Ikäraja: S
Paring: Dianne/Nicholas
Genre: angst, romance
Summary: eikä kukaan huomannut
A/N Törmäsin tähän järjestäessäni vanhoja tekstejäni, vähällä muokkauksella siitä sai mielestäni aivan hyvän
Kommentit ovat kivoja, joten risut ja ruusut tänne vain!
Katkeralla tavalla kauniitOn olemassa niitä öitä joita voi kokea vain pohjoisessa, öitä jolloin tumma taivas on täynnä miljoonia kirkkaita tähtiä, maassa on kinoksittain lunta ja hengitys huuruuntuu ilmassa. Eräässä sellaisessa tähtien täyttämässä yössä käveli nuori tyttö. Tytön paljaat jalat eivät reagoineet mitenkään kylmän puuterilumen kosketukseen. Hän käveli pää pystyssä eteenpäin, mutta hänen kasvoillaan kimalsi tähtienlailla kirkkaita kyyneliä, jotka jäätyivät heti kun olivat vierineet hänen kasvoiltaan. Tytöllä oli yllään samettinen mekko, samanvärinen kuin taivas sillä hetkellä, jonka helma laahasi lunta.
Tyttö näytti siltä kuin ei voisi tuntea kylmää, vaikka pakkanen oli kova ja hänen käsivartensa paljaat.
Hän tuli joen rantaan. Jokea peitti peilijää, jota lumi ei ollut vielä peittänyt. Hän astui jäälle ja jäätyneet kyyneleet särkyivät tipahtaessaan jäähän.
"Kyyneleet sopivat tähän säähän, ne ovat toisenlaisella tavalla kauniita, kuten myös tähdet ja pakkanen ", tyttö sanoi itsekseen ja katseli tähtiä.
"Ne ovat katkeransuloisia, kuten sinäkin", kuului ääni tytön takaa.
"Nicholas", sanoi tyttö kääntyessään. Kääntyessään hän näki pojan jolla oli paksut talvivaatteet päällä. Ei sellaisia uuden laisia vaan vanhat kotitekoiset. Pojalla oli suklaanruskeat lämpimänä tuikkivat silmät ja lempeä hymy.
"Dianne", poika – Nicholas - vastasi ja nyökkäsi päätään vähän.
”Et saisi olla täällä. Tiedät että tästä ei voi tulla mitään", huokasi tyttö.
"Tiedän, mutta en välitä", Nicholas sanoi ja astui lähemmäs. Dianne painautui kiinni poikaan ja katsoi taivasta.
"Katkeransuloisia", hän mutisi.
"Mmm", mutisi Nicholas hänen hiuksiinsa.
"Kerro minulle miksi päätit tulla tänne palelluttamaan itsesi?" hän jatkoi.
"En minä palele. Mikään ei tunnu miltään", Dianne sanoi taivaalle.
"Jos sinä palellut kuoliaaksi, niin minä katson olevani siitä vastuussa", sanoi Nicholas yllättävän topakasti.
Dianne kääntyi poikaan päin ja hymyili ilkikurisesti, vaikka hänen hymynsä oli aina hivenen surumielinen.
"Pidä minut sitten lämpimänä", hän kuiskasi ja katsoi Nicholasta silmiin. Heidän huulensa kohtasivat ja Nicholaksen kädet silittivät Dianen pitkiä silkkisiä mustia kiharoita.
"Sinun pitää mennä," kuiskasi Dianne vetäytyessään irti Nicholaksesta. Poika vain nyökkäsi vastaukseksi ja lähti kävelemään pois päin.
Koko pimeän yön Dianne käveli ympäri lumihankia ja joen jäätä, mutta juuri auringon ensimmäisten säteiden värjätessä taivaan vaaleanpunaiseksi, liilaksi, keltaiseksi ja muiksi kauniiksi ja iloisiksi väreiksi, Dianne meni sisään ja oli kuin kaikki olisi hyvin ja kuin hän olisi nukkunut koko yön. Eikä kukaan huomannut, että ennen niin elämäniloinen oli muuttunut surumieliseksi. Siitä söpöstä tytöstä oli tullut elämän riuduttama, vaikka olihan tämä vieläkin suloinen, katkeransuloinen.