A/N: Täällä taas! Tämän viikon jälkeen vapaudun kaikista opiskeluvastuista (olettaen että pääsen tenteistä läpi) ja pystyn taas paneutumaan Ainon tarinan kertomiseen. Tässä kuitenkin luku numero neljä.
---
Neljäs lukuOrivesi. Laituri, kaunis, puinen asemarakennus ja pylväässä oleva kyltti, joka kertoi minulle, että seuraava pysäkki olisi minun. Oli se sitten paikka, jonne olin menossa tai Jämsä, jos tämä kaikki olisikin ollut vain unta.
Hyvä merkki oli se, että konduktööri oli tarkastanut lippuani, joka nopealla vilkaisulla muiden matkustajien junalippuihin verrattuna näytti pieneltä, vanhanaikaiselta eikä lainkaan tarpeeksi vihreältä. Lipun erilaisuudesta huolimatta konduktööri oli kiittänyt minua ja toivotti hyvää matkaa. Yllätys muljahti vatsassani. Miten vaikeaa olikaan kaikesta huolimatta uskoa, että olin menossa paikkaan, joka oli olemassa. Joka käänteessä epäilin, että nyt uni loppuisi. Mutta se jatkui.
Seurasin kelloani vainoharhaisena. Tarkistin sitä minuutin välein, vaikka jokainen väli tuntui noin viisi kertaa pidemmiltä.
Kaksi minuuttia. Näkyi peltoja ja punaisia latoja.
Kuusi minuuttia. Pellot antoivat tietä metsälle.
Yksitoista minuuttia. Tumman vihreitä havupuita ja kirkkaita, raikkaita lehtipuuta.
Viisitoista minuuttia. Hengitin pinnallisesti. Taistelin halua mennä ovelle odottamaan.
Kuusitoista minuuttia. Ohitimme juuri kallion. Katsoin ulos ja maisema väreili. Junan valot välähtivät. Kukaan muu ei nostanut päätään lukemisestaan, tietokoneestaan, kännykästään.
Tunsinko vai kuvittelinko junan hidastuvan?
Kuusitoista ja puoli minuuttia. Näin tarkemmin lähellä olevat puut, jotka äsken olisivat vielä viipottaneet nopeudesta sumeina ohi.
Kuusitoista minuuttia ja 45 sekuntia. Juna lipui eteenpäin, hidastaen koko ajan. Nousin jalat täristen ylös, nostin punaisen laukkuni olalleni ja vedin matkalaukkua perässäni. Pääsen ovelle ja juna jarruttaa. Kapea kivinen laituri ilmestyi junan oven taakse.
Seitsemäntoista minuuttia. Juna pysähtyi. Vilkaisin vaunuun, jossa matkustajat elivät normaalia elämäänsä. Kukaan ei huomioinut minua. Painoin nappulaa, johon oli syttynyt vihreä valo. Hetken pelkäsin, ettei ovi aukeaisikaan, etten pääsisi ulos, mutta sitten kuulin sihahduksen, kun paine pakeni ulos oven avauduttua. Astuin laiturille. Se tuntui tukevalta ja todelliselta lenkkareitteni alla. Olin ensimmäistä kertaa kiitollinen niistä. Jalkani tärisivät niin, etten varmasti olisi pysynyt millään muilla kengillä pystyssä.
Olin päässyt perille.
Ja toisin kuin luulin, en ollut yksin.
Katselin ympärilleni, ja huomasin, että joku muu oli astunut junasta pois myös, vaunusta lähempänä junan loppua. Tämä henkilö näytti juuri heränneeltä. Hän haukotteli leveästi, hieraisi silmiään, avasi ne ja katseli ympärilleen kuin ei tajuaisi, missä oli. Sitten hän tuntui ymmärtävän, että oli jossain, missä hänen ei ehdottomasti pitänyt olla. Hän älähti, kääntyi kannoillaan ja alkoi hakata junan oven avaavaa nappia, mutta liian myöhään – juna alkoi hitaasti lähteä liikkeelle, eikä ovia enää saanut auki. Poika juoksi huutaen junan vieressä, hakaten sen sivua kädellään ja raahaten toisessa kädessään painavan näköistä reppua. Hän juoksi minun ohitseni aina laiturin päähän, mutta juna oli armoton – se jatkoi matkaansa täysin tietämättä epäonnekkaasta matkustajastaan.
Nyt kun hän oli melkein vieressäni, tajusin, että poika oli sama, johon olin törmännyt Tampereella odottaessani junaa. Hän oli pitkä ja laiha, joka suunnasta hieman venytetyn näköinen. Hiukset olivat kiharat ja takkuiset. Saman väriset kuin omani, maantienharmaat. Hänen kasvoillaan oli syvä epäuskoisuuden ilme, kun hän kääntyi minua kohti.
”Oh its you!” hän sanoi heti ja käveli luokseni. Hän siis muisti minut Tampereelta myös. Punastuin hieman. ”What place is this? I was going to Jämsä and I fell asleep like an idiot after we left Orivesi. Then I woke up and the train had stopped, so I thought we were there since its the next stop, so I ran out like crazy thinking I was gonna miss the station! But this definitely isn’t Jämsä”, poika selitti kovaa vauhtia. Olin täysin hämilläni. En erityisemmin puhunut tuntemattomille ihmisille, saati sitten ikäisilleni pojille. Ainoat, jotka puhuivat minulle joko kiusasivat tai tekivät kanssani koulutehtävää. Katsoin poikaa vain silmät pyöreinä.
”You speak English, right?” poika kysyi. Näytin selvästi siltä, etten tajunnut mistään mitään. Hän luuli minun olevan ulkomaalainen.
Tiesin, että tässä kohtaa minun olisi kannattanut kertoa olevani suomalainen, mutta jostain syystä sanat eivät suostuneet tulemaan ulos.
”Umm, yes”, sain lopulta sanottua. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Felixiä ei näkynyt missään, olin keskellä ei-mitään vanhalla junalaiturilla tuntemattoman pojan kanssa, joka olisi pitänyt edelleen olla matkalla Jämsään. Miten hän saattoi sitten olla täällä? Luulin, että tänne päästäkseen tarvitsi lipun.
”Do you know where we are? Or were you going to Jämsä too?” poika kysyi.
”No, I was coming here”, vastasin niin hiljaa, että huuleni tuskin liikkuivat. Poika puhui hyvää englantia. Ehkä hän oli ulkomaalainen. Minun ei tarvitsisi tunnustaa sittenkään puhuvani suomea!
”What’s this place called? There aren’t any signs”, poika kysyi ja vilkuili ympärilleen.
Mietin hetken aikaa, mitä Felix oli minulle kertonut, mutta en millään muistanut, oliko hän koskaan kertonut kotinsa nimeä.
Matkalipussanikin oli lukenut vain lähtöaseman nimi.
Nielaisin, vaikka suuni oli kuiva. ”Actually… I don’t know either”, vastasin. ”I’m here to see my dad.” Se oli ensimmäinen kerta kun viittasin Felixiin isänäni.
Poika katsoi minua kummeksuen. ”You don’t know where we are? How are we supposed to get out of here then? Do you know when the next train comes?”
Kohautin olkapäitäni. Minä tiesin olevani oikeassa paikassa.
”Oh well”, poika totesi ja kaivoi kännykkänsä esiin. Hän katsoi sitä hetken hämmentyneenä. ”Mitä vittua?” hän mutisi. ”Miten täällä ei voi olla kenttää?”
Poika yritti soittaa. Mitään ei tapahtunut. Hän yritti uudestaan
Kun pääsin ensijärkytyksestäni yli, tiedostin, että tässä paikassa, laiturilla ja metsässä sen ympärillä jokin ei ollut aivan kohdallaan. En osannut sanoa mikä. Selkääni kihelmöi samaan tapaan kuin silloin, kun kohtasin Otson ensi kertaa ja kun juna oli ohittanut sen kallion hetkeä ennen pysähtymistä. Maisema oli kuin mikä tahansa metsä, mutta en voinut irrottaa silmiäni siitä. Tunne oli samankaltainen kuin déjà vussa – jokin oli tuttua, mutten osannut sanoa mikä, en pystynyt keskittymään muistoon, ennen kuin se oli jo paennut. Poika käveli ympäri asemaa heilutellen kännykkäänsä päänsä yläpuolella. Minä pysyin paikoillani. En tiennyt suostuisivatko jalkani vielä liikkumaan.
Luulin monta kertaa kuulleni tai nähneeni jotain metsässä, mutta kun käänsin pääni, siellä ei ollut mitään. Liikettä, kuiskauksia. En oikein tiennyt, miksen ollut peloissani. Ehkä auringonpaiste, lämpö, kuukausien epäilyksen laukeaminen olivat rentouttaneet minut niin perinpohjaisesti. Tuulenvire kahisutti puita. Katsoin niitä, ja ne tuntuivat kaartuvan ja kaartuvan ja kaartuvan, alemmas, kunnes jouduin kääntämään päätäni.
”Seriously, there’s not even cellphone signal in here!” poika puuskahti yhtäkkiä vieressäni. Minä säpsähdin ja puut olivat taas pystyssä, aivan kuten puiden pitikin. Nyökkäsin, toivon mukaan ymmärtäväisesti.
Minä istuin matkalaukkuni päälle. Vaikka en millään tavalla antanut ymmärtää, että hänkin saattoi tehdä niin, poika istui viereeni.
Istuimme jonkin aikaa vierekkäin hiljaisuudessa. Hän näppäili kännykkäänsä, kiroili ja näpytteli taas. Lopulta hän luovutti ja heitti kännykän melko väkivaltaisesti reppuunsa.
”I’m Joonatan, by the way, since we’re stuck here together.”
Nyökkäsin. Joonatan tuijotti minua. Tajusin aivan liian pitkän ajan päästä, että hän odotti minun niemeäni. ”Oh! I’m Aino.” Joonatan tuijotti minua hetken hämillään.
”That’s a Finnish name”, hän sanoi painokkaasti.
”Yes”, vastasin.
”You’re Finnish”, Joonatan totesi toljottoaen minua kulmakarvat kurtussa ja yritti löytää katsekontaktin. Tuijotin syliini, kuin henkeni olisi siitä riippunut.
”Um, yes. Eikun joo”, vastasin ja punastuin pahemmin kuin koskaan ennen. Joonatan tuijotti minua hetken ja repesi sitten nauramaan. Se kuulosti asiaankuulumattoman kovalta keskellä hiljaista metsää. Tuntui kuin se olisi kavahtanut kauemmas äänen
voimasta. Minua ei naurattanut. Punastuin uudelleen.
”Mikset sanonut?” Joonatan kysyi naurusta toivottuaan.
Tuijotin käsiäni. ”En tiedä… En kehdannut.”
”Anteeksi, minä luulin silloin Tampereella, että olet ulkomaalainen”, Joonatan pahoitteli, huomattuaan epämukavuuteni.
”Ei se mitään”, kuiskasin. Tajusin, että tämä oli pisin keskustelu, jonka olin ikinä käynyt tuntemattoman kanssa, saati sitten pojan. Se sai pääni pyörälle entistä enemmän.
”Sinä sanoit jotain ranskaksi tai jotain”, Joonatan selitti.
”Ranskaksi, joo”, sanoin. ”Olen asunut siellä.”
”Miten pitkään?”
”Ömm… Viisitoista vuotta.”
”Vau. Milloin tulit takaisin Suomeen?”
”Eilen”, vastasin.
Joonatan nauroi taas. Vastoin kaikkia odotuksiani minuakin hymyilytti. ”Siksi sanoin pardon, kun törmättiin. Se tuli selkäytimestä.”
”Ymmärrän”, Joonatan sanoi ja hymyili. Vilkaisin häneen päin. Joonatanilla oli hämmentävän leveä hymy. Olin huomannut sen jo Tampereella, mutta näin lähietäisyydeltä sen tajusi kunnolla. Hänellä oli kapeat kasvot, ja suu levittyi aivan kuin niiden laidasta laitaan. Se näytti niin riemukkaalta, että minuakin alkoi hymyilyttää.
”Sinä olet siis tullut katsomaan isääsi?” Joonatan kysyi. Näköjään hän osasi puhua tuntemattomille. Itse en osannut, mutta pelkäsin kiusallisia hiljaisuuksia kuin ruttoa – kerrassaan raivostuttava yhdistelmä. Ei ihme, etten koskaan päätynyt puhumaan kenenkään kanssa. Nyt uskaltauduin kuitenkin vastaamaan. Uusi Aino, muista, olet uusi Aino.
”Joo. Olen asunut äidin kanssa Ranskassa”, vastasin. En halunnut mennä liian syvälle yksityiskohtiin minun ja Felixin kohtaamisesta.
”Kuulostaa siistiltä”, Joonatan vastasi. Hymyni muuttui muoviseksi, mutta onnistuin juuri ja juuri nyökkäämään. Olimme hetken taas hiljaa. Vilkuilin ympärilleni samalla kun toinen toistaan tyhmempi asia, mitä sanoa, tanssivat piirileikkiä aivoissani.
”Onko isälläsi lankapuhelinta?” Joonatan kysyi yhtäkkiä.
”Öö… en tiedä. Olen täällä ensimmäistä kertaa. On kai”, vastasin. Jos kännykkäverkko ei toiminut, pitihän Felixillä olla joku tapa, miten
ottaa yhteyttä muihin ihmisiin.
”Mietin että… olisiko mahdollista, että voisin tulla teidän kanssa soittamaan isovanhemmilleni? Minun oli tarkoitus mennä sinne, enkä tiedä koska seuraava juna tulee. Etteivät he ala huolehtia”, Joonatan tiedusteli arasti.
”Tietysti! Isää vaan ei kuulu. Hänen piti tulla hakemaan minut täältä.”
”Pitäisikö meidän lähteä etsimään häntä?”
”En tiedä. Täällä ei näytä olevan mitään kunnon tietä ja minulla ei oikeasti ole hajuakaan mihin meidän pitäisi lähteä.”
Olimme hiljaa. Joonataniin keskittyminen oli palauttanut aivoni hetkeksi maan pinnalle, mutta nyt kun käänsin katseeni taas metsään, päässäni alkoi jälleen pyöriä. Maisema väreili. Ihan kuin valo ei toimisi oikein, vaan tanssisi tiensä verkkokalvolleni. Pyörittelin kättäni kasvojeni edessä. Se tuntui oikealta. Metsä tuntui unelta.
Kun tajusin, että Joonatan katsoi minua, laskin käteni nopeasti syliini.
”Ei kai se haittaa, jos katselen vähän ympärilleni. Tuletko mukaan?” Joonatan kysyi. Hän nousi seisomaan. Näin läheltä hän oli todellinen hujoppi. Olin itse kaikin puolin keskiverto, mikä sopi minulle, mutta keskivertomittaisena naisena jäin Joonatania vain olkapäähän.
”Öö”, oli kaikki mitä sain vastattua, ennen kuin Joonatan ojensi minulle kätensä.
”Tule vaan. Ei tässä muutakaan tekemistä ole. Ellei sinulla ole Gameboyta”, hän lisäsi toiveikkaana. Tartuin epävarmana Joonatanin käteen ja olin todella tietoinen, etten ollut pitänyt oikeastaan ketään kädestä sen jälkeen kun olin täyttänyt kahdeksan.
”Ei, anteeksi.”
Joonatan naurahti. ”Ei mitään, en arvellutkaan niin.”
Kiertelimme laituria sen kummaltakin puolelta. Ikää sillä oli varmasti vuosikymmeniä – se oli kivilohkareista koottu ja usean kiven päällä kasvoi sammalta ja heiniä ja kukkia puski kivien väleistä. Potkaisin pienen kiven alas laiturilta, mutten kuullut sen osuvan maahan. Hiivin aseman reunalle ja katsoin alas. Hetken aikaa luulin, että kivi leijui ilmassa puolessa välissä pudotusta, mutta kun räpäytin silmiäni, se oli maassa.
Uskaltauduimme tutkimaan myös ympäröivää metsää, mutta vain niin kauas, että näimme yhä laiturin puiden välistä. Metsä tuoksui ihanalle – pihka, lehtien tuoksu, marjat ja mätänevät kasvit alimmissa kerroksissa loivat huumaavan sekamelskan, joka sai pääni tuntumaan kevyeltä. Ilmassa oli jokin muu tuoksu, jota en tunnistanut, mutta kun vetäisin keuhkoni täyteen, selkääni pitkin hengityksen mukana kulki jälleen sama kihelmöivä, karvat nostattava tunne. Se tuntui hyvältä. En ollut koskaan ollut paikassa, jossa tuoksui näin puhtaalta, näin kauniilta. Luulin koko ajan näkeväni värejä puiden oksilla, mutta kun käänsin katseeni, ne olivat kadonneet.
Emme löytäneet yhtäkään riittävästi polun näköistä kohtaa, päätimme kuitenkin palata takaisin laiturille. Toivoin Felixin tulevan pian.
*
Istuskelimme Joonatanin kanssa pitkään laiturin reunalla, jalat raiteiden yllä. Heiluttelin jalkojani, nostin ne ylös ja annoin niiden taas pudota. Olin aivan varma, että ne olivat kevyemmät kuin ennen, aivan kuin ne olisivat olleet vedessä. Tunne oli huumaava.
Joonatan ei tuntunut huomaavan yhtään mitään. Hän yritti pitää jonkinlaista keskustelua yllä ja yritin vastailla parhaani mukaan, kun vain ihmetykseltäni muistin. Monen vuoden tuppisuuna olemisesta oli myös vaikea oppia pois. Lopulta kuulimme ääniä takaamme metsästä ja näin, kuinka Felix ja Otso kiipesivät laiturille sen reunalla olevia portaita. Nousin äkkiä seisomaan ja meinasin lähteä Felixin luo. Jokin sai minut liimautumaan paikalleni – ujouteni varmaankin.
”Aino!” Felix huusi hymyillen. Otso ei sanonut mitään. Hänellä oli yhä aurinkolasit päässään, vaikka metsän siimekseen pääsi vain vähän suoraa auringonvaloa. He kävelivät luoksemme. Joonatan kompuroi vieressäni ylös.
”En tiennytkään, että toit seuraa mukanasi”, Felix jatkoi, kun he olivat kunnioittavan kahden metrin päässä meistä. Katsoin häntä hetken hölmistyneenä, mutta sitten tajusin, että hän tarkoitti Joonatania.
”En minä –” aloitin, kunnes Joonatan keskeytti minut.
”Minä olen täällä puhtaasti vahingossa. Hyppäsin liian aikaisin junasta pois, enkä enää ehtinyt takaisin, kun tajusin, ettei tämä ole Jämsä”, hän selitti. ”Olin menossa mummolaan.”
”Miten junasta voi jäädä pois vahingossa?” Otso avasi suunsa. Hän kuulosti erilaiselta suomeksi kuin ranskaksi. Uhkaavammalta, painokkaammalta.
Äänenpaino ei mennyt Joonataniltakaan ohi. Hän puuskahti ärtyneenä: ”Nukahdin ja kun heräsin, juna oli pysähtynyt. Seuraavan aseman oli tarkoitus olla minun, joten juoksin ulos. Se ei ollut tarkoituksellista.”
Otso nyökkäsi. Seurasi pieni hiljaisuus, jonka Felix katkaisi: ”No, menisimmekö? Seuraavan junaan on vielä aikaa, eikä täällä ole mukavaa pimeällä. Seuratkaa vain meitä!”
”Anteeksi, milloin seuraava juna tulee? Isovanhempani saattavat huolestua, jos en tulekaan tänään”, Joonatan kysyi. Felix näytti epämukavalta, kuin olisi yrittänyt löytää parhaan tavan sanoa jotain, mitä ei halunnut.
”Seuraava juna tulee kahden viikon päästä.” Joonatanin suu loksahti auki.
”Mutta… tästä pitäisi kulkea junia vähän väliä. Tämä on Tampereen ja Jyväskylän välissä!” hän huudahti.
”Tämä on erikoinen asema”, Felix sanoi vain.
”Kulkeeko täällä busseja?”
”Ei, valitettavasti.”
”No sitten tilaan taksin. Mummo ja ukki varmasti maksaa matkan, kun pääsen heidän luokseen.”
”Valitettavasti täällä ei ole taksejakaan”, Felix sanoi hymyillen pahoittelevasti.
”No miten täältä on sitten tarkoitus päästä pois?” Joonatan huudahti.
Felix huokasi syvään. ”Junalla. Kahden viikon päästä.”
Joonatan tuijotti häntä kuin ei uskoisi, mitä kuuli. ”Mikä helvetin paikka tämä oikein on?”
Otso oli se, joka vastasi: ”Erikoinen. Erikoinen paikka.”
*
”En ollut varma, että tulisit”, Felix sanoi minulle, kun tarvoimme läpi metsän. Minulla ei ollut hajuakaan minne olimme menossa, mutta luotin, että Otso ohjaisi meidät oikeaan paikkaan. Hän johti seuruettamme hiljaisuudessa. Minä ja Felix kävelimme hänen perässään ja Joonatan tuli kärttyisenä viimeisenä.
”En minäkään. Siis sen jälkeen kun kävit. Päätin vasta vuosi sitten, että tarvitsen jotain uutta”, vastasin. ”En uskonut pitkään aikaan, etten ollut kuvitellut koko kohtausta. Äiti ei muistanut mitään, niin kuin sanoit. Mutta lopulta tajusin, ettei sillä ollut väliä. Halusin silti matkustaa Suomeen, eikä sillä ollut väliä olitko ollut oikea vai et.”
Felix naurahti. ”Hyvin ajateltu.”
Olimme hiljaa jonkin aikaa. Joonatan sadatteli takanamme astuttuaan johonkin märkään ja limaiseen.
”Sinä näytät onnellisemmalta kuin viime vuonna”, Felix sanoi.
En vastannut. Tiesin, että olin muuttunut. Olin edelleen kalpea ja harmaahiuksinen, mutta poskilleni oli muuttanut asumaan pieni puna viime vuoden aikana. Olin pidempi, ryhtini oli parempi, jos ei nyt vieläkään täydellinen. Hymyilin useammin. Jopa nauroin.
”Kiitos”, vastasin lopulta. Tunsin oloni kevyeksi, mutta se ei johtunut hyvästä olostani. Tajusin jättäneeni matkalaukkuni laiturille. Pysähdyin niin, että Joonatan törmäsi selkääni.
”Minun pitää mennä hakemaan matkalaukkuni!” huudahdin ja olin jo kääntymässä takaisin päin, vaikkei minulla ollut hajuakaan mihin suuntaan mennä.
Otso kääntyi, paukautti kävelykeppiään viereiseen kiveen ja jälleen yksi kihelmöivä aalto vyöryi ylitsemme.
”Se on jo perillä”, Otso sanoi vain ja jatkoi kävelyä.
Katsoin Felixiä kysyvästi. ”Älä huoli, Aino. Saat kyllä tavarasi.”
”Oletko varma? Kaikki mitä omistan on siinä laukussa.”
”Luota minuun.”
Metsä alkoi harventua hitaasti. Meinasin kaatua sammaleen alle piiloutuneeseen puunjuureen, jolloin horjahtaessani tunsin taas sen
kevyen olon, aivan kuin ilma kannattelisi täällä enemmän kuin muualla. Pystyin korjaamaan tasapainoni ilmassa sen sijaan että olisin löytänyt itseni metsän pohjalta. Huomasin, että Felix katsoi minua tarkkaavaisesti.
”Miksi –” aloitin hämmentyneenä kysyäkseni, miksi ilma (ja moni muukin asia) tuntui oudolta, mutta Felix pudisti päätään hiuksen hienosti. Suljin suuni.
Saavuimme kymmenen minuutin päästä pieneen kyläntapaiseen paikkaan. Ketään ei ollut mailla halmeilla, mutta vanhan tuvan verhot heilahtivat, kun kävelimme ohi. Paikka oli erikoinen ristiriita uutta ja vanhaa. Oli vanhoja puu- ja hirsitaloja, joihin oli vuosien varrella rakennettu lisäosia kivestä, lasista, metallista ja betonista, jotka pomppasivat esiin maalaisidyllistä. Useaan taloon oli yhdistetty kasvihuone. Pihoissa oli kukka ja vihannesistutuksia. Metsäkään ei tuntunut täysin luovuttavan kylän alettua – siellä täällä talojen väleissä kasvoi isoja kuusia, koivuja ja mäntyjä. Tiet, jotka talojen väleissä kulkivat, olivat aluksi hiekkaa, mutta muuttuivat pidemmälle kävellessämme mukulakivisiksi päättyen aukioon, joka vaikutti kylän keskukselta. Keskellä aukiota kohosi lasinen kupoli, ehkä kaksikymmentä metriä läpimitaltaan. En nähnyt mitä sen sisällä oli – aurinko heijastui sen pinnasta liian kirkkaasti.
”Mikä tämän paikan nimi on?” Joonatan kysyi.
Otso ontui eteenpäin keppiinsä nojaten. Hän pysähtyi lasikupolin eteen. ”Kaksisataa vuotta sitten tämän paikan nimi oli Ikilempi.”
”Eikö se ole enää?”
”On”, Felix sanoi. ”Kodillamme on vaan niin monta lempinimeä, ettei kukaan oikein enää tiedä miksi sitä kutsua.”
”Millaisia lempinimiä?” minä kysyin.
”Uinulumo, Tarunkorpi, Loitsulehto… muutaman mainitakseni”, Felix vastasi.
”Kuulostaa… erikoiselta”, Joonatan totesi.
”Kuten sanoin”, Otso huikkasi jonkin matkan päästä. ”Te nukutte majatalossa”, hän jatkoi ja viittasi punaiseen, kaksikerroksiseen huvilaan aukiolla kupolin vieressä. ”Sinun matkalaukkusi on huoneessasi”, hän sanoi vielä katsoen minuun päin. Tai ainakin luulin niin. Aurinkolasien kanssa en voinut olla niin varma.
”Saisinko soittaa ensin?” Joonatan sanoi närkästyneenä. ”Minulla on vähän kidnapattu olo.”
”Lupaan, että se ei ole tarkoitus”, Felix sanoi ja yritti selvästi näyttää anteeksipyytävältä. ”Olemme täällä vain hieman erityksissä muusta maailmasta. Otso yrittää löytää sinulle yhteyden isovanhempiisi, mutta siinä saattaa mennä hetki. Ehdit hyvin tehdä olosi mukavaksi huoneessasi.”
”Ei minulla ole varaa asua majatalossa kahta viikkoa!” Joonatan huudahti.
”Älä huoli, vierailusi on maksuton”, Felix rauhoitteli ja kääntyi sitten minuun. ”Aino, ehditkö jutella hetken kanssani?”
Olin ollut jo lähtemässä majataloon, mutta pysähdyin. ”Juu”, vastasin. Joonatan jäi odottamaan myös.
”Sinä voit jo mennä”, Felix hymyili hänelle ja Joonatan lähti kovin mielenosoituksellisesti kohti huvilaa. Seurasimme hänen matkaansa. Kun ovi oli käynyt ja olimme kaksin (Otso oli kadonnut jonnekin huomaamatta, varmaan etsimään toimivaa puhelinta Joonatanille), Felix avasi suunsa.
”Sinä et tuonut häntä tänne?” hän kysyi ensin.
”En!” vastasin närkästyneenä. ”Hän vain ilmestyi laiturille minun jälkeeni.”
”Oliko hän samassa vaunussa kanssasi? Huomasiko hän kun lähdit? Seurasiko hän sinua?”
”Ei! hän oli varmaan neljä vaunua lähempänä junan päätyä.” Miksi tämä oli niin tärkeää? Mitä väliä sillä oli, että Joonatan oli eksynyt tänne. Koko juttu tuntui huomattavasti pahemmalta hänen näkökulmastaan kuin Felixin. ”Hän oli matkalla Jämsään ja nousi vahingossa liian aikaisin junasta”, toistin Joonatanin kertomuksen.
”Olet aivan varma?”
”Olen.”
Felix näytti hieman helpottuneelta, mutta hänessä oli vielä kireyttä, jota en muistanut nähneeni vuosi sitten. Lyhyt hiljaisuus seurasi, kunnes tajusin, ettei Felixillä ollut enää sanottavaa Joonatanista.
”Missä kaikki ovat?” kysyin. Taloja oli huomattavasti liikaa kahdelle ihmiselle. Otso ja Felix eivät voineet olla ainoat, jotka asuivat täällä.
”He ovat sisällä. Emme saa vieraita erityisen usein ja siitä seuraa aina… varotoimenpiteitä”, Felix vastasi.
”Mutta sinä kutsuit minut tänne.”
”En puhu sinusta. Sinua me odotimme. Sinä kuulut tänne. Tämä Joonatan oli yllätys. On parempi, jos hän ei kohtaa liian montaa kylämme asukkaista. On parempi, jos hän pysyy mahdollisimman paljon vierailustaan täällä majatalossa.”
”Mikä täällä on niin salaista? Tämä on kylä Suomessa”, sanoin hermostuneena. Joonatan oli ihan tavallinen ihminen, miksi hän oli niin suuri uhka? Felix pudisti päätään hiuksenhienosti.
”Muistatko, mitä kerroin sinulle vuosi sitten? Lue ja usko kaikkeen lukemaasi?” Felix kysyi. Nyökkäsin.
”Näet vielä, miksi pyysin sinua tekemään niin. Joonatan ei ole samassa tilanteessa kuin sinä. Hän ei ole yksi meistä, sinä olet. Jos hän näkee ja kuulee liikaa, se saattaa… murtaa hänet”, Felix kertoi ja muistin taas pelon, jota olin kokenut hänen käydessään luonamme Ranskassa. ”Äidillesi, naiselle, jota rakastin, kävi niin. En tee sitä virhettä enää kenenkään kanssa. En edes täysin tuntemattoman pojan.”
”Mikä tämä paikka on? Liittyykö se siihen, miksi ilma täällä on erilaista kuin muualla? Miksi valo ei toimi kunnolla?” yritin muotoilla sanoiksi, mitä olin kokenut asemalla. Huomasin, ettei se ollut helppoa. Mikään ei tuntunut todelliselta, vaan unelta – kun keskityt johonkin todella, se tuntuu pakenevan päästä.
”Sinä totut siihen pian. Toivottavasti”, Felix sanoi. ”Se mikä täällä on totta, on monimutkaisempaa kuin muualla maailmassa”, Felix sanoi vain. ”On parempi, että näet.”
”Milloin?”
”Muutaman tunnin päästä. Tulen hakemaan sinut ja näytän sinulle, mistä on kyse. Se on helpompaa kuin selittäminen. Nyt minun pitää kuitenkin mennä auttamaan Otsoa. On parempi, jos Joonatan saa nopeasti yhteyden isovanhempiinsa. Mene purkamaan matkalaukkusi, näemme kyllä pian.”
”Mutta minun matkalaukkuni on asemalla”, sanoin ärtyneenä. Oli kummallista, miten helposti pystyin näyttämään tunteina tälle tuntemattomalle miehelle. Hän tuntui isältä, vaikka tapasin hänet vasta toista kertaa.
”Mene vain huoneeseesi”, Felix sanoi ja hymyili salaperäisesti. ”Ja Aino?” hän kutsui vielä, kun olin kääntynyt kannoillani. ”Älä puhu Joonatanille liikaa siitä, mitä olen sinulle kertonut. Mitä vähemmän olet hänen kanssaan tekemisissä, sen parempi.”
Pidätin hengitystäni hetken ja puuskahdin. ”Hyvä on.” Ei se lopulta olisi niin vaikeaakaan. En ollut aikaisemminkaan uskaltanut puhua pojille, miksi mikään siis muuttuisi nyt.
”Kun hän lähtee, on kuin hän ei olisi koskaan täällä ollutkaan”, Felix jatkoi vielä. ”Ja mitä vähemmän hän tietää, sitä helpompi hänet on saada unohtamaan se.”
---
A/N: Näin! Tykkään kuulla mielipiteitä, jos kukaan jaksaa sellaisia jakaa
