. Toisinaan Matt osasi tehdä yksinkertaisista asioista yllättävänkin hankalia.
Ohita se sitten.Ilmeisesti ratkaisu ei miellyttänyt punapäätä.
Ihmiset suuttuvat.Sen viestin jälkeen vaaleaverikkö todella tuhahti. Hän ei ainakaan olisi jaksanut välittää muista ihmisistä, jos olisi juuttunut keskelle jouluruuhkaa.
Mitä sitten?Matt lähetti vielä yhden viestin, joka oli ensimmäinen järkevä sen päivän aikana:
Miten sanotaan venäjäksi, että en ymmärrä englantia? En halua, että ihmiset tietävät minun ymmärtävän protesteja.***
Punapää tuijotti hetken aikaa kännykkänsä näyttöä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miten hänen pitäisi ylipäätään lausua Mellon kirjoittamat sanat. Parhaassa tapauksessa ne eivät edes tarkoittaisi sitä, mitä Matt haki takaa. Vaaleaverikön huumorintajun tuntien sanoma oli todennäköisesti jotain äärettömän hävytöntä, mutta kun punapää vilkaisi uudelleen jonoa, päätti hän edes yrittää.
”Hei, mene jonon perälle siitä!” ärtyisä, jonossa toisena ostoskärryjen kanssa seisova mies murahti, kun punapää sujahti kätevästi jonon etummaisen persoonan vierelle. Matt höpisi jotain etäisesti venäjää muistuttavaa. Hänen pahaksi onnekseen jonon kolmantena seisova nainen alkoi puhua pälpättää oletettavasti samalla kielellä viittilöiden jonon häntää kohti.
”Je ne parlais pas russe”, Matt keskeytti puheen nopeasti kiitollisena siitä, että Wammy’sin ja koko Ison-Britannian koulutusohjelmaan oli kuulunut jokunen vuosi pakkoranskaa. Tosin jos joku alkaisi liverrellä ranskaksi jotain, olisi punapään ainoa vaihtoehto paeta paikan päältä. Hän lupasi itselleen, että seuraavan kerran Mello saisi hoitaa vastaavat tilanteet, koska vaaleaverikön kasvoja ei olisi taatusti kuumottanut ollenkaan, vaikka satakunta ihmistä olisi tuijottanut erittäin vihaisesti. Todennäköisemmin tuo olisi ilmoittanut selkoenglanniksi, että hänellä oli liian kiire jonottaa ja palvelutilanteen jälkeen raahustanut kaikessa rauhassa pois paikan päältä.
5. joulukuutaJos Los Angelesissa asumisessa oli jokin hyvä puoli niin se, että yleensä siellä sai olla suhteellisen rauhassa. Kerrostaloissa asuvat saattoivat muistaa naapureidensa sukunimet, mutta eivät osanneet yhdistää niitä kasvoihin. Kukaan ei olisi ikinä arvannut joulun sekoittavan ihmisten mieliä niin pahasti, että yhtäkkiä ihmiset tahtoisivat pitää yhteyksiä naapureihinsa. Jos Mello olisi osannut varautua mahdottomaan paremmin, hän ei olisi todellakaan avannut ovea siinä vaiheessa, kun siihen koputettiin.
”Päivää”, etovan ystävällinen naisääni oli toivottanut ennen kuin vaaleaverikkö oli edes nähnyt kuka oli oven takana. Mello oli tietenkin yrittänyt siinä vaiheessa sulkea oven, mutta sen sijaan, että tervehdyksen lausahtaja olisi tajunnut vetäytyä, oli hän kiskaissut ovea reippaasti itseensä päin. Vaaleaverikkö oli tuijottanut typertyneenä noin nelikymppistä rouvashenkilöä, jolla oli yllään joulunpunainen, huonosti istuva toppi ja lumihiutalekuvioin koristeltu hame.
”Teidän ovikellonne ei ilmeisesti toimi”, nainen totesi. Mello oli ollut poikkeuksellisen hiljaa.
”Oli miten oli, minä olen Sandy Miller tuosta alakerrasta. Ajattelin tulla vain ilmoittamaan teillekin, että viikon päästä tämän talon sisäpihassa järjestetään pihakirpputori. Kaikki tuotto lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen. Aiomme kerätä rahaa, jotta köyhät lapset Afrikassa –”
”Saavat joululahjoja? Sepä erinomaisen mukavaa”, vaaleaverikkö täydensi naisen lauseen aksentilla, jonka arveli kuulostavan erittäinkin afrikkalaiselta ja loi rouvaan jäisimmän katseensa tehdäkseen selväksi, mitä mieltä oli joululahjoista, köyhistä lapsista, hyväntekeväisyydestä ja pihakirpputoreista. Kaiken järjen mukaan naisen olisi siinä vaiheessa pitänyt ottaa pari askelta taaksepäin, naurahtaa hermostuneesti ja pyytää anteeksi häiritsemistään. Mello oli kuitenkin tehnyt pahan virhearvion, sillä nainen loi vaaleaverikköön vielä ilkeämmän katseen ja totesi sitten:
”Minusta olisi erittäin kurjaa, että joku jättäisi tulematta vain siksi, ettei huvita. Vaikka tämä ei olekaan varakasta seutua, ovat asiat kuitenkin sen verran hyvin, että jokaisella on kyllä muutama dollari ylimääräistä.”
Vaaleaverikkö ei muistanut, milloin olisi viimeksi säikähtänyt jonkun ihmisen vuoksi niin paljon. Ilmeisesti nainenkin huomasi Mellon tyrmistyksen, sillä hänen ilmeensä pehmentyi vähän.
”Anteeksi, kultaseni, ei ollut tarkoitus tiuskia. No, minun pitää jatkaa kierrosta. Tulkaa ihmeessä käymään, voitte ostaa vaikka uudet verhot.”
Jos vaaleaverikkö ei olisi pelännyt naista, hän olisi varmaan räjähtänyt jo pelkästään siitä, että jollakulla oli tarpeeksi pokkaa kurkkia hänen olkansa yli nähdäkseen rispaantuneet, riekaleina olevat kangaspalat olohuoneen ikkunoiden peittona.
***
”Käsitinkö oikein? Sinä, joka saat jopa Rodin kaltaisen korston tärisemään pelosta pelkällä mulkaisulla, pelkäät nyt naapurin nelikymppistä tätiä, koska hänellä on yhtä murhaava katse kuin sinulla?” Matt varmisti vaaleaverikön kertoessa muutamaa minuuttia myöhemmin kummallisesta kohtaamisesta.
”Se katse oli huomattavasti pahempi. Sillä naisella oli helvetti silmissään”, Mello vakuutti.
”Ymmärrän”, punapää vastasi yrittäen pitää kasvonsa peruslukemilla. Hän ei ollut todellakaan niin hullu, että olisi ehdottanut vaaleaverikölle vierailua naisen järjestämässä hyväntekeväisyystapahtumassa, mutta kieltämättä ajatuksella leikittely oli hauskaa.
6. joulukuutaMello alkoi olla vakuuttunut siitä, että hänen elämänsä oli kirottua. Yhden naapurin jouluisessa vierailussa oli ollut jo ihan tarpeeksi kestämistä, mutta siinä vaiheessa, kun toinenkin naapuri – keski-ikäinen ja hartaasti kristillisen oloinen mies, Jack Taylor – vieraili tuodakseen kynttelikön ikkunalaudalle asetettavaksi, oli vaaleaverikkö lähestulkoon repinyt pelihousunsa. Ilmeisesti taloyhtiön tapoihin kuului, että jokaisessa ikkunassa oli tismalleen samanlainen koriste, ja koska taloyhtiö oli rahoittanut nuo koristeet, oli niitä myös käytettävä. Uskonnollisiin syihin vetoamiset eivät auttaneet, sillä puheista päätellen jopa taloyhtiön juutalainen osakas oli hyväksynyt joulukoristesäännön jokaisessa vuosikokouksessa, eikä kolmannen kerroksen buddhalaisperheelläkään ollut aiheesta mitään valittamista.
”Tiesitkö, että Yhdysvalloissa on mahdollista sakottaa esimerkiksi siitä, jos omakotitaloalueella nurmikko ei ole kunnossa?” punapää kysyi kärsivälliseen sävyyn kuunneltuaan kutakuinkin vartin Mellon jupinoita siitä, miten epäoikeudenmukaista taloyhtiöltä oli edellyttää joulukoristeiden käyttöä.
”En, enkä halunnutkaan tietää. Täällä on muutenkin joulun aikaan tarpeeksi kamalaa ilman, että tietää tarkalleen, mitkä kaikki muut asiat ovat syvältä”, vaaleaverikkö vastasi kirskutellen hampaitaan.
”Kyllä se siitä”, Matt vastasi tietämättä oikein enää, mitä muutakaan sanoa. Oikeastaan hänenhän olisi pitänyt purnata enemmän kyntteliköstä ikkunalaudalla, sillä sen siirtely tupakoinnin yhteydessä aiheutti hänelle vaivaa.
”Eipähän”, Mello väitti surkeasti vastaan.
”Nyt ollaan jo melkein voiton puolella. Tasan kaksikymmentä päivää, niin on ihan viimeinen joulupyhäpäivä”, punapää yritti lohduttaa, mutta sanoilla oli päinvastainen vaikutus kuin hän oli toivonut.
”Ei voi olla niin pitkä!” vaaleaverikkö parahti äänellä, joka oli täynnä puhdasta epätoivoa.
”Sinä olet vähän liian dramaattinen. En minäkään joulusta pidä, mutta ei kai yksi joulukoriste nyt niin paha voi olla? Sitä paitsi vielä Englannissa sinä siedit jopa sen, että Near antoi sinulle joka vuosi joulukortin”, Matt huomautti.
”Se oli eri asia, koska kuvittelin aina, että sitten isona lähden joka pirun joulukuuksi johonkin sellaiseen maahan lomalle, missä ei vietetä joulua”, Mello vastasi yhä kitkerään sävyyn.
”No, varataan sinulle riemuloma Pohjois-Koreaan ensi jouluksi”, punapää lupasi kyllästyneeseen sävyyn ja suureksi hämmästyksekseen sai kirvoitettua kommentillaan jonkinlaisen hymähdyksen tapaisen.
”Hyvä on, laita se pirun joulukoriste jonnekin, niin naapurit jättävät meidät ehkä vihdoin rauhaan.”
Sillä välin, kun Matt sovitti kynttelikköä paikoilleen, kirjoitti vaaleaverikkö oveen lapun, joka ilmoitti talon olevan tyhjillään 7. joulukuuta alkaen. Ehkäpä se hillitsisi naapureiden intoa käydä kääntymässä ovella. Lisäksi Mello harkitsi vakavissaan, että ehkä samalla vaivalla nimikyltinkin voisi ottaa pois. Hän oli nimittäin naapurin käynnin yhteydessä ihmetellyt, minkä vuoksi naapuri oli puhutellut häntä herra Bushina ennen kuin oli muistanut päättäneensä muuton yhteydessä Mattin kanssa, että oveen laitettaisiin nimiksi Bush & Obama. Henkilökohtaisesti Mello oli sitä mieltä, että punapää olisi ollut paljon soveliaampi esiintymään Bushin nimellä kuin hän.
7. joulukuutaJopa vaaleaverikön itsensä oli myönnettävä, että toisinaan naapureiden pakoilu sai ihan naurettavia mittasuhteita. Oli oikeastaan todella turhauttavaa hiiviskellä omassa asunnossaan kuin mikäkin murtovaras ja kommunikoida lapuilla sekä viittomalla Mattin kanssa. Illan tullessa ainoat valonlähteet olivat tietokoneen ruutu ja Jack Taylorin tyrkyttämä kynttelikkö, mikä sai asunnon näyttämään masentavan tunnelmikkaalta. Kaiken kukkuraksi punapäälle hiljaisuus näytti olevan huomattavasti helpompaa kuin Mellolle, mikä ärsytti vaaleaverikköä ihan suunnattomasti.
Matt oli päättänyt hoitaa kotona olemattoman teeskentelyn laittamalla kuulokkeet kiinni tietokoneeseensa ja paneutumalla verkkomaailmaan. Mello oli yrittänyt tehdä saman omalla kannettavallaan, mutta häneltä joko puuttui kyky uppoutua tai sitten löytää mitään mielenkiintoista. Lopulta vaaleaverikkö sai tarpeekseen ja läimäytti kannettavan kannen kiinni. Sen jälkeen hän marssi punapään luokse napatakseen kuulokkeet pois tuon päästä ja ilmoittaakseen, että kotona olemattoman teeskentely riittäisi siltä erää.
”Kauanpa sitä kestikin”, Matt totesi pyöritellen silmiään ja totesi sitten:
”Sääli vain, koska aloin jo tottua siihen, että saan olla rauhassa koneella.”
”Älä viitsi vaikuttaa noin pettyneeltä”, Mello tokaisi. Punapää tyytyi naurahtamaan.
”Kai sitä edes vähän saa pettyä? Ajattele nyt itsekin; melkein vuorokausi täysin rauhallista peliaikaa.”
”Anna kun arvaan, että seuraavaksi kerrot minulle jostain eittämättömän mielenkiintoisesta klaanisodasta, jonka sinä ja muut kiltasi adminit päättivät julistaa, koska sinulla on kerrankin aikaa sellaiselle”, vaaleaverikkö tokaisi. Matt näytti hetken aikaa täysin äimistyneeltä.
”Sinä alat ilmeisesti päästä sisään näihin juttuihin, Mells”, punapää hymähti. Puhuteltu nuorukainen tuhahti ja mutisi jotain elämää kaipaavien luusereiden kanssa asumisesta. Sen sijaan, että Matt olisi käynyt väittelemään aiheesta toisen kanssa, tyytyi hän vetämään tämän lähemmäs itseään ja suikkaamaan pienen suukon tuon huulille.
”Olen aika imarreltu. Kuulostaa nimittäin melkein siltä, että sinä kuuntelet joskus minun puheitani”, punapää totesi. Mellosta tuntui hetken aikaa siltä, että hänen pitäisi ihan periaatteen nimissä inttää vastaan, mutta koska vitsin takana näytti piilevän osa totuutta, päätti hän sittenkin pysyä vain mykkänä.
”Matt?” vaaleaverikkö rikkoi lopulta hiljaisuuden.
”No?”
”Pakko myöntää, että jos joku saa tuhlattua aikaa verkossa yhtä tehokkaasti kuin sinä, niin se jos jokin on taitolaji. Minä nimittäin tulisin hulluksi, jos joutuisin kokemaan vielä yhdenkin tällaisen päivän”, Mello sanoi. Hänen alkuperäinen tarkoituksensa oli ollut sanoa jotain aivan muuta, mutta loppujen lopuksi ulosanti oli jotain aivan erilaista.
”Tiedän”, Matt vastasi ilmeisen tietoisena siitä, että ontuva kehuntapainen oli parasta, mihin vaaleaverikkö pystyi. Ennen kuin Mello joutui keksimään enää mitään täydentävää kommenttia, oli punapää vetänyt hänet uuteen suudelmaan, joka oli paljon edellistä syvempi ja vaativampi, mutta siitä huolimatta lempeä. Vaaleaverikkö antoi kehonsa rentoutua samalla, kun hän kietoi kätensä toisen ympäri ja vastasi suudelmaan aivan yhtä hellästi.
8. joulukuutaJoulukuu ei vaikuttanut parantuvan ainakaan etenemisensä myötä, sillä terveystarkastajat olivat sulkeneet korttelin ainoan ruokapaikan toistuvien hygieniasäädösten laiminlyönnin vuoksi. Melloa asia ei hetkauttanut niinkään, mutta Matt sen sijaan näytti kärsivän siitä, että päivä pitikin viettää täysin ilman ateriaa. Asunnon kaapit olivat tasaisen tyhjät, eikä jääkaapissakaan ollut mitään muuta kuin viskiä ja vanhentunutta voita. Punapäästä tuntui jo lähes siltä, että vanhentunut voi viskin kera saattaisi maistua ihan siedettävältä. Ainakin viski oli niin helvetillisen halpaa ja pahaa, että se peittäisi kevyesti härskiintyneen maun voista.
”Minulla on nälkä”, Matt valitti suurin piirtein viidettätoista kertaa kahden tunnin sisään hylättyään ajatuksen viskivoista.
”Käy sitten kaupassa”, Mello tokaisi.
”Lähikaupan mikroateriat ovat pahoja. Siellä on vain juustomakaronia ja muita aivan helvetin ällöttäviä juttuja”, punapää protestoi.
”Osta sitten ruoka-aineksia, joista voit tehdä jotain. Voit tuoda samalla minulle suklaata”, vaaleaverikkö ehdotti.
”Tekemäni ruoka vasta pahalta maistuisikin. En minä osaa laittaa ruokaa.”
”Älä sitten valita.”
”Helppohan sinun on sanoa tuollaisena luuviuluna. Osaatko sinä muuten laittaa ruokaa?” Matt kysyi toiveikkaasti. Totta kai oli pelkästään epätoivoista kysyä nimenomaan Mellolta sellaista, mutta nälkäisenä oli helppo sortua ties mihin.
”Milloin olet nähnyt minun tekevän mitään sen tapaistakaan?” vaaleaverikkö kysyi tietämättä oikein, käyttääkö kuivakkaa vain etäisesti huvittunutta äänenpainoa.
”En koskaan, mutta eihän sitä tiedä, vaikka sinulla olisi piilotettuja kykyjä”, punapää selitti. Hänen vatsansa kurni ikään kuin sanojen säestyksenä. Matt kaivoi tupakka-askin taskustaan sytyttääkseen savukkeen, vaikka ei se oikeastaan nälkään auttanut juuri mitään.
”Voin kokeilla, jos tahdot”, Mello lupasi mulkaistuaan ensin punapään savuketta paheksuvasti. Odottaman töksäytys sai Mattin niin ällistyneeksi, että hän veti sekä sylkeä että savua väärään kurkkuun.
”Oikeasti?” hän kysyi raivoisan yskänpuuskansa lomasta. Matt joutui köhimään tovin jos toisenkin pystyäkseen taas hengittämään.
”Totta kai, Matty, mutta vain jos syöt lautasen kiltisti tyhjäksi”, vaaleaverikkö vastasi ja väläytti harvinaisen pirullisen hymyn.
Hetken aikaa punapää harkitsi tilaisuuteen tarttumista, mutta toisaalta hän ei halunnut kuolla ihan vielä. Matt oli aika vakuuttunut siitä, että jos toinen teki lupauksen ruoanlaitosta, lautasella olisi todennäköisesti jotain, mikä oli huonosti valmistettuna myrkyllistä.
”Minä lähden sinne kauppaan. Tahdotko suklaan lisäksi jotain muuta?” punapää kysyi lopulta kohtaloonsa alistuneena.
”En varsinaisesti, mutta sinä voit tahtoa tiskiainetta”, Mello huomautti ja osoitti lavuaarin tiskivuorta, joka oli ollut paikoillaan aika monta kuukautta.
”Pyh! Ostan kertakäyttöasioita”, Matt totesi vilkaistuaan ällöttävää läjää. Hänellä ja Mellolla oli pitkä väsytystaistelu siitä, kumpi tekisi asialle jotain, eikä Matt todellakaan aikonut koskea astioihin edes pitkällä tikulla.
”Torakkakantamme kiittää”, vaaleaverikkö huomautti.
”Voin minä ostaa sinulle sitä tiskiainetta, jos välttämättä tahdot”, punapää ehdotti.
”Nääh, pitäydy sittenkin vain niissä kertakäyttöastioissa.”
9. joulukuutaRodista ei ollut kuulunut mitään viikkokausiin, joten Mello ei yllättynyt, kun mies vihdoin soitti joulukuun 9. päivänä. Vaaleaverikkö oli oikeastaan varma siitä, että Rodilla oli jälleen jotain hanttihommia tarjolla. Hän oli pahasti väärässä: Rod nimittäin ilmoitti vain olevansa Meksikossa tammikuuhun asti, joskin tammikuusta oli puheiden perusteella tuleva aivan kamala Mellon osalta. Siihen asti vaaleaverikkö saisi tehdä mitä huvittaisi, eikä se oikeastaan ylentänyt hänen mieltään. Rod oli nimittäin ainoa henkilö, joka olisi saattanut edistää jotenkuten asioita Kiran osalta. Sen sijaan, että Mello olisi voinut keskittyä Kiraan, hän joutuisi viettämään koko kirotun kuukauden aivan kuten kuka tahansa muukin silkan jouluhössötyksen keskellä. Päivä ei ainakaan parantunut, kun postilaatikon kolahdus hätkäytti niin vaaleaverikön kuin Mattinkin. Yleensä postiluukusta tuli vain vihaisen vuokranantajan huomautus myöhästyneistä maksuista, joten molemmat ryntäsivät suorastaan kilpaa katsomaan, mistä sillä kertaa oli kyse. Mello oli nopeampi. Hän sieppasi punaisen, kimmeltelevän kartonginpalan käteensä ja näytti siltä kuin olisi juuri nähnyt aaveen.
”Mikä tuo on?” Matt kysyi vähintään yhtä kauhistunut ilme kasvoillaan kuin vaaleaverikölläkin oli.
”Joulukortti”, Mello vastasi heiveröisesti. Sandy Miller oli ottanut mitä ilmeisimmin asiakseen askarrella joulukortit kaikille naapureilleen. Korttiin oli vieläpä kirjoitettu kutsu kaikille taloyhtiön asukkaille hyväntekeväisyyskirpputorille 12. joulukuuta. Vaaleaverikkö oli toivonut voivansa unohtaa kyseisen roskatapahtuman, mutta Miller oli todella ottanut hyväntekeväisyyden sydänasiakseen, mikä teki unohtamisesta huomattavasti vaikeampaa.
Kesti hetken ennen kuin punapää kykeni vastaamaan mitään.
”Seuraavaksi varmaan saat postiluukusta joulukortin, jossa on Near tonttulakki päässä”, Matt puuskahti vihdoin harvinaisen tympääntyneesti. Vaaleaverikkö ei voinut enää itselleen mitään: sen päivän hervoton ärsytys purkaantui ulos lähes hysteerisenä nauruna, vaikka tonttulakkipäisessä Nearissa ei todellakaan ollut mitään hauskaa. Oikeastaan sitä mielikuvaa olisi pitänyt pelätä henkensä edestä, koska mokomasta albiinolampaasta ei voinut koskaan mennä takuuseen. Nauru tosin loppui lyhyeen, kun toinenkin joulukortti työnnettiin luukusta. Matt tietenkin vakuutteli, että kortti oli vain joltakulta toiselta naapurilta, mutta vaaleaverikkö oli jo päättänyt naulata koko postiluukun kiinni varmuuden vuoksi.
10. joulukuutaMello tarkkaili sivusilmällä tietokoneen ääressä työskentelevää punapäätä, joka näytti aivan poikkeuksellisen keskittyneeltä. Tapaus oli herättänyt vaaleaverikön mielenkiinnon lähinnä siksi, ettei Matt yleensä vaivautunut paneutumaan oikein mihinkään aivan täysillä. Tosin silloin harvoin, kun sellaista sattui, lopputulos oli aina jotain jopa Mellon mielenkiinnon herättävää. Senpä vuoksi vaaleaverikkö hillitsi kielensä, vaikka hänen olisi tehnytkin mieli kysyä, mitä oli tekeillä. Lopulta Matt irrotti katseensa ruudusta. Mello kohotti kulmakarvojaan kysyvästi.
”Arvaa mitä, Mells?” punapää kysyi virnistäen.
”Voitit juuri hedelmäkorin ja raaputusarpoja jossain virtuaalibingossa?” Mello kysyi yrittäen kuulostaa pitkästyneeltä parhaan kykynsä mukaan. Ainakaan toisen itsetyytyväisestä olemuksesta päätellen kyseessä ei voinut olla mikään huono asia.
”Parempaa, koska nyt meillä on rahaa”, Matt ilmoitti. Niin harvoin kuin vaaleaverikkö ilmaisikaan mitään muuta kuin mietoa halveksuntaa kaikkea ja kaikkia kohtaan, oli hänen pakko kerrankin myöntää olevansa vaikuttunut.
”Tiesinhän minä, että minulla on joku syy olla sinun kanssasi”, Mello hymähti.
”Kehu nyt vähän enemmän. Onnistuin nimittäin tekemään aika näppärän urkintaohjelman”, punapää naurahti.
”Hyvä on, olet nero”, vaaleaverikkö suostui myöntämään ja väläyttämään jopa ihan oikean hymyn toiselle.
”Jos tämä olisi hakkerinerosta kertova elokuva, sinä olisit jo riisuuntunut ja sängyllä”, toinen huomautti, joskin Mello oli suhteellisen vakuuttunut siitä, että todellisuudessa punapäälle riittäisi aivan hyvin pieni ja siveä suukko palkkioksi. Tosin puolen minuutin kuluttua vaaleaverikkö huomasi olevansa käytännössä katsoen kokonaan toisen sylissä.
”Mells?” punapää kysyi suudelmien lomasta.
”Hmm?”
”Valitse jokin helvetin kallis ravintola. Minä tarjoan tai no, oikeasti Ethan William Brooks tarjoaa, koska hänen tietokoneensa suojaus ei ole aivan ajan tasalla.”
”Siinä vasta kultainen mies.”
Aavistuksen verran romanttisempi persoona olisi voinut luulla, että punapää oli juuri pyytänyt Melloa ulos. Vaaleaverikkö oli kuitenkin realisti. Senpä vuoksi hän arveli, että Matt oli oikeasti vain lopen kyllästynyt lähikaupan mikroaterioihin ja siihen, että aina syötyään joutui pesemään hampaansa kahdesti, jos tahtoi tulla lähellekään Melloa. Vaaleaverikkö oli ilmaissut suhteellisen selvästi mielipiteensä siitä, kuinka epäseksikkäiltä mikroateriat ylipäätään lemusivat ja eritoten maistuivat. Sitä paitsi treffeillä kävivät vain ne hullut, jotka ruotivat parisuhdettaan joko The Oprah Show’ssa tai Dr. Philin aina yhtä lokoisassa studiossa kymmenen avioliittovuoden jälkeen ja antaisivat vuoden jälkeen uuden haastattelun siitä, kuinka itsestään selvät, maalaisjärjellä järkeillyt neuvot olivat pelastaneet heidän suhteensa perikadolta. Lisäksi televisio ei ikinä näyttäisi sitä, kuinka pariskunnat eroaisivat kahden ja puolen vuoden kuluttua täysin katkeroituneina, kunnes viidenkympin villitys iskisi päin naamaa. Realistit sen sijaan jättivät treffeillä käymisen kaltaiset höpötykset välistä ja keskittyisivät olennaiseen, sekä siten säästäisivät kasvonsa ja itsekunnioituksensa. Realisteilla ei ollut ehkä romantiikkaa, mutta toisaalta he eivät myöskään laulaneet nolostuttavia joululauluja tai esiintyneet Oprahin ohjelmassa.
