Chuva: Ihanaa että jaksat aina kommentoida! Olen kamalan oikukas kirjoittaja, kun tuppaan unohtamaan tämän tarinan erinäisistä huonoista syistä vähän väliä kamalan pitkiksi ajoiksi, joten on ihana kuulla, etteivät tauot ainakaan ihan hirveästi verota lukukokemusta! Toivottavasti jaksat vielä lukea, vaikka olenkin näin hidas lukujen välissä!
Alvarnea: Upeinta palautetta on kuulla, että oma teksti on aiheuttanut kunnon koukun! Olen itse mestari jäämään koukkuun erinäisiin asioihin, ja se on (ainakin minusta) ihan mahtava tunne, joten voit vain kuvitella miten liikuttunut olin, kun sanoit samaa tästä tarinasta! Kiitos
Pahoitteluni kirjoitusvirheistä, itsepäisesti en suostu etsimään betaa, koska a) luulen aina, että löydän kaikki virheeni itse ja b) kukaan beta ei jaksaisi minua, kun saatan kadota Finistä kuukausiksi erinäisten oikean elämän velvoitteiden takia. Tämän luvun luin läpi ja korjailin, mutta myönnän, että omalle tekstille tulee aina jossain vaiheessa sokeaksi ja virheitä eksyy mukaan. Yritän jatkossa paremmin ja toivon tietenkin, ettei lukukokemus kärsi liikaa!
Sharony: Kiitos kommentistasi! Tässä olisi nyt tätä jatkoa, pahoitteluni taas kamalasta tauosta... Oikea elämä sucks sometimes.
---
A/N: Tämä luku saattaa olla todella jännä tai todella sekava. Kello on puoli kolme yöllä, joten en enää usko omaan kykyyni arvioida. Toivotaan ensimmäistä! Ja haluan vain kertoa, että pidän tästä tarinasta ja hahmoistani todella paljon, ja haluan vielä joskus saada tämän valmiiksi. So do not lose faith my darlings! Elelen vaan sitä ihanaa opiskelija elämää, jossa pitää opiskella täyspäiväisesti ja käyn sen päälle vielä töissä, ja jostain surullisesta syystä silloin, kun on väsynyt, kiireinen ja ylikuormittunut, ensimmäinen asia mikä aina putoaa pois on se, mistä eniten nauttii.
---
Kolmastoista luku”Elsa!” kuiskasin niin lujaa kuin uskalsin ja koputin oveen, jonka taakse Elsa oli muutama tunti sitten kadonnut, kun erosimme luvattomien salapoliisitöidemme jälkeen. En edes tiennyt, kenen kanssa Elsa asui. Oliko hänen vanhemmillaan sukulaisia, joista oli tullut Elsan huoltajia vai asuiko Elsa yksin? Mökki ei ollut iso, mutten uskonut, että kylä, josta alle 20-vuotiaita nuoria ei päästetty pois, antaisi 15-vuotiaan, pahantekoon taipuvaisen tytön asua ilman aikuista. Kun mitään ei tapahtunut, hengitin syvään ja yritin avata oven samalla tavalla, kuin edellisyönä Joonatanin oven. Laskin käteni oven kahvalle ja tyhjensin mieleni. Hetken kuluttua lukko naksahti auki. Joonatan kurkki nurkan takana. Viitoin hänet mukaani ja hiivimme sisään Elsan kotiin.
Mökissä oli vain yksi, hyvin sekavasti sisustettu huone. Seinillä oli julisteita ja tauluja viimeisen seitsemänkymmenen vuoden populaarikulttuurista ilman minkäänlaista yhtenevyyttä. Yhtä seinää julisti poikabändi N’Sync, toista elokuvajuliste Tappajahaista. Elsan yöpöydällä oli pieni koristepatsas jostakin valkoisesta, pyöreäpäisestä robotista (Joonatan kuiskasi onnellisena ”R2-D2!”). Lattialla lojui kasoittain Aku Ankka -lehtiä ja 50-luvun Kotiliesiä. Tuntui, että Elsa oli kerännyt kaiken Ikilempeen vuosien varrella ulkomaailmasta päätyneen krääsän ja koristellut sillä koko huoneensa lattiasta katonrajaan. Itse Elsa nukkui tyytyväisenä Muumi-lakanoilla, suu auki tyynylleen kuolaten, hiukset joka suuntaan sojottaen.
”Elsa”, kumarruin hänen viereensä ja kuiskasin mahdollisimman lempeästi, minkä nyt veressäni virtaavalta adrenaliinilta pystyin. Elsa heräsi ensin uneliaana, näki kasvoni muutaman kymmenen sentin päästä omistaan ja säikähti niin, että säpsähti ja tipahti sängyn vastakkaisen laidan yli.
”Mitä ihmettä, Aino!” Elsan pää ilmestyi sängyn reunan yli, kun hihitin vastoin tahtoani. Hän alkoi närkästyneesti irrottaa itseään ympärilleen kietoutuneesta peitosta.
”Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut säikäyttää, mutta...” Odotin, että Elsa sai kerättyä itsensä ja kerroin sitten unestani. Hän kuunteli silmät pyöreinä. Kun kerroin unessa saamistani haavoista ja näytin Elsalle käsissäni samoissa paikoissa loistavat tuoreet arvet, hänen silmänsä melkein pullahtivat päästä.
”Aino... Minusta tuntuu, että sinä aikamatkustit”, hän sanoi mietittyään asiaa hetken.
”Anteeksi?” En voinut uskoa Elsan sanoja.
”Se on mahdollista täällä! Kiven energiaa voi suunnata niin, että se kuljettaa ihmisiä menneeseen”, Elsa sanoi. ”Mutta yleensä se on todella iso prosessi. Mittarit pitää kalibroida ja varmaan kuusi ihmistä seuraa, ettei mikään mene vikaan. Sen lisäksi tarvitaan vielä taikoja. Se on vaarallinen prosessi ja sitä tehdään hyvin harvoin.”
”Te voitte aikamatkustaa?” Joonatan kysyi silmät suurina. ”Tämä on varmasti upein asia, minkä olen kuullut viimeisen vuorokauden aikana ja olen kuullut aika helvetisti upeita asioita.”
”Miksi te aikamatkustatte?”
”Tutkimustyön vuoksi! Täällä on jo pitkään yritetty selvittää, milloin Kivi tarkalleen putosi, ja miksei se tuhonnut koko aluetta kilometrien säteeltä. Oikean ajan löytämisessä on riskinsä. Jos päätyy liian kauas aikaan ennen Kiveä, ei välttämättä pääse enää pois”, Elsa vastasi. ”Kaikki eivät aina tule takaisin”, hän lisäsi vielä ja käänsi katseensa pois.
”Mutta miten on sitten mahdollista, että minä aikamatkustin sängyssäni?” sanoin nopeasti, jotta puheenaihe vaihtuisi.
”En tiedä”, Elsa vastasi. ”Mutta sinä olet aika outo. Kummallinen yhteytesi Kiveen ja niin edespäin. Olit ehkä ajatellut menneitä niin paljon, että teit kaiken alitajuisesti. Miksi muuten olisit päätynyt niin samanlaiseen hetkeen, kuin mistä olit juuri nähnyt kuvan?”
Mietin asiaa hetken. Todella omituisella ja hämmentävällä tavalla tuossa oli järkeä. Mutta se ei silti voinut olla mahdollista. Elsa uskoi kykyihini huomattavasti enemmän kuin minä. Kivi-episodin jälkeen en ollut tehnyt enää mitään ihmeellistä – Ikilemmen standardeilla.
”Mutta se saattoi olla unta”, aloitin, kunnes käsissäni olevat haavat kirpaisivat jälleen.
”Ja sinä juoksit tänne kertomaan minulle painajaisesta?” Elsa kysyi sarkastisena.
”Okei”, Joonatan sanoi. ”Oletetaan, että Aino aikamatkusti. Kuka tämä Lovia on? Oletko varma, ettet ole kuullut hänestä?” hän kysyi Elsalta.
”Olen! Hänen on pakko olla suurin piirtein Otson ja Vellamon ikäinen. Täällä ei ole ketään sen ikäistä ja sen nimistä. Mutta...” Elsa hiljeni.
”Mutta mitä?” tivasin liiankin voimakkaasti.
”Nuorien on tapana lähteä ulkomaailmaan, kun he täyttävät kaksikymmentä, ja ennen ei minun tietääkseni ollut niinkään tiukkoja sääntöjä. Ehkä Lovia lähti, eikä koskaan palannut.”
Olimme hetken hiljaa. Se tuntui todennäköisimmältä vaihtoehdolta. Sitten muistin, miten ilma ja taika ympärilläni oli muuttunut, kun Lovia oli kutsunut sen voimia. Se oli ollut pimeää, synkkää, ja olisin voinut olettaa pahuuden tuntuvan siltä. Mieleeni juolahti ajatus, josta en pitänyt. ”Entä onko ketään koskaan pakotettu lähtemään ja kielletty tulemasta takaisin?”
Elsa mietti hetken. ”En ole kuullut sellaisesta. Mutta ottaen huomioon, etten tiedä kuka tämä ihminen on, voin melko turvallisesti olettaa, ettei minulle kerrota kaikkea”, hän sanoi närkästyneenä, mutta sitten hänen silmänsä laajenivat jälleen, niin kuin ne tekivät aina loistavan idean ilmestyessä hänen päähänsä. ”Meidän pitää mennä lammelle ja selvittää kuka Lovia on!”
”Anteeksi?”
”Kyllä me osaamme!”
”Mutta ethän sinä edes harjoitellut Vellamon kanssa viime yönä –” aloitin.
”Jos en harjoittelisi joka kerta, kun Vellamo suututtaa minut, en oppisi yhtään mitään”, Elsa sanoi melankolisesti nauraen. ”Minä opettelin menneisyystaikuutta yksin täällä samana iltana. Aino! Yhdessä me olemme varmasti tarpeeksi voimakkaita. Minä haluan tietää kuka Lovia on!” Elsan silmissä kiilsi uteliaisuus ja ilkikurisuus vahvempana kuin koskaan. Se, että häneltä oli salattu jotain merkittävää Ikilemmen historiasta, ja tietenkin mahdollisuus sääntöjen rikkomiseen saivat hänet melkein hyppimään innosta. En ollut koskaan ollut erityisen hyvä sääntöjen rikkoja, mutta sitten katsoin Joonataniin, jonka ei todellakaan olisi pitänyt olla huoneessa kuuntelemassa keskustelua ja kuinka hauskaa meillä oli ollut eilen, tutkimassa salaa Ikilemmen arkistoja. Tulin siihen tulokseen, että säännöt olivat hävinneet jo aikoja sitten. Käännyin Elsaan ja nyökkäsin hymyillen.
*
Kesti pitkään ennen kuin löysimme yhteisen virran vedelle ja ajalle. Emme olleet harjoitelleet yhteisiä taikoja paljoakaan, joten kömmähdykset ja epäonnistumiset muuttuivat nopeasti kikatukseksi ja pelleilyksi. Joonatan, joka ei ymmärtänyt mitä tapahtui, istui lammen reunalla olevaa koivua vasten närkästyneenä. Koivu oli sama kuin se, johon olin mahdollisesti lentänyt kohdatessani Lovian unessani. Se oli nyt isompi ja vanhempi kuin silloin.
”En haluaisi keskeyttää kaikkea tätä hauskuutta, mutta huomaatteko, että kuu on jo alkanut laskea? Meillä ei ole kohta enää aikaa”, Joonatan huomautti, kun minä ja Elsa olimme jälleen vahingossa työntäneet toisemme pois taian virrasta juuri kun olimme pääsemässä eteenpäin, ja loiskauttaneet litrakaupalla vettä jo valmiiksi märille housuillemme. Hihitimme puristaessamme vettä lahkeista.
”Tule sinä tänne taikomaan, niin näet miten helppoa se on”, Elsa huudahti.
”Tulisin, jos minulla olisi hajuakaan mitä teette”, Joonatan vastasi kuulostaen närkästyneemmältä kuin oli ehkä halunnut. ”Mutta oikeasti, keskittykää, niin voi olla ettemme jää kiinni. Teidän ei pitäisi olla täällä, ja minun vielä vähemmän.”
”Anteeksi”, sanoin nopeasti, kun näin että Elsa oli jälleen avannut suunsa vastatakseen pisteliäästi. ”Me otamme tämän tästä lähtien tosissamme. Lupaan niin.”
Sen jälkeen rauhoituimme ja muutaman yrityksen jälkeen onnistuimme. Vesi alkoi nousta valliksi edessämme ja vuodet juoksivat taaksepäin, ensin sameina ja himmeinä, sitten koko ajan tarkemmin. Näin Felixin, Mielikin, luultavasti nuoren Aatoksen. Näin Elsan ja hänen vanhempansa, mutta niin nopeasti, ettei Elsa ehtinyt reagoimaan. Juoksimme pitkin samaa virtaa. Sitten näin Illatarin ja jarrutin. Tartuin kiinni myös Elsasta, ettei tämä menisi liian pitkälle ja joutuisi eroon minusta.
Katso, sanoin hänelle, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Oli kuin olisimme olleet sisällä kuvassa, jonka näimme. Vesi oli korkealla yllämme, kaartuneena ympärillemme melkein kokonaan. Olimme metsässä, jossain lammen lähellä ja Illatar poukkoili puiden välissä oksalta oksalle, kuin hän ei painaisi mitään. Hän ei voinut olla kymmentä vuotta vanhempi. Hänen hiuksensa liehuivat vaaleana pilvenä. Yhtäkkiä oksa, jolle hän oli hyppäämässä, liikahti omia aikojaan ja löi häntä kasvoihin. Luulin kuulevani, kuinka Illatar älähti. Kuulinko todella äänen vai oliko se ilmeinen hänen kasvoiltaan? Kun olin harjoitellut aikataikuutta Vellamon kanssa, olin ymmärtänyt, että tällä tavalla oli mahdollista nähdä vain kuvia. Oksan isku sai Illatarin keskittymisen herpaantui, ja hän alkoi pudota tiheät oksat poskia, käsiä ja jalkoja raapien. Juuri ennen kuin hän iskeytyi maahan, hän pysähtyikin pehmeästi. Laskeuduttuaan maahan hän alkoi itkeä. Oksa oli jättänyt hänen poskeensa punaiset, vuotavan haavan.
Vellamo juoksi metsän siimeksestä Illatarin luokse. Hän oli selvästi nuori, mutta oli edelleen vaikeaa antaa hänelle tarkkaa ikää. Pituutensa puolesta hän olisi ollut teini-ikäinen. Hän otti itkevän Illatarin syliinsä ja silitti tämän päätä. Oli omituista nähdä Vellamoa välittävänä, huolehtivana, ja ylipäätään fyysisessä kosketuksessa toiseen ihmiseen.
Jokin herätti kaksikon huomion. Kolmetoistavuotiaan näköinen Lovia seisoi puuhun nojaten jonkin matkan päässä ja sanoi jotain. Pinnistelin kuullakseni. Hänen kasvonsa olivat kokonaan varjojen peitossa
”Miksi – olisi voinut –”, Vellamo kuulosti sanovan. Ääni tuli jostain kaukaa, kuin toiselta puolelta valtavaa kanjonia. En ollut varma kuulinko sitä todella.
Lovia vastasi. Hänen äänensä kaikui niin monen muiston kautta, että se puuroutui. ”Hän ei – liihotella elämänsä läpi.” Sanat tarkentuivat koko ajan, kun pinnistelin kuullakseni ne.
”Hän on vasta kymmenen!” Vellamo huusi.
”Ja me olimme viisivuotiaita, kun meitä alettiin opettaa”, Lovia vastasi ylpeänä.
Illatar nosti päätään Vellamon sylistä. ”Miksi sinä vihaat minua?”
”Koska sinä olet heikko!” Lovia kivahti. Hänen silmänsä välähtivät ja ne loistivat varjoista vitivalkoisina. Vannoin, että tunsin kaiun siitä pimeyden aallosta, joka oli täyttänyt ilman unessani. Elsakin tunsi sen ja hänen keskittymisensä herpaantui hetkeksi. Ajan virtamme värähti yllättäen, ja lähdimme hallitsemattomasti liukumaan ajassa. Vellamo, Illatar ja Lovia katosivat. Yritin päästä takaisin päin, lähemmäs nykyaikaa ja vedin Elsaa mukanani. Jos Illatar oli ollut kymmenen tällöin, se tarkoitti, että olimme olleet ehkä kahdeksan vuotta liian aikaisessa. Vuosi 1987 oli se, jonne halusimme.
Meidän pitää päästä takaisin päin, sanoin Elsalle, joka nyökkäsi. Hänen silmiinsä oli alkanut hiipiä pelko. Ehkä näin syvällä menneisyydessä oleminen tai Lovian olemus olivat lopulta voittaneet halun rikkoa sääntöjä. Mutta minä en ollut valmis lähtemään. Halusin tietää, nyt vielä enemmän kuin koskaan.
Päädyimme junalaiturille. Elsa oli hengästynyt ja hikoili vieressäni.
Aino, minä haluan mennä kotiin, hän sanoi.
Meillä ei ole mitään hätää, sanoin.
Vain vähän pidempään. Tämä on vain muisto.Mutta sinä -, Elsa aloitti, mutta keskeytin hänet.
Otso! Tuolla on Otso! huudahdin.
Laiturilla oli seitsemän ihmistä. Nuori, ruskeasilmäinen Otso istui käsi noin kahdeksantoistavuotiaan Illatarin ympärillä penkillä, jota laiturilla nykyään ei enää ollut. Vellamo leijutti ajatuksissaan muutamaa koiranputkea käsissään. Loppuja ihmisistä en tunnistanut heti. Tuossa oli nuori poika ja tyttö, samannäköiset. Hymyilin, kun tajusin heidän olevan Felix ja Vilja. Heidän takanaan seisoivat nainen ja mies, joiden en voinut kuin olettaa olevan isovanhempani.
Rento, huoleton tunnelma loppui heti, kun raiteet alkoivat soida. Juna lähestyi asemaa ja jarrutti. Metallin kirskunta metallia vasten täytti illan. Illatar ja Otso nousivat seisomaan ja vaikka Otson käsi oli yhä Illatarin ympärillä, se oli jännittynyt. Vellamo tiputti koiranputket laiturin viereen ja kääntyi katsomaan, kun juna pysähtyi hitaasti. Ihmiset sen sisällä nukkuivat tyytyväisinä pientä, ovella seisovaa joukkoa lukuunottamatta. Juna oli vanhan näköinen, mahdollisesti pikajuna 60-luvulta. Kun se nytkähti lopullisesti paikoilleen ovi avautui ja laiturille astui ensin kolme ihmistä, kaksi miestä ja yksi nainen. Ensimmäinen ajatukseni heistä kaikista oli moottoripyöräjengi. Heidän perässään junasta nousi nuori nainen, joka oli lyhyempi ja pienempi kuin kolme muuta, mutta nämä antoivat hänelle tietä kuin palvelijat.
Päivä tuntui muuttuvan sinä hetkenä, kun nainen astui laiturille. Hän veti syvään henkeä ja tunsin, kuinka kesäillan värit haalistuivat ja varjot pitenivät. Laiturilla oleva tervetuliaisjoukko jännittyi entisestään. Nuorella naisella oli mustat, pitkät hiukset ja aurinkolasit. Hänen farkkunsa olivat kireät, ja musta nahkatakki koristi hänen siroa, mutta kulmikasta vartaloaan. Hänen hymynsä antoi hänet ilmi. Tämä oli Lovia, palaamassa kotiin, tervetuliaisseurueen jähmeästä, varautuneesta ilmeestä päätellen pitkän ajan jälkeen. Lovian mukana tulleet tyypit näyttivät samalta kuin hän, mutta jäivät johtajansa varjoon. Lovian hymyssä oli jotain hypnotisoivan euforista. Pinnistelin kuuloani. Olisiko mahdollista kuulla mitä he sanoivat?
”- hyvältä olla taas kotona. Kaipasin todella tätä tunnetta. Niin kuin ei olisi rajoja”, Lovia sanoi hengittäen uudelleen syvään, ja hänen kylmä äänensä oli täsmälleen sama kuin se, jonka olin kuullut tunteja ja vuosia sitten unessani.
”Lovia”, Otso nyökkäsi ja huomasin hänen kätensä tiukentuvan Illatarin ympärillä, ja niin huomasi Loviakin.
”Sain kutsusi, veli. Aiot naimisiin?” hän sanoi ja kohdisti Illatariin säälivän, inhoavan katseen. Illatar hätkähti. Lovia oli kuitenkin jo kääntänyt päänsä muualle, aivan kuin Illatar ei oikeastaan ansaitsisi hänen huomiotaan.
”Täti, setä!” Lovia huudahti pariskunnalle kuin maailmassa ei olisi hätäpäivää, vaikka jokainen laiturilla oleva oli niin paikoillaan ja jännittynyt, että pieninkin virheliike tuntui voivan aloittaa tappelun. Lovia otti pari askelta pariskuntaa kohti, mutta pysähtyi, kun nämä nostivat lapsensa suojelevasti syliinsä. ”Onko tämä todella se tapa, jolla te toivotatte veljentyttärenne takaisin kotiin? Äiti ja isä eivät näköjään edes vaivautuneet tulla toivottamaan minua tervetulleeksi.”
”He ovat pettyneitä. Sinä olet ollut poissa kauan”, Vellamon eteerinen ääni kantautui yli luonnon äänien. ”Ja et ole sama ihminen kuin silloin, kun lähdit.”
Lovia kääntyi kohti Vellamoa, aivan kuin olisi huomannut tämän ensimmäistä kertaa. Aurinko välkähti hänen aurinkolaseistaan.
”Rakas Vellamo”, hän sanoi ivallisen lempeästi. ”Minä olen enemmän oma itseni kuin koskaan.” Hän hengitti jälleen syvään. Tunsin taas notkahduksen luonnon tasapainossa, sen pimeän tunteen, joka oli pelottanut minua niin paljon unessani, ja saanut Elsan pois tolaltaan vain minuutteja aikaisemmin. Kuulin etäisesti, kuinka Elsa parahti vieressäni, mutta en muistanut välittää. Jos pinnistelin kovin, pystyin näkemään jonkin tumman energian kertyvän Lovian ympärille.
”Lovia, minä varoitan sinua. Olet ollut kauan poissa. Sinulla on ollut amuletti mukanasi, mutta et voi muistaa, miltä todellinen taikuus tuntuu. Me olemme täällä toivottamassa sinut tervetulleeksi. Älä pilaa tätä hetkeä”, Felixin ja Viljan äiti sanoi vakavana. Lovia kääntyi häntä kohti naurahtaen.
”Täti, minä vain kerään voimia! Mitä sinä muka taikuudesta tietäisit, kun et ole koskaan kokenut sitä. Älä ota kaikkea niin vakavasti. Olen tullut kertomaan teille ulkomaailmasta.”
”Toit sen näköjään myös mukanasi”, isoäitini vastasi ja katsoi Lovian hiljaisia seuralaisia, jotka seisoivat edelleen, ”vaikka tiedät hyvin, ettei ulkopuolisia saa tuoda tänne luvatta.”
”Minä en välitä sinun vanhoista säännöistäsi”, Lovia kivahti ja olin varma, että kesäilta synkkeni taas silmissä. ”Minä olen nähnyt niin paljon. Olen nähnyt suuruutta, olen nähnyt voimaa ja valtaa. Olen nähnyt käsittämätöntä tuhoa”, hän henkäisi syvään ja kääntyi melkein nälkäisenä Vellamon puoleen, ”ja kaikki mitä minä pystyin ajattelemaan, kun katsoin sitä, oli kuinka paljon enemmän se voisi olla minun voimillani… meidän voimillamme.”
”Mistä sinä puhut?” Vellamo kysyi epäuskoisena.
”Meistä!” Lovia melkein kivahti, ja oli kuin kaikki muut ihmiset laiturilla olisivat kadonneet. Vain Vellamolla oli väliä. ”Sinä et tiedä millaista ulkomaailmassa on, koska kaikki täällä ovat kertoneet sinulle, ettet sovi sinne, että näytät liian omituiselta! Mutta minä voin kertoa, että tuolla, ulkomaailmassa, se jolla on valta, määrää, mitä muut ajattelevat. Miksi jäisimme tänne, kun Kiven voimat voivat viedä meidät minne vaan!”
”Lovia, sinut on korruptoitu”, isoisäni huudahti. ”Sinä tiedät hyvin, että meidän on pysyttävä salassa. Se on ainoa keino, jolla voimme olla rauhassa, jolla voimme tutkia historiaamme –”
”Teitä kiinnostaa vain historia! Minä olen nähnyt tulevaisuuden!” Lovia huudahti. Yhtäkkiä terävä tuulenpuuska puhalsi läpi laiturin. Lovian aurinkolasit lensivät hänen päästään raapaisten hänen silmäkulmaansa matkallaan. Illatar oli riuhtaissut itsensä Otson kainalosta, ja hänen kätensä olivat ojennettuina kohti Loviaa, joka piteli kättään kasvojensa päällä.
”Sinä olet hullu! Olet aina ollut”, Illatar huusi ja seisoi paikallaan taisteluvalmiudessa.
”Sinä olet aina ollut heikko!” Lovia huusi takaisin, avasi silmänsä ja näin, kuin maidonvalkeat silmät välkähtivät. Illatar lensi metrejä taaksepäin ja löi päänsä laituriin. Otso syöksyi hänen peräänsä.
”Lopeta!”, Vellamo huudahti ja juoksi Lovian ja sisarensa väliin. ”Sinä et kuulu tänne enää. Jos et olisi lähtenyt, olisimme voineet yhdessä pitää huolta, että voimasi ei korruptoi sinua, mutta olet vajonnut liian syvälle varjoihin!” Vellamo loi käsiensä väliin valkoisen pallon, joka loisti kirkkaana pimenevässä kesäillassa. Varjot laiturilla katosivat hetkeksi sen loisteeseen, mutta Lovia puristi kätensä nyrkkiin, huusi kurkkunsa pohjalta, ja varjot palasivat, mutta eivät sinne minne kuuluivat. Ne lähtivät liikkelle hänestä, tummina matoina kohti Vellamoa, Otsoa ja Illatarta. Felix ja Vilja kiljuivat vanhempiensa sylissä, jotka juoksivat pois laiturilta kohti metsää saadakseen nuorimmat turvaan. Heillä ei ollut taikuutta, eikä heistä olisi apua. Vellamon valo värähteli ja hänen suomuisiin kasvoihinsa alkoi tulla hikipisaroita, mutta Loviakin tuntui väsyvän.
Sinä olet ruosteessa! Vellamon ääni kaikui laiturilla, kaikkien mielissä, vaikka hän ei ollut avannut suutaan.
”Sinulla ei ole ollut arvoistasi vastusta pitkään aikaan!” Lovia huusi takaisin. Vellamo tuntui tiedostavan tämän myös. Hän nosti kätensä, puski yhtä aikaa eteensä kohti valoa, josta purkautui suihku kohti Loviaa. Lovia oli liian nopea ja ehti pois tieltä: valo osui hänen kätyreihinsä, jotka lensivät laiturilta ja jäivät makaamaan metsän reunaan tajuttomina.
Kun Vellamo toipui voimannäytöstään, Lovia juoksi varjot kintereillään tämän ohi kohti Otsoa ja Illatarta, heitti pienellä kämmenenheilautuksella Otson kihlattunsa luota, ja kääri Illatarin samaan varjoon, joka ympäröi häntä itseään. Otso huusi, ja lähti juoksemaan kohti sisartaan, mutta Vellamo, nopeaakin nopeammalla liikkeellä pysäytti tämän paikoilleen. Otso jäi leijumaan kesken liikkeen pystymättä liikkumaan.
Lovialla on Illatar. Hänellä oli valta, hän sanoi, ja vain Otso ja minä kuulimme sen.
Lovia tiesi tämän tietenkin. Hän piti Illatarta edessään polvillaan varjoinen lonkero hänen kaulallaan. Illatarin takaraivosta vuoti vana sinertävää verta, joka sotki hänen valkoiset, pörröiset hiuksensa. Hän oli kauhuissaan ja vielä päähän saamastaan iskusta tokkuraisena.
”Eikö tämä olekin kaunista? Minulla on ainoa ihminen, jota te molemmat olette aina rakastaneet”, hän sanoi. ”Ja minä en voisi vähempää välittää mitä hänelle tapahtuu.”
”Päästä hänet menemään!” Otso huusi Vellamon taian takaa. Hänen äänensä kuului vaimeana, aivan kuin hän olisi ollut lasin takana.
Lovia, Vellamo sanoi jälleen ilman, että avasi suutaan.
Miksi sinä teet tämän? Mitä sinä haluat?”Minä haluan sinut mukaani!” Lovia sanoi silmät välähtäen kiristäen varjoa Illatarin kurkun ympärillä. ”Minä päästän hänet menemään, lupaan sen, jos sinä lupaat tulla kanssani ulkomaailmaan.”
Siellä ei ole mitään minulle. Olet tuhon ja vallan sokaisema, varjojen myrkyttämä.Sinä haluat jäädä tänne? Lovia sanoi ja nyt hänkään ei avannut suutaan.
Et kai sinä… vieläkin? hän naurahti. Vaikka hän on menossa naimisiin siskosi kanssa? Vain minä ja Vellamo kuulimme mitä hän sanoi. Otson katse ei värähtänytkään, hän huusi Illatarin nimeä, ja kuinka kaikki olisi vielä hyvin.
Sinä haluat jäädä tänne kiduttamaan itseäsi mieluummin, kuin tulla minun kanssani ja nähdä kaiken, mitä maailmassa on?Minä olen onnellinen täällä, Vellamo vastasi.
Etkä ole. Sinä olet raukkamainen. Tuttu ja turvallinen Otso ja suloinen, heikko Illatar. Voit katsoa koko elämäsi vierestä, kuinka muut ovat onnellisia, Lovia hymyili tietäen, että Vellamo kuunteli,
tai tehdä jotain elämälläsi.Ennen kuin Vellamo ehti vastata, jotain tapahtui. Illatar tuntui heräävän tokkurastaan, löi takanaan olevaa Loviaa vatsaan ja hyökkäsi häntä puristavien varjojen kimppuun. Hän sytytti kädelleen valon, samanlaisen kuin se, jota Vellamo piti edessään, ja varjot pakenivat. Illatar juoksi Otson luo ja tarttui tätä kädestä pitäen valoa edessään koko ajan antaen sen suojella heitä Lovian varjoilta. Lovia haukkoi henkeään.
”Sinä et osaa taikoa muuta kuin ilmaa!” hän huusi epäuskoisena.
”Osaanhan!” Illatar huudahti takaisin. ”Toisin kuin sinulla, minulla on rakastava sisko, joka on puolellani!”
Lovia silmät aukenivat hämmästyksestä ja hän kääntyi Vellamoon päin. Hän näytti hetken hämmentyneeltä, mutta tajusi sitten jotain selvästi vastemielistä. ”Sinä… sinä jaoit voimasi hänen kanssaan”, hän sanoi suu ammollaan. ”Sinä olet tehnyt itsestäsi heikon hänen vuokseen.”
”Suojellakseni häntä sinulta”, Vellamo vastasi lujana.
”Minä ihmettelinkin… miksi sinä olit niin helppo vastus. En ollut koskaan ennen nähnyt sinun hikoilevan”, Lovia hymyili.
”Aikaisemmin olisit saattanut voittaa minut, mutta et enää. Kiitos tiedosta, sillä se tarkoittaa, että minä olen ainoa täällä, jolla on kaikki voima maailmassa!”
Hän sulki silmänsä ja varjot tulivat hänen luokseen, eivätkä enää pelkästään ne, jotka olivat kiemurrelleet hänen ympärillään jo aikaisemmin, vaan kaikki varjot. Puista, laiturin kivien raoista, junaraiteiden alta. Ne nostivat Lovian ilmaan ja Vellamo jäi valonsa kanssa alakynteen.
”Kerro, rakas ystävä”, Lovia sanoi rauhallisena, ”miten tämä taiansiirto toimii? Jos olet kerta niin taitava, miksi et ole jo vienyt minun voimiani?”
”Sinun voimasi ovat varjoja. En haluaisi niitä kenenkään kontolle.”
”Mutta etkö sinä, vuosisadan ihmelapsi, pystyisi kesyttämään ne hetkessä? Katso, miten hyvin minä osaan käsitellä niitä”, Lovia naurahti ja pyörähti ilmassa varjopyörteensä keskellä. ”Ellei… Aivan. On sääntöjä.”
Vellamo taisteli kaikkensa pitääkseen valonsa voimissaan, samalla kun Illatarin pienempi liekki valaisi Otsoa. Lovian varjot levisivät koko ajan.
”Sinä et voi viedä voimiani… Koska me emme ole sukua?” Lovia sanoi varjolaahuksensa päältä. ”Aivan. Taikuus on veressä. Mutta Vellamo, minä onnittelen sinua. Taikuuden siirtäminen henkilöstä toiseen on todella kekseliästä. Haluan oppia sen itsekin joskus. Harmi vain, ettei Otsolla ole taikavoimia, jotka voisin ottaa –” Lovia pysähtyi kesken lauseen. Hän ja Vellamo tuntuivat tajuavan jotain.
Seuraava hetki kului kuin hidastetusti. Vellamon silmät rävähtivät auki. Hän ja Lovia kääntyivät molemmat katsomaan Otsoa ja Illataria. Lovia hyökkäsi – hänen mustat varjonsa kiirivät laiturin läpi kohti Otsoa, mutta Illatar työnsi hänet sivuun. Lonkerot nappasivat Illatarin Otson sijaan. Lovia katsoi Vellamoa, Vellamo Otsoa ja sitten Illataria Lovian kourissa. Hetki venyi, ja Illatar pyristeli. Otso kampesi itsensä pystyyn ja lähti juoksemaan kohti kihlattuaan, ja Vellamo heräsi. Hän luovutti heikkona välkkyvän valonsa kanssa ja alkoi liikkua, samankaltaista tanssillista liikettä, jota olin itsekin opetellut viime päivien aikana. Lovia huusi raivoissaan, ja Illatar katosi kokonaan varjojen myrskyyn. Samassa Lovian mustien varjojen sisältä alkoi virrata valoa ja kun Vellamo liikkui, hän keräsi sen kaiken. Valon jälkeen Lovian varjot alkoivat virrata kohti Vellamoa, pienentyä ja rauhoittua, ja Lovia ymmärsi, mitä oli tapahtumassa. Hän kiljui ja yritti haroa varjoja takaisin luoksensa, mutta ne pakenivat, kerääntyivät massaksi Vellamon ja Lovian väliin. Kun Lovia lopulta lysähti maahan, kun pimeys ei enää kannatellut häntä, Vellamo pyöräytti käsiään ja suuntasi ne hitaasi kohti Otsoa. Heidän katseensa kohtasivat, ja Vellamon silmistä valui kyyneliä. Hän sulki ne aivan kuin ei olisi halunnut nähdä mitä tapahtui, ja niin varjot upposivat Otsoon, joka huusi tuskissaan, kun tumma voima virtasi sisään hänen silmiinsä.
Lovia istui polvillaan maassa, kasvot maahan suunnattuna ja tärisi. Hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat hikiset ja hän näytti pienemmältä kuin ennen. Hänen vieressään, epämääräisessä mytyssä makasi Illatar, jonka veren tahrimat hiukset harottivat joka suuntaan. Vellamo lysähti maahan itsekin.
”Mitä sinä olet tehnyt?” hän sanoi heikolla, tärisevällä äänellä ja nosti päänsä kohti Vellamoa. Hänen silmänsä olivat tummanruskeat, ja täynnä vihaa.
”Sinun ei olisi koskaan pitänyt lähteä pois”, Vellamo vastasi jostain kaukaa.
Tulin yhtäkkiä tietoiseksi vedestä ympärilläni. Kuulin jälleen Elsan äänen. Olin unohtanut, että hän edes oli mukanani. Koko kuva alkoi väreillä ja huomasin, etten ollutkaan laiturilla, vaan lammen keskellä, hitaasti ylöspäin virtaavat vesivallit kaikkialla ympärilläni.
Ensin lakkasin kuulemasta mitä Lovia ja Vellamo sanoivat. Sitten näin, kuinka Vellamo nousi vaivalloisesti ylös ja juoksi sisarensa luokse. Otso alkoi virota ja näin välähdyksen maidonvalkeita silmiä, ennen kuin kuva kävi koko ajan sumeammaksi. Vaikka taistelin pitääkseni siitä kiinni, olin väsynyt ja huomasin, kuinka kylmä hiki peitti vartaloani. Elsa niiskutti. Sitten kuva katosi kokonaan, vesivallit sortuivat ympärillämme, ja putosimme kylmään veteen. Pärskin vettä suustani ja tartuin vieressäni polskivaa Elsaa kädestä.
”Mitä tapahtui?” kysyin. Elsa ei joko pystynyt tai halunnut vastata ja katsoi taaksemme kylmästä ja adrenaliinista hytisten. Käännyin ja näin Vellamon ja Otson lammen reunalla, hermostunut, erittäin kiinni jääneen näköinen Joonatan vieressään.
