Kirjoittaja: Okakettu
Ikäraja: S
Genre: angst
Summary: Minä suljen surun kämmeniini ja muutan sen joksikin muuksi, ajattelen: villieläimet eivät osoita koskaan surua tai pelkoa.
A/N: Kirjoitettu finin susi-haasteeseen.
Hukka
Minä olen seitsemännellä luokalla ja pidän koulussa mieluiten mustaa t-paitaa, jossa on suden kuva. Vaatekappale on liian iso, sellainen jonka sisään katoaa niin sukupuoli kuin käsivarsien luisevuus, eikä äiti vihaa mitään niin paljon kuin minua aamulla eteisessä se päällä.
”Sulla olisi kaappi täynnä kivoja vaatteita…”. Lauseen loppu aina hiipuu ja huoneen ilmanala muuttuu viileäksi.
Ohitan tarjotun puseron ja menen kouluun, jossa paitaani ja minua inhotaan yhtä lailla. Nurkkapöydän tytöt vilkuilevat suut mutrussa, kikatikati hullu susityttö. En välitä. Tummalta kankaalta vihollisia tuijottavat pedon vihreät silmät.
Smaragdinvihreä ei yleensä ole suden väri, mutta annan sen anteeksi koska paita on suojamuuri. Käperryn sen sisällä pieneksi, kuvittelen itseni talviyöhön ulvomaan kuuta. Hiljalleen ilkeät kuiskaukset vaimenevat. Minä suljen surun kämmeniini ja muutan sen joksikin muuksi, ajattelen: villieläimet eivät osoita koskaan surua tai pelkoa.
Susityttö. Ne eivät tiedä, että oikeasti pidän siitä kuinka kipeästi sana harteitani painaa.
**
Sillä on sulavat askeleet ja vinot silmät eikä se katso minua. Harmaa turkki on sateesta tumma, kuulen putoavista vesipisaroista kantautuvan vaimean äänen. Ympäri, ympäri se kulkee pitkin vankilansa reunoja. Kuin etsisi jotakin.
Vieressäni olevassa kyltissä sanotaan, ettei käsiä missään nimessä saa työntää häkin kaltereiden läpi. Minun on pidettävä kädet taskuissa, etten tekisi niin; yrittäisi koskettaa. Se on koulun retki enkä minä tiedä missä muut ovat. Ehkä katsomassa saukkoja, tai syömässä eväitä sateensuojassa. Olen kaksitoista vuotta vanha ja jäätynyt paikoilleni, häkkinsä takana kulkevan pedon rauhattomiin askeleisiin.
En ole koskaan ennen nähnyt elävää sutta.
Harmaasusi, canis lupus, kuuluu koiraeläinten heimoon. Kulkevat laumassa. Luen infotaulun sanoja yhä uudelleen enkä ole varma, miksi tunnen sisälläni jotakin painavaa.
Missä on tämän suden lauma?
Susi ei ole hetkeäkään kiinnostunut minusta tai muista, jotka sitä tuijottavat. Eikä se ole hetkeäkään aloillaan. Se on lihaa ja verta mutta myös aave samaan aikaan, läähättävästä hengityksestä kumpuaa ilmaan huurupilviä. Kaunis ja levoton, mietin kiihkeästi kantapäilläni keinuen, ja vähän pelottava.
Kuinka osaisin olla jotakin vastaavaa?
**
Ihminen on ihmiselle susi, mutta väärällä tavalla. Ajattelen niin, kun ne saartavat minut luokkahuoneen nurkkaan kuin haavoittuneen eläimen, hymynirveet huulillaan. Opettaja on jossakin muualla.
”Noh, osaako susityttö purra?”
Joukon suurikokoisin tunkee naamansa ihan lähelle, liian lähelle, tunnen kuinka kirjahyllyn kulma kaivautuu selkään yrittäessäni pitää välimatkan. Pojan hengitys haisee epäuhkaavasti ksylitolipurkalle mutta silmien ilme saa sydämen silti takomaan.
Villieläimet eivät osoita koskaan pelkoa. Takerrun lauseeseen kaikin voimin pojan tökätessä minua sormellaan kipeästi rintakehään.
”Murise nyt edes vähän!”
Ryhmän reunalta kuuluu vaimeaa kikatusta. En tunnista ääntä mutta voin kuvitella sen omistajan silti, samat kasvot jotka ovat pilkanneet jo kauan. Tämä on minun osani.
Pakotan pakokauhun syrjään hampaat yhteen purren ja ajattelen eläinpuistossa näkemääni sutta. Kaunis ja levoton. Ja vähän pelottava. Kuvittelen pedon hoikan hahmon astelemaan luokkahuoneen varjoissa, kun kohotan pääni ja tuijotan vainoajaani suoraan silmiin.
Hetken aikaa katseeni todella on suden katse.
Näen sen pojan ilmeestä, tavasta jolla hän ottaa tahtomattaan askeleen taaksepäin. Melkein hädissään, melkein kuin pelkäisi. Hämmennyksen hetki on lyhyt, mutta se riittää: livahdan ryhmän ulkopuolelle ennen kuin kukaan estää.
En silti tunne voittaneeni.
**
Jossakin välissä seitsemännen luokan susipaidan värit ovat haalistuneet harmaiksi.
Me emme enää käy äidin kanssa yksipuolisia keskusteluja eteisessä. Minä olen hänelle pelkkä varjo jonka olemassaolon voi unohtaa jos ei katso, en oikeastaan edes mitään elävää. Niin on helpompi kestää pettymys, jota joku aina toisinaan erehtyy nimittämään hänen tyttärekseen. Näen kuinka sana koskee äitiin kuin lyönti.
Koulussa olen liiankin näkyvä. Kahjo susityttö on muuttunut tummasilmäiseksi Hukaksi, jonka kuiskitaan purevan jos siihen edes katsoo väärällä tavalla. Älä missään nimessä työnnä käsiä kaltereiden läpi. Silti aivan liian moni yrittää koskettaa, vain todistaakseen huhut oikeiksi, nähdäkseen hampaiden välähtävän.
Varovaisia eläimiä, jotka hyökkäävät harvoin päälle edes uhattuina. Tiedän sen susista mutten ole enää varma itsestäni. Jokin sisälläni on repeämäisillään aina, kun pelonsekainen pilkka painuu kipeänä teränä selkään. Se ei pääse ihon alle, se ei koskaan pääse ihon alle,
mutta joskus tunnen ihmismeressä itseni niin kovin väsyneeksi.
**
Lihaa ja verta mutta myös aave samaan aikaan. Susi kaltereiden sisäpuolella ei ole enää sama, mutta sillä on samanlainen vainotun katse kuin kaksi vuotta sitten kuolleella siskollaan. Minun tiheät vierailuni eivät sitä paljon kiinnosta, tapa jolla saatan jähmettyä tuijottamaan tuntikausiksi.
On melkein sulkemisaika, mutta minä en saa jalkojani toimimaan. Katselen vaiti kuinka eläin etsii ulospääsyä korvat vihaiseen luimuun painuneina. Sen liikkeissä näkyy äänetön tuska jota en lapsena tunnistanut.
Vieressäni nuori äiti yrittää lukea infotaulun tietoja pienelle tytölle, jolla on saparot ja vihreä sadetakki. Suden nähdessään lapsi alkaa itkeä suu auki. Äänestä kuultaa hätä ja pelko, eikä minkään siinä pitäisi koskettaa minua. Silti tunnen, kuinka niskakarvani nousevat pystyyn.
Äiti kääntyy selittämään minulle vaivautuneesti jotain Punahilkasta. Saduista, siitä kuinka tyttö (totta kai) ajattelee suden olevan paha. Polvistun kyyneliään nikottelevan pikkutytön viereen.
”Etkö näe, että se on yksinäinen?”
Lapsi tuijottaa minua hetken pelästyneesti, henkeään pidätellen. Kun itku jälleen alkaa, se on kahta kauheampi. Niinpä kai. Nainen riuhtoo lapsensa nopeasti kauemmaksi. Minä jään siihen, polvilleni, hillitsen halun nauraa ääneen.
Yksinäinen.
Kuinka se kuuluu minustakin, jokaisella hengenvedolla, eikä kukaan silti huomaa.
**
Underneath the skin there's a human
Buried deep within there's a human
And despite everything I'm still human
But I think I'm dying here
-Daughter